Toisinaan tuntuu, että hengitän eri ilmaa kuin muut. Jämähdän kohdissa, joissa tulisi astua reippaasti eteenpäin ja taas juoksen silloin, kun viisas olisi jo hidastanut tahtia. Olen aina kokenut elämisen jotenkin vaikeaksi, oudoksi ja epäilyttäväksi tapahtumasarjaksi, joka syöksähtelee joka suuntaan aivan miten sattuu. En saa siitä kiinni. Eilen se eteni noin, tänään taas toisella tavalla. En voi luottaa, että asiat pysyisivät paikoillaan muuttumattomina. Haluaisin, että kaikki olisi edes yhden ohikiitävän sekunnin täydellisen pysähtynyttä. Kukaan ei liikkuisi, etenisi, tekisi elettäkään elämisen eteen. Kaikki vain olisivat paikallaan. Hiljaa. M u u t t u m a t t o m i n a.

Kuinka ollakaan, minä varastaisin tuon ohikiitävän hetken. Lähtisin sen kanssa tutustumaan maailmaan. Tekemään havaintoja ympärilläni ja ottamaan opiksi paikoissa, joihin ehkä saattaisin vielä törmätä. Ratkoisin mysteerejä, kääntäisin toimimattomuuden toimivaksi. Ennen kaikkea ottaisin selvää asioista. Niistä, joissa kasvoihini leimahtaa häpeän tuoma puna, minua pyörryttää tai joissa haluaisin vain kadota pois paikalta. Selvittäisin, mikä meitä kaikkia täällä ohjaa. Ehkä huhuilisin avukseni jotakin haltijaa tai suurta voimaa, enhän minä yksinäni voisi ratkoa niin isoja mysteerejä. Mutta ihmistä en ottaisi vierelleni, en varmasti. Omavoipaisuuteen ei olisi luottamista eikä toiseen ihmiseen, rakkauteen ja sen energiaan, ehkä.

Olen aina kokenut olevani kuulumaton tähän maailmaan ja sen omituiseen sääntöviidakkoon. Ulkopuolinen. Outo. Erilainen. Ehkä hivenen hyljeksitty ja eriskummallinen. Olen myös hakeutunut siihen rooliin tiedostamatta myös aikuisiällä. Lapsuudessa tämän outouden pystyi kiertämään nukke- ja eläinleikeissä. Niissä kaikki oli täydellistä. Kolme lasta, täydelliset vanhemmat, hieno omakotitalo. Leikin myös mielenkiintoisia roolileikkejä leluillani. Kehittelin älyttömän pitkiä jatkotarinoita ja elämän visioita. Siten sain kaiken pysymään muuttumattomana mielessäni, mielikuvituksessani. Jos jokin arkinen askare katkaisi tämän idealisoidun maailmani kulun, pystyin palaamaan sinne silti aina, kun halusin. Viimeistään iltaisin sängyssä ennen nukkumaanmenoa olimme vihdoin kaksistaan ja turvassa: minä ja mielikuvitukseni.

Minun ei tarvinnut ottaa kantaa reaalielämääni. Kunhan vain suoriuduin kuten muut halusivat. Tilanteen vaatimalla tavalla. Oikein ja nuhteetta.

Kehityin hurjan hyväksi suorittajaksi ja muiden tarpeiden kuulijaksi. ”Ai, täällä puhutaan näin, no enpäs kommentoi vastaan. Ai, nämä housut ovatkin rumat, okei, no en mä niistä alunperinkään pitänyt.” Opin pienentämään itseäni. Opin millainen minun tuli olla, jotta olisin hyväksytty tai edes olemassaoloni oikeutettaisiin. Yleensä siihen rooliin kuului miellyttämistä, kiltteyttä ja pärjäävyyttä. Toisinaan uhkarohkeutta ja uhmakkuutta. Mitä vain, kunhan minun ei tarvinnut tulla pois keijumaailmastani ja mielikuvituksestani!

Mitä tahansa, kunhan minun ei tarvinnut olla julkisesti minä.

Ulkopuolisuuden tunne on ympäröinyt ydinminäni niin tiukasti, että olen vasta viime vuodet opetellut sitä, miltä turvallinen yhteys toisiin tuntuu, kuinka luottaa muihin ja kuinka olla aidosti oma itsensä. Se, minkä tulisi olla kaikkein normaaleinta, onkin tässä ajassa suuri rohkeuden aihe, nimittäin olla oma itsensä. Minä piilotin luontaisen herkkyyteni, taitoni kirjoittaa, laajan kiinnostukseni ihmismieltä kohtaan, milloin mitäkin. Piilotin joskus itseni itseltänikin niin hyvin, että tuntui kuin sekoaisin.

