Paljon puhutaan vanhempien tiukemmasta rajojen vetämisestä ja siitä pitäisikö olla antamatta lapselle periksi asioissa vai ei ja miten paljon. Näissä keskusteluissa ollaan yleensä sellaisella tasolla, että tunnepuoli jää kokonaan syrjään ja puhutaan vaan asioista ja tilanteista ulkokohtaisesti, mutta lopultakaan niistä ei mielestäni edes ole olennaisesti kyse. Itse näen asian hiukan eri kulmasta. En usko, että on kyse niinkään asioista ja tilanteista vaan siitä miten kohtaamme ne yhdessä.

Otetaan klassinen esimerkki:  lapsi tahtoisi saada jonkin lelun kaupasta mutta vanhempi ei sitä halua lapselle ostaa. Moni on sitä mieltä, että ei tietenkään lapsen kuulu saada kaikkea mitä hän haluaa. Toiset on maltillisen ostamisen kannalta ja aika harva varmasti ostaa kaiken mitä lapsi keksii pyytää. Yleensä siis puhutaan siitä konkreettisesta toiminnasta miten tälläisessä tilanteessa tulisi ulkokohtaisesti toimia. Mutta itse näen tilanteen tunteiden kannalta ja että juuri tunteet olisi hyvä huomioida. En tarkoita periksiantamista, koska yleisesti olen sitä mieltä, että lapsen ei ole hyvä saada kaikkea haluamaansa ja usein pajon kehittävämpää loppuelämän kannalta on oppia sietämään pettymyksiä. Mutta juuri tästäkin syystä, että pettymyksen tunteita tulee väistämättä, olisi hyvä suoda niille huomio ja tila.

Kun aikuinen päättää asioista ja lapsi joutuu kokemaan pettymyksiä, siitä syntyy erilaisia tunteita lapselle. Voimme koittaa asettua lapsemme asemaan ja miettiä miltä tuntuisi, että jokin meille hyvin tärkeä asia evätään vain sanomalla siihen tiukasti ”EI!” Ilman sen kummempia selityksiä. Ja jos toivomme saada kuulla selityksiä meille todettaisiinkin vain tylysti ”lopeta rutinat.” Ei väliä olemmeko aikuisia vai lapsia, tunteemme toimivat samalla tavalla, vaikka todennäköisesti välitämmekin hiukan erilaisista asioista eri ikäisinä.

Ja saattaa olla niinkin,  että aikuisina olemme oppineet laittamaan omat tunteemme syrjään jopa kokonaan joten ehkä emme enää edes ymmärrä miltä tuntuu kun todella TUNTUU. Jos tunteita ei ole omassa lapsuudessa saanut olla olemassa eikä niitä ole otettu huomioon, ne on ollut pakko alkaa piilottaa tai niiden kanssa on ollut pakko alkaa luomaan erilaisia strategioita. Jos olemme aikuisina tutustuneet itseemme ja omiin toimintatapoihimme  niin olemme saattaneet oppia jotakin omista strategioistamme tunteidemme suhteen. Ehkä vetäydymme, mökötämme, muutumme vihaisiksi, siirrämme huomiomme siivoamiseen, pelaamiseen, tv:n katseluun, syömiseen tai juomiseen kun alkaa tuntua joltakin… Se miten meihin on tuntevina olentoina  suhtauduttu on opettanut samanlaisia tapoja itsellemme omiin tunteisiimme suhtautumisessa.  Tunteettomia meistä ei kuitenkaan saa. Tunteet kuuluvat ihmisyyteemme perustavanlaatuisena osana mutta olemme saattaneet piilottaa tunteemme jonkun käytöksen alle niin huomaamattomiksi ettemme ole enää yhteydessä tunteeseen vaan tunteitamme hallitsee sijaistoiminnot.

