Opiskelin tuolloin lähihoitajaksi. Olin työharjoittelussa saattohoito-osastolla ja hoidin vanhuksia päivittäin. Osastolla oli myös pitkäaikaissairaita. En muista kuinka kauan olin ehtinyt olla harjoittelussa kun romahdin. Eräs hoitaja kysyi olinko muistanut tuoda työvuorolistani ja en ollut. Hän alkoi tiuskia ja sättiä minua asiasta. Se oli minulle viimeinen pisara. Aloin itkeä. Sanoin hoitajalle ettei tämä johdu hänestä vaan ”minulla on ollut kaikenlaista.” Tajusin etten pysty suorittamaan harjoitteluani loppuun.Seuraavana päivänä menin koululle opon juttusille ja aloitin ”Olen vähän masentunut. En taida pystyä suorittamaan työharjoittelua nyt. Voisinko suorittaa sen loppuun vähän myöhemmin?” Opo katsoi minua lujanlempeästi ja sanoi; ”Maiju tuo on vakava asia, nyt sinut hoidetaan kuntoon.” Nappasi kädestä kiinni ja vei minut terveydenhoitajalle. Terveydenhoitaja kirjoitti lähetteen lasten- ja nuortenpsykiatriselle osastolle lääkärin juttusille.
Muistan miten mieslääkäri istui tuolissaan ikkunasta ulos katsellen. Tuli tunne, että hänelle oli aika yhdentekevää kuka minä olin. Olin vaivaantunut, tilanne oli jotenkin niin epäinhimillinen, siinä ei ollut minkäänlaista kohtaamista. Hän kysyi onko minulla ollut itsemurha-ajatuksia. Ei ollut. Muuta siinä ei paljon taidettu puhuakaan kun hän lykkäsi reseptin kouraani ja käski aloittaa lääkityksen.
Seuraava tapaaminen oli viikon päästä saman lääkärin kanssa, kysyi olinko aloittanut lääkkeet. En ollut. Sain vastaani turhautuneen ja hieman vihaisen kysymyksen mikset. Selitin, että minua pelotti ne lääkkeet, en tiennyt mistä niissä on kyse, mitä ne ovat. Kysyin voisiko hän kertoa mitä ne on. Hän selitti, että niitä syödään vähintään puolitoista vuotta ja ne alkavat tehota vasta 2-3kk kuluttua aloituksesta ja käski aloittaa lääkityksen.
Olin edelleen hyvin epävarma lääkkeiden suhteen mutta aloitin ne kuitenkin. Koin ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Olin masennukseni takia ajoittain lähes toimintakyvytön. Joskus päiväkausia. Elämäntilanteeni oli itsetuhoinen, join paljon ja olin väkivaltaisessa ihmissuhteessa. Masennus oli alkanut teini-iässä kun pintaan alkoi nousta tunteita traumaattisesta lapsuudenkokemuksestani. Olin solmussa, en osannut selvittää asioita ja vein itseäni yhä syvemmälle ahdistukseen elämäntavoillani.
Muistan miten kevät oli vuosien ajan pahinta aikaa. Valon lisääntyminen sai ahdistukseni nousemaan voimakkaammin pintaan. Pidin myös omaa syntymäpäivääni pitkään maailman masentavimpana päivänä. Olin kuntouttavassa työtoiminnassa vaikka olin vasta parikymppinen. Virastoissa minua kohdeltiin aina säälien, virkailijan luettua tietojani näytöltä. Minulle kirjoitettiin monenlaisia diagnooseja ja sairaskertomuksia joiden kautta minua sitten määriteltiin. Olin hukassa, koin ettei minulle ollut paikkaa ja olin huonompi kuin muut.Kävin juttelemassa sairaanhoitajan ja psykoterapeutin vastaanotolla. En kuitenkaan kokenut masennuksen hellittävän. Selittämätön ahdistus seurasi minua joka paikkaan. Lääkkeet tehosivat sillä tavalla etten enää tuntenut juuri mitään tunteita. Elämä muuttui tasapaksuksi. Se alkoi tuntua pahemmalta kuin itse masennus.
