Pyytämällä asioita kauniisti tapahtuviksi lopputulos on usein puhdas nolla. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, kuinka on oltava linjassa tahtomiensa/pyytämiensä asioiden suhteen sanallisesti, tunteellisesti, eleellisesti sekä energeettisesti. Näin voi kommunikoida aidosti ja rehellisesti tarkoittaen viestinsä sisältöä. Tällä tarkoitan, ettei pelkästään asioiden sanominen tai kauniisti pyytäminen riitä, vaan ihmisen on osattava tarkoittaa koko olemuksellaan välittämäänsä viestiä, jotta kommunikaatio menee perille vastaanottajalle oikeanlaisella ja tarkoitetulla tavalla.
Monta kertaa olen yrittänyt pyytää asioita kauniisti ihmisiltä tai asettaa rajoja kohteliaasti. Lähes yhtä monta kertaa olen jäänyt näkymättömäksi viestini kanssa sekä turhautunut ja vittuuntunut, koska toinen osapuoli ei ole ymmärtänyt kommunikoimaani asiaa. Jonkin aikaa pohdinkin, että on vastaanottajan syy, kun hän ei ymmärrä kaunista pyyntöäni. Vastuu kuitenkin kommunikaationi välittymisestä haluamallani tavalla on minulla. On oma tehtäväni opetella olemaan kokonaisuutena yhtä ja samaa viestiä. Vain näin voin saada toisen ymmärtämään tarkoitukseni.

On todellakin eri asia tarkoittaa koko olemuksellaan asioita tapahtuvaksi kuin pyytää kauniisti toimimaan. Voin vain kuvitella, kuinka monet ihmiset ovat väsyneitä, hukassa omassa itsessään ja päätyvät tekemään toisten puolesta asioita aivan liikaa. Tämä ikävä kyllä johtaa lopputulokseen, että meillä on yhteiskunnassa uusavuttomia täysi-ikäisiä ihmisiä, joilla on puutteelliset taidot sekä tiedot yhteiskunnassa toimimiseen.
Aikuisten kanssa elävien lasten hyvinvointi on suoraan verrannollinen yhteisössä elävien aikuisten hyvinvointiin. Eli olennaista on, miten aikuiset pitävät huolta itsestään ja omasta jaksamisestaan. Tästä huolehtimiseen mielestäni kuuluu esimerkiksi kotitöiden jakaminen kaikille yhteisön jäsenille osaamisen ja ikätason mukaan. Eli yksilöidysti mietittynä, mitä keneltäkin voi odottaa ja velvoittaa yhteisen asumisen eteen omana osanaan arjen sujuvuutta. Kokonaisvastuu on tietenkin aikuisilla, tämä ei siltikään tarkoita, että aikuiset tekisivät puolesta asioita, vaikka se olisikin aikuisen mielestä helpompaa ja sujuvampaa.
Toki inhimillistä on elämän muuttuva luonne. Kukaan meistä ei voi odottaa ja olettaa terveydentilan olevan staattisesti aina samanlainen. Joskus tulee päiviä, ettei vaan kiinnosta tai jaksa. Tämä on osa elämän luonnollista vaihtelua. Näihin tilanteisiin olisikin hyvä miettiä aikuisen kanssa, miten toimia. Lapsi opettelee arjen tarvittavia taitoja aikuisen kanssa. Aikuisen vastuulla on, sairastaessaankin, huolehtia arjen sujumisesta sekä organisoinnista. Ymmärrettävää on, ettei kaikkeen samaan pysty sairaana kuin pystyisi terveenä.
Surkuhupaisaa on ollut lukea satunnaisesti lehtien nettisivuilta, kuinka vanhemmat soittelevat lapsiensa puolesta työpaikoille ja kyselevät, miksi ei saanutkaan työpaikkaa. Mikäli hakee töitä, olisi hyvä omata taidot, jotka liittyvät työpaikan hakemiseen. Näitäkin taitoja on mahdollista yhdessä harjoitella ennen työpaikan hakua.
