Kuvittelen mielessäni hylätyn kaupungin. Täällä ei aurinko paista, ei kukat kasva eivätkä linnut laula. Kaduilla on hiirenhiljaista, niin hylätyn oloista, niin elotonta. Ja talot, niiden ikkunoiden eteen on vedetty verhot, ja sisällä ei valon pilke kajasta. Ne näyttävät hoitamattomilta, ränsistyneiltä, hieman surullisilta. Elottomuuden kaupungiksi tätä kuvaisin.
Tyhjää, tyhjää, tyhjyyttä. Unohdettujen maailma.

Tosiasiassa tämä kaupunki ei ole tyhjä alkuunkaan. Talojen sisustat pursuavat elettyä elämää, elettyjä tarinoita. Niiden seinien sisuksiin on kätketty kaikki mikä on joskus tuntunut olleen liikaa.
Unohdettu, hylätty, odottamaan, odottamaan.

Niin minä yritän elää elämääni, vaikka sisälläni on tämä musta hylätty kaupunki, kaupunki täynnä piilotettua tuskaa. Ongelma vain näyttää olevan siinä, että tämä kaupunki on alkanut repeillä liitoksistaan. Talojen seinät eivät enää vaimenna sinne kätkettyjä tarinoita ja hahmoja.
Se tulee ulos ja se tulee ulos kovaa. Yritän, yritän, yritän vaimentaa sen. Voi miten minä yritänkään vaimentaa sen. Kaikkeni yritän. Yritän syödä sen hiljaiseksi, yritän tupakoida sen hiljaiseksi. Yritän keskittyä vain voimaan hyvin, hiljeneekö se sillä? Entä jos yritän löytää oikean ihmisen? Jonkun joka ottaisi tämän tuskan pois? Ottaisiko joku? Osaisiko joku viedä tämän pois? Hiljaa hiljaa, hiljenisikö tämä nyt vain jotenkin? Miten? Umpikujaa, umpikujan perään, siltä tämä tuntuu.

Kunnes jotain alkaa tapahtua, jotain alkaa muuttua tässä kaupungissa.
Eräänä päivänä sinne alkaa pienen pienesti tulemaan valon säteitä. Ensin se on vain yksi ohuen ohut juova, joka pilvien alta alkaa pilkistää. Vähitellen, vähitellen, herättäen lisää ja lisää ohuen ohuita juovia.

Minä huomaan sen, minä todella huomaan sen. Aivan kuin nämä valonsäteet kutsuisivat minua.
Kuiskisivat minulle kauniita asioita. Rakas, rakas. Ei ole hätää, me autamme sinua. Me olemme kuulleet sinun epätoivoiset hetkesi. Me olemme kuulleet ja nähneet matkasi.
Me tiedämme miten voimme auttaa sinua. Luottaisitko meihin? Luottaisitko?

Enkä minä voi uskoa tätä alkuun todeksi, olen ollut niin pettynyt itseeni, matkaani, pitkään..
Mutta minä kuuntelen. Minä todella avaan sydämeni ja kuuntelen.
Niin tämä valonsäde puhui minulle: ”Tänään me lähdemme seikkailulle. Me alamme tutustumaan tähän kaupunkiin. Tiedän, että se tuntuu sinusta pelottavalta, mutta minä kuljen kanssasi. Minä valaisen polkusi. Luota minuun.”

Lähdimme yhdessä matkaan. Kuljimme halki pimeiden kujien. Joka puolella oli hieman likaista ja minua puistatti. Vastaan tuli pieni kulkukissakin, surkean näköinen otus, nälissään ja vaivoissaan.

Lopulta poikkesimme kadulle nimeltä Hylättyjen lasten polku, ja hengitykseni salpautui nimen nähdessäni, mutta valonsäde tyynnytteli minua: ”Älä pelkää, olen kanssasi. Täytän sinut voimalla, jota et ole vielä tiennyt itsessäsi olevan. Et ole enää yksin.”

Saavuimme erään talon pihaan. Kauempaa tieltä katsottuna se oli näyttänyt vastenmieliseltä ja synkeältä, mutta nyt lähempänä se ei ollutkaan niin pelottava. Se oli jopa hieman hassun näköinen, vähän vinossa, ja seinät olivat mitä kauneinta vaaleansinistä, vaikkakin maali oli lohkeillut. Mietin, että siitä saisi oikein kauniin ja soman talon pienellä ehostuksella. Nykäisin ovea, mutta en saanut sitä millään auki. Epätoivon ja helpotuksen sekoitus pyyhkäisi ylitseni. Huh, ei auta kuin luovuttaa, unohtaa ja palata takaisin, jonnekin. Mutta tiesin, ettei ollut mitään minne palata. Samassa valonsäde silmää iskien ja hymyillen valaisi sivussa olevan kukkaruukun, ja sieltä löysin avaimen.
Hmm, tämä säde todella näyttää tietävän mitä tehdä, hetki hetkeltä.
Avasin jähmeän lukon avaimella ja ovi narahti vaivaisesti auki. Tunsin palan kurkussani, kun astuin sisään taloon.