Söin lääkkeitä puolitoista vuotta kunnes päätin lopettaa ne. Kukaan ei ollut kertonut minulle sivuvaikutuksista lopetettaessa ja luulinkin niitä kokiessani tulleeni ”vielä hullummaksi.” Olin epävarma lääkkeiden lopetuksesta vain siinä kohtaa kun oudot vieroitusoireet ilmaantuivat. Sain mielenrauhan kuitenkin kun sain tietää, että ne kuuluvat asiaan vaikka ne tuntuivatkin ajoittain pelottavilta.
Jostain nousi päättäväisyys ja voima selvittää asiat syvemmältä. Kyllästyin holhoukseen ja sääliin jota sain osakseni. Aloin psykoterapian jälkeen etsiä toisenlaista tukea toipumiseeni. Vaihtoehtohoidot tuntuivat aidosti eheyttävän ja tukevan minua syvemmällä tasolla.
Minut auttoi masennuksesta ylös ennen kaikkea vaikeista asioista puhuminen, avoimuus, rehellisyys, – itselleni ja toisille, elämänlaadun parantaminen, päihteiden käytön lopettaminen, omien intohimojeni toteuttaminen, itseni kuunteleminen ja kunnioittaminen, negatiivisen sisäisen puheen kääntäminen positiiviseksi, luonto, lepo, terveellinen ravinto, omien arvojeni mukaisen elämän eläminen ja erilaisten täydentävien hoitojen tuoma tuki.
Jälkikäteen kun ajattelen kokemaani ymmärrän, että tunteet ne minussa vain halusivat tulla kuulluksi mutta minulla ei ollut keinoa purkaa ja käsitellä niitä. Reagoin asioihin siis aivan terveellä tavalla, – niinkuin kykenin, mielen defenssein ja väistelemällä. Se oli selviytymistä vallitsevissa olosuhteissa. Ja koska en kyennyt käsittelemään tunteitani ne kääntyivät minua vastaan.
“Henkinen kipu on vähemmän dramaattinen kuin fyysinen kipu, mutta se on yleisempää ja vaikeampi hoitaa. Henkisen tuskan kätkeminen lisää sen taakkaa . On helpompaa sanoa ”Hammastani särkee” kuin ”Sydämeni on särkynyt.”
― C.S. Lewis, The Problem of Pain
Masennus voi olla tapa reagoida jos emme esimerkiksi lapsuudessa ole saaneet mallia tunteiden kohtaamisesta. Tai tarpeitamme ei ole kuultu. Laitamme itsemme ikään kuin syrjään, masennumme. Muutumme apaattiseksi.
Masennuksen alla on todellinen aito itsemme, emme vain saa siihen yhteyttä. Aitoon yhteyteen omiin tunteisiimme ei ole ehkä koskaan tuettu tai näytetty mallia. Masentuminen on tervein tapa jonka osaamme selvitäksemme elämässä vaikeidenkin alaspainettujen tunteiden ja tukahdutettujen tarpeiden kanssa.
Masennus on usein luonnollinen reaktio vaikeassa tilanteessa
Suru lamauttaa, vaikeat elämänkokemukset tuntuvat pahoilta, epäterveet ihmissuhteet lannistavat, alkoholinkäyttäminen lisää ahdistusta ja jos ei löydä mielekästä kanavaa omalle energialle se tukahduttaa sisäisesti. Jos ihminen ei koe merkityksen tunnetta hän kokee olevansa hyödytön, merkityksetön, huono. Kaikista näistä voi myös masentua.
Masennus on usein suojautumismekanismi joka voi johtaa lopulta hyvään ja tärkeiden asioiden äärelle kun sitä pyrkii ymmärtämään ja kuuntelemaan.
Mitä jos masennuksesi pyytäkin sinua olemaan uskollinen itsellesi?
Masennus voi olla tienviitta terveempään elämään, kun sitä ei pidä vihollisena. Masennus voi olla merkki, että tukahdutat luontaisia tunteitasi. Masennus tulee helposti ihmisille joiden on vaikea ottaa tilaa itselleen ja omille tunteilleen, ihmisille jotka kokevat vihan tunteen itsessään olevan väärin. Masennus voi olla merkki, että nykyinen työpaikka ei sovi sinulle, kuormitut siitä liikaa. Ihmissuhteesi saattaa olla masentava. Masennus voi olla merkki myös tunteiden käsittelyprosessista esimerkiksi suruaikana.