Olen läsnä ja tukena, mutta en tee puolesta
Lapsi, jonka kanssa olen tekemisissä, oli siihen mennessä tottunut, ettei häneltä paljoa ole vaadittu. Minun kohtaamiseni toistuvasti onkin ollut hänelle kova koulu ajoittain. Hän on joutunut oppimaan omatoimisuuteen minun tuellani. Monituiset kiukut olen ottanut vastaan ja antanut itkeä, kun on ollutkin useita uusia tilanteita, joissa en ole tehnyt puolesta, vaan ollut antamassa suullisia ohjeita. Olennaista on, etten jätä lasta yksin, vaan olen läsnä ja otan vastaan lapsen kiukuttelun, enkä lähde siihen mukaan. Kiukuta ja itkeä on saanut niin monta kertaa kun ollut tarve, siltikin tilanteen laantuessa lapsi on toiminut mahdollisimman itsenäisesti minun ollessa mukana. Inhimillisyyden muistan näissä tilanteissa. Jos harmistuksen hetki on ollut pitkä ja väsyttävä, riittää, että ajattelee tehtävänä olevaa asiaa. Tietoinen ajatus on valinta ryhtyä tekemään kesken jäänyttä toimea.
Oman kokemukseni mukaan elämässä on tilanteita, joilloin jonkin tietyn asian eteen nähty vaiva on vain ajatus ja se riittää.
Lasten kanssa olen ymmärtänyt, että kasvattamisen tarkoitus on opettaa lasta toimimaan itsenäisesti ja omillaan ilman kasvattajien jokapäiväistä tukea jossain kohtaa elämää. Toivottavaa toki on, että lapsella/lapsilla olisi läpi elämän rakastavat ja turvalliset suhteet. kasvattajiinsa.
Miten aikuinen lapsen kanssa toimii, kun lapsi on riippuvainen hänestä?
Millainen suhde aikuisen lapsen ja huolehtijan välille muotoutuu, kun tätä riippuvuussuhdetta ei enää ole?
Omalla kohdallani lämpimät välit sijaisvanhempiini eivät kylläkään toteutuneet. Täyttäessäni 18, juuri samana päivänä, kaarsi muuttoauto pois sijaiskodistani ja perävalot näkyivät hyvästellen sijaisvanhempani, joista sen koommin en ole kuullut. Yritin luoda ja ylläpitää ihmissuhdetta toimimattomin keinoin, koska en osannut muuta. Nykyisin saan syntymäpäivätoivotuksen Instagramissa ja siihen se sitten jääkin. Neljätoista vuotta olen pärjäillyt jo ilman heitä. En enää edes elättele toivetta heidän läsnäolostaan elämässäni: miksi tuhlaisin aikaa ja energiaani?
Helpottavaa ja surullista yhtäaikaa.
Helpottavaa on, ettei minun tarvinnut yhtään pidempään asua sijaiskodissani, sillä viimeisimpänä vuonna lakkasin puhumasta kaikille perheenjäsenilleni. Kodin ulkopuolella kyllä puhuin ihmisten kanssa. Kotonani tapahtunut väkivalta oli liikaa mieleni sietokyvylle, joten itseäni suojannut rakenteellinen dissosiaatio saapui mieleni suojaksi.
Surullista sen vuoksi, että nyt ymmärrän tarvinneeni monessa käänteessä aikuisen tukea oman täysi-ikäisyyteni varhaisilla vuosilla. Elämän meno olikin sitten aika holtitonta kaaosta monessa suhteessa juuri tämän vuoksi. Mikäli elämässäni olisi aikuisuuden kynnyksellä ja ollessani nuori aikuinen, ollut turvallinen aikuinen. Monikin valitsemani kolhu ja uusi trauma olisi jäänyt syntymättä. Kyllä valitsemani, sillä en ole ymmärtänyt tai tiennyt paremmasta ja turvallisesta elämästä niissä elämänvaiheissa. Olen siis valinnut tuolloin toimia itseäni kohtaan huonosti ja satuttavasti, koska siihen mennessä en ollut saanut esimerkkiä muusta, eikä itsessäni ollut vielä tilaa, turvaa ja ymmärrystä valita toisin.

Muistan monia keskusteluja, joihin olen yrittänyt vastata ajatuksissani toisen puhuessa minulle. Voin kuvitella, kuinka rasittavaa on ollut pyrkiä puhumaan, kun olen vain tuijottanut ilmeettömänä takaisin. Olen täysin sujuvasti mielessäni kommunikoinut ja vastannut toisen keskusteluun, mutta en ole kyennyt vastaamaan, vaikka olisin halunnut. Sanoja ei vain yksinkertaisesti tullut ulos suustani, vaikka olisinkin halunnut. Tämä on yksi dissosiaation monista muodoista.