Lapsella on vielä terve tunne-elämä. Tunteiden kuuluukin tuntua ja usein myös näkyä. Se miten niiden ilmentymiseen reagoimme on eri asia. Ja se miten lapsen tunteisiin aikuisina reagoimme opettaa lapselle joko tervettä tai epätervettä suhtautumista omiin tunteisiinsa. Suhtautuivatko omat vanhempamme meidän tunteisiin rakentavalla tavalla kun olimme lapsia? Jos ei niin jatkammeko samalla linjalla kuitenkin omien lastemme kanssa vai haluammeko toimia paremmin?

LAPSI EI UHMAA AIKUISTA VAAN OPETTELEE OMAN TAHTONSA ILMAISUA

Kun lapsi niin sanotusti uhmaa aikuista, kyse ei ole haastamisesta vaan oman tahdon ja tunteen ilmaisusta. En itse pidä sanasta uhma mutta käytän sitä koska se on vakiintunut sanastoon ja jokainen ymmärtää millaisia tilanteita sillä tarkoitetaan. Tuo uhma tunnutaan kuitenkin ymmärrettävän hyvin erilaisella kirjolla ihmisestä riippuen.

Kun lapsi  ilmaisee tahtoaan sitä ei tarvitse aina toteuttaa, mutta olen sitä mieltä, että aikuisen on hyvä olla tukena lapsen tunteessa joka kerta. Itse pyrin reagoimaan  lapsen tunteisiin aina tärkeinä. Vaikka en ymmärrä sitä miksi jokin asia aiheuttaa hänessä voimakkaan reaktion en pidä sitä olennaisimpana asiana ymmärtääkään. Kunhan sallin ja ymmärrän antaa hänen tunteensa olla olemassa. Juuri sillä voimalla juuri sen aikaa kuin se ilmenee.

Myötävirtaan tunteen kanssa tilanne selviää paljon nopeammin kuin sitä vastustamalla. 

Olen huomannut, että kun otan osaa lapseni tunteeseen läsnäolevasti esimerkiksi halaamalla ja kysymällä hänen kokemuksestaan lisää, yhteys välillämme vahvistuu.  Kun kerron, että ymmärrän pettymyksen tunteen ja pahan mielen kun asiat ei mene aina kuten toivoisi, hän kokee tulleensa nähdyksi. Haluan näyttää lapselleni, että lapseni ei ole tunteissa yksin. Kaikki ihmiset tuntevat, ja juuri nyt on hänen hetkensä. Tunteet ovat sallittuja, ne kuuluvat elämään eikä niissä ole mitään hävettävää. Ne kuuluvat normaalina osana ihmisyyteen eikä niitä tarvitse osata piilottaa. En vähättele, en kettuile, en kiusaa lastani siitä, että hän kokee tunteita olivatpa ne omassa kokemuspiirissäni ”kuinka vähäpätöisiä” tahansa. Olen läsnä ja hyväksyn lapseni erilaisen kokemusmaailman.

Jos  taas lähden vastustamaan lapseni tunnetta yrittämällä kontrolloida sitä, se tuntuu olevan kuin bensaa liekkeihin. Yleensä jos sanon: älä huuda, ole hiljaa, älä kiukuttele,  lapseni hermostuu vain lisää ja tilanne jatkuu pitkään. Lapseni tunteiden kieltäminen ja vastustelu saa ”uhman” yltymään voimakkaaksi. Silloin saattaa vaikuttaa siltä, että kyse on lapsen ”omapäisyydestä” tai ”uhmaamisesta” mutta todennäköisempää on, että lapseni kokee olevansa emotionaalisesti torjuttu.

Yleensä siedän lapseni tunnetta vähemmän jos olen itse väsynyt. Silloin ilmennän omaa  kärsimättömyyttäni ja tunnettani lapseen. Vien häneltä tilan kokea omaa tunnettaan. Kokemuksesta olen oppinut  aika nopeasti muuttamaan tilanteen hyväksyvämpään suuntaan. Silloin pääsemme tilanteesta eteenpäin kun kokoan voimani yhteen ja kohtaan lapseni läsnäolevasti, rakkaudella ja ymmärtäen.