Tein runollista tuttavuutta tähän ulkopuolisuuden teemaan ensimmäisessä runokirjassani Voinko puhua siitä ääneen (2018). Runo kuuluu seuraavasti:

Ympärillä tuhatpää joukko

Silti vain pohjaton yksinäisyys

Runo kuvastaa hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi sitä kirvelevää, hajottavaa ja sydäntäsärkevää tunnetta, joka imaisee itseensä, mutta josta läpikulkeminen tuntuu toisinaan olevan työn ja tuskan takana. Myös muutama viikko sitten kirjoittamani pidempi runo kuvaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunnetta:

lumi on painavaa
työnnän sitä kasoiksi
olkavarsiani pistelee
kai peittoan sinne tuskani
tuntuu, että tämä märkä, kylmä, piiskaava keli
suorastaan nauraa minulle

en saa otetta taaskaan mistään
kävelen ja ainut mihin katseeni kiinnittyy on
väritön taivas ja maa
harmaa massa
mielessä ja kehossa

silmiä polttelee
kyyneleet haluaisivat tulla
en jaksa taas itkeä
ajatukset syöttävät yhtä sanaa
yksinäisyys

kuin olisin oikeasti ainut ihminen koko maapallolla
tuo tunne on läpitunkeva, oksettava
mitä jos kaikki muut ovat jo menneet
minne ne ovat menneet

sisälleni hiipii kauhu, suoranainen pakokauhu
sekunnin murto-osassa koen jotain epätoivon ja suoranaisen pyhyyden kokemusta
siitä, että olen ainut olento
tässä kohtaa järki tulee väliin ja saa minut häpeämään
sinäkö muka ainoa

olen taas tässä hetkessä
poissa maailmasta, joka on samaan aikaan
pelottava ja mielenkiintoinen,
johon olen tehnyt tuttavuutta jo tovin

en kyllä varsinaisesti kaipaa tuota maailmaa
mutten enää pelkää
saanpahan ainakin kokea
ihmisyyden näinkin kokonaisvaltaisesti
ironista kyllä

palaan takaisin kotiin
mukanani tortilloja ja puhdistuskivi
en sentään unohtanut mitä olin ostamassa

nyt erotan tarkemmin ympäristön
näkökenttäni on saanut jo pieniä värejä takaisin

suljen kotini oven ja olen perillä
omassa turvallisessa kuplassani
kaikki on nyt hyvin

Se, että uskallan nimetä ja tuntea tuota epämiellyttävää tunnetta on vaatinut sekä sisälleni että ympärilleni turvaa. Ei näennäistä teeskenneltyä tai naamioitua turvaa, vaan aitoa, syvää turvan tunnetta. Turva on rakentunut mm. siitä, että olen itselleni rehellinen. Tarpeista, tunteista, rajoista, peloista, haaveista, kaikesta. Kuuntelen, arvostan ja rakastan itseäni ehdoitta tai ainakin pyrin siihen. Hyväksyn sen, että tulen varmaan aina kokemaan jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta ja vierautta suhteessa maailmaan. En ehkä niin syvästi ja usein kuin nyt, mutta jossakin määrin. En pyristele enää vastaan enkä uskottele itselleni, että ”sitten joskus olen täydellisen ehjä”. Sitä päivää ei nimittäin tule.

Vain tässä hetkessä voin kokea olevani riittävän turvassa ja riittävän ehjä.

Jossakin kohtaa voi huomata, että tavoittaa turvan itsestään useammin kuin tuon erillisyyden, ulkopuolisuuden, yksinäisyyden tai vierauden tilan. Tämä vaatii tietenkin aikaa, kärsivällistä luopumistyötä erillisyyden harhasta ja ennen kaikkea korjaavia yhteyden kokemuksia. Rakkaudesta, armollisuudesta ja myötätunnosta käsin pystyy lähestymään myös muita aidosti ja antautumaan parantavaan yhteyteen. Voi alkaa luottamaan siihen, että ihmiset yleensä haluavat toisilleen hyvää. Jokaisessa ihmiskohtaamisessa on mahdollisuus kauniiseen peilaamiseen torjunnan, häpäisyn, kieltämisen tai nolaamisen sijaan. Voi hakeutua yhteyteen terveen yhdessäolon ja yhteenkuuluvuuden tarpeen kautta, ei takertuvuuden tai läheisriippuvuuden pakottamana.

Sillä se mikä rikkoutuu yhteydettömyydessä parantuu yhteydessä. Me voimme käyttää satoja tunteja itsereflektioon, opetella kirjoista elämänviisauksia tai ottaa aina vain uutta itsensä kehittämisen kurssia saavuttamatta aitoa yhteyttä itseen ja toisiin. Voimme kokeilla omavoipaisuuden keinoja, mutta huomata, että se polku johtaa umpikujaan tai loppuu hyvin lyhyeen.

Tämän ajan yksilöllisyyden ihannointi vie meidät suoranaiseen tuhoon. On palattava takaisin juurillemme:

Parantaviin yhteisöihin ja yhteyteen.