Kotitöiden opettamattomuus antaa lapselle karhunpalveluksen. Aikuisen on helppo ajatella ratkaisua siinä hetkessä lyhytnäköisesti, kun teen puolesta tulee vähemmän erimielisyyksiä tai kiukkuja, mistä tulisi selvitä jo muutenkin tarpeeksi raskaassa arjessa varsinkin, jos taloudessa on vain yksi aikuinen arjessa lasten kanssa. Arjen sujuva organisointi on haastavaa kahdellekin aikuiselle saati, jos siihen on kyettävä yksin.
Toinen näkökulma aiheeseen voisi olla hermoston jatkuva yli- tai alivireystila sekä näiden vuorottainen vaihtelu. Alivireyden puolella ihmisen on vaikea saada tehdyksi asioita. Saattaa vaatia ylimääräistä ponnistelua jo itseltään, että saa ylipäätään ryhdyttyä johonkin tekemiseen. Ylivireydessä mieli käy ylikierroksilla ja voi olla vaikeaa levätä tai rentoutua. Ison osan aikaa, kun on pinna kireällä etsii, helposti nopeimpia ratkaisuja arjessa vastaan tuleviin asioihin. Siinä kohtaa luontevaa onkin mennä sieltä, mistä aita on matalin.
Kummassakaan ei ole helppoa olla läsnä ja opettaa uusia asioita tai käyttäytyä rakentavasti, jotta opettelussa olevat asiat tapahtuisivat toivotulla hetkellä tai tavalla.
Puolesta tekemällä opettaa lapselle sen, ettei häneltä vaadita asioita tapahtuvaksi. Yhteiskunnassamme on lähtökohtainen toive jokaisen kansalaisen työnteosta ja itsenäisestä toimintakyvystä: halusimme sitä tai emme. Ikävää onkin sitten olla täysi-ikäinen (yli 18-vuotias, mutta ei aikuinen) omillaan asuva “aikuinen” ja todeta hukkuvansa uusien opeteltavien asioiden määrään. Tyypillisesti kahdeksantoista ikävuoden molemmin puolin ollaan vielä opiskelemassa. Joukkoon mahtuu ihmisiä, jotka ovat jo työelämään päässeet nuorella iällä tai eivät ole koulu- tai työelämässä perustelluista syistä.
Armollisuutta ja itseni hyväksyntää – miten erotella oma tulkinta ja tapahtumien kulku toisistaan?
Riippuen aiemmasta panostuksesta koulun sujumiseen ja siellä käymiseen, voikin tulla täytenä yllätyksenä, että ylemmillä opintoasteilla: toisella ja korkealla asteella opinnot eivät välttämätttä sujukaan samoin tavoin helposti kuin peruskoulun puolella, missä opiskeltavat kokonaisuudet ovat huomattavasti suppeampia kuin esimerkiksi lukiossa, ammattikoulussa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.
Sain kotonani oppia koulunkäynnin tärkeyden ja merkityksen tavalla, jonka en toivoisi enää jatkuvan eteenpäin. Sijaisvanhemmilleni ainekohtaisten arvosanojen merkitys oli tärkeää. Välillä tuntui, ettei hyvinvoinnillani ollut niinkään suurta merkitystä, vaan niillä arvosanoilla, jotka sinne todistukseen päätyivät. Väitän, että olisin halutessani päässyt yläasteelta 9,5 keskiarvolla, jos minua olisi kiinnostanut. Kovin paljoa siihen ei olisi tarvinnut pinnistää: yhdeksännen luokan joulutodistuksen keskiarvo oli 9,1. Joulun jälkeen minua ei pahemmin innostanut panostaa, joten keskiarvoni putosi 8,6. Se olikin monta vuotta peruskoulun jälkeen ainoa lohtuni muuten niin toimintakyvyttömässä mielessäni: olin ainakin joskus pystynyt suoriutumaan pakolla yhteiskunnan vaatimuksista.
Varmuuden vuoksi minulle olikin jo tulevaisuuden ura valmiiksi päätettynä muistaakseni lääkäri tai lakimies. Kauas putosin puusta: sain pari vuotta sitten suoritettua ammatillisen perustutkinnon.
Ikävintä oli kuulla, kuinka sijaisvanhempani vertailivat minua ja siskojani keskenään juuri todistusten perusteella. Saimme myös rahaa euroissa yksittäisen ainekohtaisen numeron verran. Jokainen koulunumero muistaakseni seiskasta kymppiin oli rahan arvoinen ja korvattava summa. Voin vaan kuvitella sitä rahanmenoa vanhemmilleni todistusten jaon jälkeen. Minulla on kuusi siskoa ja yksi veli. En tosin muista jaettiinko todistusten perusteella rahaa samoin tavoin sijaisvanhempieni biologisille lapsille.