Aina kun  voimme kuulla ja nähdä toisemme kaikkien kiukuttavimpienkin tunteiden keskellä tilanne päättyy rauhanomaisesti ja yhteyden kokemus välillämme vahvistuu. Siksi se on joka kerta vaivansa arvoista. Huutaminen ja toisen tunteiden estäminen vaikuttaa ehkä lyhytnäköisesti helpommalta ratkaisulta mutta lopulta se vie pidemmän aikaa ja johtaa suurempiin vaikeuksiin kuluvassa hetkessä.  Puhumattakaan siitä mitä ongelmia se aiheuttaa lapselleni aikuisuudessa jos hän on joutunut kehittämään toimimattomia strategioita tunteiden kanssa selviytymiseen. Jos tunteet eivät saa olla ne piilotetaan. Jokainen tekee sen omalla tyylillään.

Siksi koen, että aikuisena opin myös paljon lapseltani tervettä tunteen ilmaisua. Lapsi näyttää, että tunteet on hyvä käydä läpi siinä hetkessä kuin ne ilmenee, eikä niitä ole hyvä padota. Mitä enemmän kuuntelen lastani sen enemmän opin sallimaan itsellenikin omat tunteeni luonnollisena asiana. Vaikka usein luulemme opettavamme lastamme saatammekin itse olla oppilaana jos vaan suostumme siihen.

Jos lapsen tunteet tuntuvat vaikeilta, voi alkaa tarkastella miksi näin on. Lapsen ”uhma” voi näyttää vanhemmalleen mitä osia ja tunteita hän on itse oppinut laittamaan itsestään syrjään.

Joka kerta mennessäni lapseni tunteiden kanssa myötävirtaan huomaan, että hän rauhoittuu nopeaan. Pienen keskusteluhetken jälkeen yleensä halaamme ja jatkamme eteenpäin. Itse tilanne josta tunne tuli unohtuu nopeaan. Se jää ikään kuin sivuseikaksi ja huomaan aina ettei  se ole edes olennainen asia vaan se, että olin läsnä lapselleni hänen kokemuksessan. Lapseni sai mitä eniten kaipasi, huomion, yhteyden ja ymmärryksen. Ja kaikeksi hämmästykseksi joka kerta huomaan, että lopulta, ei hän oikeasti halunnutkaan tahtoansa läpi vaikka siltä saattoi hetken vaikuttaa. Luulenpa, että tuo on pohjimmiltaan se mitä kaipaamme iästä riippuen. Tulla nähdyiksi ja hyväksytyksi, kaikkinemme. Huonoinakin hetkinä. Ja jos emme sitä ole saaneet niin joudumme selviytymään ilman. Jokainen omalla tyylillään, toiset paremmin ja toiset huonommin mutta jokaisella on silti sama perustarve tulla ymmärrteyksi ja huomioiduksi. Uskon sen kuuluvan olennaisesti ihmisyyteen.

Jos  olet kyllästynyt menettämään hermosi ja huutamaan lapsellesi, etkä enää halua tuntea itseäsi huonoksi vanhemmaksi, tässä on ratkaisu juuri sinulle! Tunnetaitovalmentaja Heli Mäkelä on kehittänyt avuksesi Myrskyn sydän – kuinka pysyä  rauhallisena lapsen saadessa raivarit – verkkovalmennuksen. 

Jos haluat positiivisen muutoksen omissa toimintatavoissasi ja suhteessasi lapsen kanssa, kurssi on juuri Sinulle!

Kurssin hinta on vain 34.90e ja voit saada siitä ratkaisevan tärkeitä työkaluja itsesi ja lapsesi parhaaksi. Kurssi alkaa 19.11.2018. Osta kurssi tästä.

Lue myös artikkelini:
Lapsena saadut mallit tunteiden käsittelemiseen kantautuu aikuisuuteen asti
Satuhieronta auttaa lasta rauhoittumaan
Uuden ajan yrittäjät osa4 – Lapset ja tunnetaidot Heli Mäkelän elämäntyönä
Leikkiluola on maanalainen seikkailupaikka Helsingin ytimessä lapsille ja lapsenmielisille
Lasten puhtaat tunteet