Masennus voi olla täysin luonnollinen tila, joka vaatii lepoa, aikaa ja itsetutkiskelua. Harmillisesti tälläinen joskus paljonkin aikaa vievä prosessointi ”tuottavuuden kustannuksella” ei vain sovi nyky-yhteiskuntaamme, joten se leimataan hyvin helposti sairaudeksi mitä se ei yleensä ole.
Onko masennus oikeasti terveyttä sairaassa yhteiskunnassa? Luonnolliset reaktiot on diagnosoitu?
Ilmapiirissä jossa tunteiden näyttämistä ei tueta ne jäävät sisimpään ja tukahdutettuina aiheuttavat masennusta?
Mielenkiintoista on ajatella esimerkiksi onko luonnonkansoilla masennusta? Voisiko tunteiden vapaa virrattaminen olla parasta masennuksen hoitoa?
Jos masennus ei olekaan sairaus vaan tila jossa ihminen tarvitsee kuuntelijaa syvimmille tunteilleen. Masentunut ei tarvitse neuvoja, eikä lääkettä vaan kuuntelijan. Oikeuden olla riittävä ”riittämättömänä.”
Masennus ei minustakaan lähtenyt lääkkeillä eikä ilman, ennenkuin olin kohdannut syvimmät tunteeeni pohjamutia myöten. Joskus se vie aikaa eikä ne aikataulut sovi ulkoapäin määriteltyyn isompaan kuvaan. Pitäisi jaksaa suorittaa, ansaita oma arvonsa muiden silmissä.
Masennus ei sovi nyky-yhteiskuntaan, koska se tekee ihmisestä toimintakyvyttömän. Yhteiskunnassamme arvostetaan toimivaa, suorittavaa, tehokasta ihmistä. Lääkkeillä masennus on ”helppo” korjata. Pysähtyminen, asioiden aito selvittäminen ja kohtaaminen on vaikeampaa.
Masentunut ihminen alkaa kokea itsensä helposti riippakiveksi, taakaksi läheisilleen ja yhteiskunnalle. Eikä ihme, tätä viestiähän meille toitotetaan. Uutisissa kuulee joskus ihan lukuja minkälaisia tappioita yhteiskunta kokee masennuksesta kärsivien vuoksi. Minäkin podin syyllisyyttä tilastani. Podin syyllisyyttä siitäkin, kun sain Kelasta kuntoutuspäätöksen, että nyt vien joltain vielä enemmän apua tarvitsevalta ehkä paikan.
Tartuin Piian haastattelun innoittamana tähän kuumaan aiheeseen, joka varmasti nostattaa mielipiteitä ja tunteita. Uskalsin tarttua aiheeseen, koska minullakin on siitä paljon omakohtaista kokemusta. Halusin jakaa oman näkökulmani ja tarinani. Olen itse käynyt läpi masennuksen ja olen myös elänyt masennuksesta kärsivien ihmisten lähipiirissä useamman vuoden. Olen nähnyt mikä on auttanut minua ja muita masennuksessa ja mikä taas ei ole auttanut. Tarinoita on monia mutta kaikilla ei ole perspektiiviä siihen, että lääkkeiden tilalla voi kokeilla muutakin. Itsekin aloitin lääkkeet kun en tiennyt muusta, muita vaihtoehtoja ei annettu. Joten toivon, että kun menet lääkäriin masennuksen takia niin kuuntele lääkärin lisäksi myös itseäsi ja masennuksesi todellista viestiä.
Alkuosa tekstistäsi olisi voinut olla minun kirjoittama. Opiskelin aikanaan lähihoitajaksi, kun tuli se viimeinen romahdus, 17-vuotiaana. Keskivaikea masennus, kolmen kuukauden sairasloma koulusta. Päihteitä, itsethuhoisuutta jne…
Silloin en vielä osannut käsitellä asioita. Voisi sanoa, että varsinainen toipuminen on menossa parhaillaan.
Mielenkiiintoista miten samoja polkuja sitä kuljetaan <3
Voimia toipumiseen. On taito oppia kuuntelemaan itseään tässä maailmassa jossa siihen ei juurikaan kannusteta.