Lapsena on hyvä oppia, että elämässä on niitä ikävämpiäkin puolia eikä kaikki ole vain hauskaa ja itselle edullista. Yhtenä esimerkkinä voisin nostaa anteeksiyynnön. Kasvatammeko lapsia pyytämään anteeksi vain tavan vuoksi vai osaammeko aikuisina näyttää ja opettaa omalla esimerkillä vilpittömän anteeksipyynnön merkityksen toimien itse vastuullisesti?
Kuunnellessani lapsia anteeksipyyntö vaikuttaa olevan vain automaattinen tapa, jolla ei mitään tekemistä sen kanssa, että olisi aidosti pahoillaan käytöksestään ja alkaisi ottamaan toiminnastaan vastuuta. Mikäli ei aikuisena ymmärrä anteeksipyynnön merkitystä ja vastuuta omasta toiminnastaan sen jälkeen, ei lapsellakaan ole mahdollisuutta tätä taitoa oppia.
Jos anteeksipyynnöstä jää pintapuolinen esimerkki, todennäköinen seuraus on, ettei lapsen anteeksipyynnöllä ole mitään merkitystä. Jos sama käytös jatkuu ja on oppinut vain tavan vuoksi sanomaan anteeksi.
Itselläni on siinä kohtaa haasteena olla johdonmukainen ja kertoa perustellen, miksi minä koen asian tällä tavoin. En voi tietenkään vaatia enkä vaadi ketään olemaan pahoillaan tai muuttamaan käytöstään, mikäli siihen ei ole valmiuksia.
En pyydä enää anteeksi keneltäkään vain tavan vuoksi, vaan vasta siinä vaiheessa, kun olen saanut tilaa ja aikaa reflektoida omaa käytöstäni rehellisesti. Tällä tarkoitan, että olen varmistunut, etten tulkitse tapahtumia itselleni suotuisasti tai omaan pohdintaani ei vaikuta jokin tietty mieleni suoja. Oman mieleni suoja on hyvin tyypillisesti välinpitämättömyys, jonka turvin voin vain ylimielisesti todeta, ettei mua kiinnosta tilanteessa toisena osapuolena olleen henkilön kokemukset tai monesti ajattelen vain rakentamattomia tai jopa väkivaltaisia tapoja toimia. Ollessani ylimielinen ohitan ja mitätöin toisen osapuolen tilanteesta kokonaan ikään kuin hänellä ei olisi merkitystä. Eli vien toiselta ihmisarvon niissä tilanteissa täysin. Osaan jo tunnistaa, etten ole aidosti siinä hetkessä kykeneväinen reflektoimaan rehellisesti ja aidosti tapahtunutta.
Toinen potentiaalinen vaihtoehto, jonka olen todennut avoimesti ja rehellisesti itselleni: en ole pahoillani. Tästä tiedän päässeeni alkuun kohti vilpitöntä anteeksipyyntöä. Osaan ja kykenen antamaan tällekin ajatukselle tilaa omassa olemisessani. Mikäli en ole pahoillani, jokin osa itsestäni oikeuttaa rakentamattoman toimintatapani. Eli minulla on olemassa jokin syy, minkä vuoksi olen oikeuttanut toimintani, jota olisi hyvä osata pyytää vilpittömästi anteeksi.
Vilpitön anteeksipyyntö oman ymmärrykseni mukaan tarkoittaa, että se on tunteellisesti, eleellisesti, sanallisesti ja energeettisesti itse linjassa sen suhteen, että yksilö itse on toiminnut rakentamattomasti ja huonolla tavalla toista ihmistä kohtaan. Linjassa oleminen on minulle samalla viivalla olemista: kaikki omassa itsessäni kommunikoi ulospäin viestiä, jonka haluan toiselle ihmiselle välittää.
Anteeksipyynnön kohdalla tämä tarkoittaa
- sanallinen puheeni sisältö on vilpitöntä ja pahoittelevaa
- elekieleni on avointa ja sovittelevaa
- tunteellisesti olen pahoillani ja tunnen energiani välittäväni tätä tunnetta tilaan, jossa olen läsnä
Mikäli nämä kolme määrittämääni kriteeriä eivät täyty, en pyydä anteeksi, koska tiedän, etten ole aito, rehellinen ja vilpitön pyynnön suhteen. Eli kommunikaatiossani olisi ristiriita, jos jokin yllä kirjoittamistani ei ole totta. Mikäli en ole linjassa viestini kanssa, toinenkaan ei voi ymmärtää minua haluamallani tavalla. Näin ollen tiedän, etten ole rehellinen. Rehellisyys ja luotettavuus kulkevat monesti käsi kädessä toistensa kanssa.