Sisällä oli hiirenhiljaista. Ihmettelin sitä valonsäteelle: ”Eihän täällä ole ketään.”
Säde hymyili minulle lempeästi ja vastasi: ”Näihin komeroihin ja huoneisiin on kätkettynä pienen pieniä lapsia. He ovat vielä syvässä unessa. Aivan kuin aikaan ja paikkaan lukkiutuneita, jäätyneitä. Pyydän sinua olemaan läsnä. Tekemään tulen takkaan. Tuomaan tänne elämää. Pienin teoin. Ja sitten pyydän sinua odottamaan. Odota, ja katso.”

Ryhdyin tuumasta toimeen. Tein tulet takkaan ja aloin kevyesti puunata paikkoja puhtaiksi. Laitoin pehmeää tunnelmallista musiikkia soimaan. Juttelin itsekseni hellyyttäviä, lempeitä asioita. Leivoin jopa sämpylöitä. Ja pikkuhiljaa taloon alkoi tulla elämää, lempeää elämää, jotain aivan uutta.
Illalla valonsäde pyysi minulta: ”Tulisitko tähän sohvalle. Tulisitko niin syvästi vain olemaan tähän, jotta voin sisälläsi laajeta vielä suuremmaksi valoksi. Tunnen, että täällä olisi muutama lapsi alkamassa herätä horroksestaan.”

Minä tein työtä käskettyä. Asettauduin sohvalle mukavasti, hengittelin valonsäteen kanssa, ja tunsin miten kirkkaus laajeni niin voimakkaaksi, että se häkellytti minua.
Pian edessäni oli muutama aivan pieni, surkean näköinen lapsi.
He itkivät sydäntä raastavan voimakasta itkua, ja minua sattui sydämestä.
”Mitä voin tehdä?”, kysyin kauhuissani valonsäteeltä, joka oli nyt pikemminkin valosuihku kuin säde.

”Ollaan vain. Ollaan vain. Sinun ei tarvitse tehdä mitään. Anna minä peittelen nämä lapset rakkaudellani”, valosuihku vastasi. Antauduin parhaan kykyni mukaan olemaan. Katsoen näitä lapsia silmiin. Katsoen miten valosuihku otti heidät pehmeään syleilyyn. Tuuditti heidät levolliseen rakkauteen, ja se ihme mitä edessäni todistin, oli mitä ihaninta kauneutta mitä olin ikinä nähnyt. Lasten itku alkoi kadota ja he näyttivät ihan pieniltä kultaisilta enkeleiltä. Heidän silmät sädehti ja kasvot pehmenivät iloiseen onnelliseen hymyyn. He tulivat ja halasivat minua. Niin me olimme siinä sohvalla, minä, lapset ja valosuihku minussa. Kaikki yhtä. Siihen pehmeyteen minä nukahdin sydän täynnä luottamusta.

Aamulla heräsin omasta sängystäni ja samassa muistin mitä eilen oli tapahtunut. Ihmettelin, oliko se ollut unta. Kuuluiko se kaupunki unen maailmaan? Mitä se kaikki oli ollut? Unta vai todellisuutta?
”Shhhh.” Kuulin sisältäni. ”Olen tässä kanssasi. Se oli todellista mitä eilen koit. Olen niin ylpeä sinusta.”
”Mutta missä lapset ovat nyt?” kysyin.
”He ovat sydämessäsi. Kannat niitä aina mukanasi. Annoit heille uuden elämän ja nyt he ovat vapaita olemaan ja kokemaan itsensä.”

Olin ihmeissäni. Entäs ne loput lapset? Sinne taloon jäi vielä lisää nukkuvia lapsia. Miten niille käy? Entä se koko kaupunki? Miten sen nyt käy?
Valonsäde vastasi minulle äänellä, joka oli täynnä rakkautta ja ylpeyttä: ”Olemme nyt aloittaneet yhdessä työn, joka tulee kestämään joitain vuosia. Käymme yhdessä läpi jokaisen talon ja tuomme sinne elämän, valon, jokaiseen sopukkaan, kaikista pimeimpäänkin nurkkaan, niin että jokainen talon asukas, oli se sitten unohdettu lapsi, teini tai aikuinen, pääsee esiin tuskastaan, pääsee luoksesi tuomaan kokemuksensa ja tarinansa. Ja niin sinä tulet kanssani kulkemaan tämän matkan läpi ja antamaan näille unohdetuille uuden elämän ja vapauden.”

Ohhoh. Tunsin yhtäaikaa innostusta sekä hämmennystä. Ymmärsin, että kyseessä todella oli syvä sitoumus ja työ. Tunsin, että se ei tule olemaan helpoin reissu. Käydä nyt kokonainen kaupunki pimeyttä läpi. Uumoilin, että pelkoa, tuskaa ja vihaa oli aikamoinen satsi luvassa. Ja vaikka tämä kaikki tuntui minusta käsittämättömältä ja suurelta työltä, en voinut peitellä alta nousevaa onneani.
Kiitollisuuttani. Sillä sydämessäni tiesin, että tämä on matkalippuni vapauteen. Vihdoin.
Olin valmis tekemään mitä ikinä se vaatisi, että löydän vapauden.
Hymyilin valonsäteelle. Kiitos että tulit luokseni, kiitos niin paljon siitä.
”Kiitos itsellesi, että valitsit niin.”