Ne ovat toisiansa tukevia kumppaneita, joille rakentuvat aitouden peruspilarit. Ilman toista ei ymmärrykseni mukaan ole toistakaan. Oman toimintansa jatkuva reflektointi ja pohdinta on ollut minun kohdalla avain elämänlaadun muuttumiseen pienin askelin. Muutokset ovat aluksi olleet todella pieniä juuri sen näköisiä ja laatuisia, joita olen ollut valmis kohtaamaan. Monesti olenkin päätynyt pohtimaan, mikä on pienin juttu uuden asian opettelussa. Ja miten poistan prosessista kaikenlaisen paineen.
Uusia kotitöitä tai rutiineja opetellessa olenkin päätynyt toteamaan, että uuden asian tietoinen ajatteleminen tai ääneen sanominen on aluksi täysin riittävää. Silloin olen jo osoittanut aikomusta kyseisen asian aloittamiseen. Varsinkin lamaantuneena tämä keino on toiminut erittäin hyvin.
Vuosia sitten pidin onnistumispäiväkirjaa. Tällä tavoin opettelin pakottamaan itselleni onnistumisen kokemuksia. Minulla oli pieni vihko, johon kirjoitin joka päivälle kysymyksen: “Missä olen onnistunut tänään?”
Päätin silloin, että kuhunkin päivään herääminen ja silmien avaaminen on onnistuminen kullekin päivälle, mikäli en enempään pysty.
Tällä tavoin poistin kaikenlaisen paineen jokaisen tekemisen suhteen. Joskus makasin sängyssä kokonaisen päivän, sekä kirjoitin päiväkirjaan avanneeni silmät kyseisenä päivänä. Päiväkirjaan merkitsin paljonkin masentuneisen mielen ajatuskulkuja sekä tyypillisiä keloja. Yhtenä päivänä tajusin, etten ollutkaan tuominnut itseäni niin ankarasti kuin aiemmin.
Aloitin onnistumiseni siis ajatuksistani. Tämä prosessi oli tietoisten valintojen tulosta, vaikka oli päiviä jolloin en halunnut kirjoittaa päiväkirjaa, on se ollut toipumisen matkallani ehdoton edellytys, jotta olen saanut havainnollistettua itselleni varhaisissa vaiheissani omaa edistystäni ajatteluni muuttumisessa. Opettelin olemaan itselleni näkyvä tilassa ja paikassa, missä osasin olla ja siellä, missä pystyin tämän itselleni sallimaan.

Kirjoittaminen on ollut teini-ikäiselle itselleni ainut keino olla totta edes jollain tavoin. Silloin olin vielä näkymätön, hajuton ja mauton. Seinälle väkivalloin runnnottu lakastunut ja kuivunut ruusu, josta pikkuhiljaa kuivuneet terälehdet putoilivat yksi kerrallaan kunnes lakkasin puhumasta. Jäin vangiksi omaan mieleeni, sillä väkivaltaa en enää kyennyt ottamaan vastaan. Lakkasin tekemästä yhteistyötä perheenjäsenteni kanssa. Opin olemaan ilmeetön ja eleetön.
Jäin loukkuun omaan eristettyyn lasikoppiini, josta vuosia huusin äänettömiä avunhuutoja, joita en saanut vaimennettua. Niin monesti olen katsellut itseäni itseni ulkopuolelta, sillä kotikaupukini ruuhkaisella kävelykadulla lasikopin sisällä yrittäen tavoittaa muita kadulla kulkijoita, mutta avatessani suuta avunpyyntöön sanoja ei ole tullut. Koko maailma on ollut siinä edessäni aivan käsieni ulottuvilla silti niin kaukana tavoittamattomissa, koska en kykene puhumaan.
Käyttäytyessäni toimimattomasti alan nykyisin tunnistaa, että kyseessä onkin jokin rakenteellisen dissosiaation vuoksi persoonallisuuteni hajonnut osanen, joka yrittää suojella minua tilanteessa, joka muistuttaa menneisyydessä olleita olosuhteita tai tapahtumia. Näiden tilanteiden tunnistaminen on toisinaan todella hankalaa, sillä disssosiaation voi triggeröidä mikä tahansa: ääni, ele, ilme, äänensävy, haju, maku, liike ja sana. Koko ympäröivä maailma voi olla täynnä erilaisia asioita, jotka saavat mieleni irtoamaan läsnäolon tilasta dissosioimalla menneisiin traumaattisiin tapahtumiin elämässäni. Disosiaatiolle on aina olemassa jokin sitä edeltävä laukaiseva tekijä tai useampi syy, jonka takia mieli palaa ajassa taaksepäin toistamaan menneitä.
On todella lohdutonta ja tuskaista käyttäytyä pitkiä aikoja – joskus jopa vuosia jollain tietyllä tavalla kysellen itseltään: “Miksi toimin näin?” Ensin on opeteltava olemaan realistisesti rehellinen ilman tunneprosessia. Osaan vastata analyyttisesti kysymykseen: “Mitä tapahtui?”
Mikäli olen päätynyt tulkitsemaan tilanteita ja tapahtumia, olen samalla päätynyt monesti olettamaan tapahtumankulkua. Olen evännyt toiselta ihmiseltä mahdollisuuden ilmaista itseään ikään kuin päättäen hänen puolestaan, mitä on tapahtunut suostumatta vastaanottamaan hänen kokemustaan tilanteesta. Tapahtumien tulkitseminen luo erillisyyttä ihmisten välille estäen aidon, rehellisen ja vilpittömän kommunikaation.
Varsinkin masentuneena olen todella monesti estynyt olemaan rehellinen tapahtumien kulusta. Katkerana tulikin monesti mietittyä: “Miksi minulle käy näin?” Silloin en ymmärtänyt, että oma selviytymiskeinoni on ollut pakeneminen kaikenlaisista tilanteista. Pakeneminen on kohdallani ollut jopa todella tuhoisaa: olen polttanut kaikki sillat takanani enkä ole enää raunioille palannut vaan aloittanut ”puhtaasti alusta”, silti toistaen samoja käytösmalleja, joiden vuoksi olen ylipäätään joutunut elämässäni tilanteeseen, josta on paettava.
Paetessani olen tavoitellut valheellista turvan kokemusta kaikkialla on hiljaista ja vain minä olen hereillä:
”Tehtävänäni on vahtia tripeillään olevia huumeiden käyttäjiä. Neljävuotiaana velvollisuuteni oli pitää heidät elossa. Kaikkialla on hiljaista, eikä kukaan ole vihainen. Olen turvassa.”
Itseni hyväksyntä kokonaisvaltaisesti – väkivallattomuuteni on pyhä periaate, josta en tingi
Jokaista tämän tekstin yksittäistä lausetta voi ajatella yhtenä reflektoituna tietoisena ajatusyönä. Siitä voi vain kuvitella tekemäni ajatustyön ja havainnoinnin sekä vuosien määrää, missä tämä kokemusperäinen tieto on kasvanut omaksi viisaudekseni, jonka pohjalta osaan navigoida elämässä.
Kerros kerrokselta olen näitä ajatuksia pyöritellyt ja syventänyt. Minun on ollut pakko kyseenalaistaa moneen kertaan omat motiivini sanomisiini ja tekemisiini, jotta voin olla ihmisenä nöyrä ja rehellinen, vilpittömästi. Vieläkin jatkuvasti käyn samaa prosessia monienkin asioiden suhteen: Olenko käyttäytynyt reilusti ja rehellisesti toista ihmistä kohtaan?
Olen läpikäynyt tähän mennessä todella paljon epämiellyttäviä tilanteita ja tunteita, jotta ymmärrys itsestäni on tämänkaltainen. Kuvottavimpia hetkiä ovat ne jolloin ymmärrän, kuinka sairaita ja vääristyneitä omat ajatukseni ovat olleet. Kuvitteellisena esimerkkinä voisin mainita, vaikka ihmislihan syönnin. Monesti olen miettinyt, etten haluaisi tietoisesti valita toista ihmistä syöväni. Siltikin olen realisti ja tiedän, etten koskaan voi tietää joudunko tilanteeseen, jossa ainut vaihtoehto hengissä selviämiseksi on kannibalismi. Kyllä silloin valitsisin syödä toista ihmistä. Mä haluan elää ja olla elossa. Ihminen kykenee monenlaisiin jopa kuvottaviin tai ihmeellisiin asioihin selvitäkseen hengissä.
Nöyrtyminen ja asioiden realistinen hyväksyminen ovat kumpikin askelia oman pienuutensa ymmärtämiseen. Kuvottavista ajatusmalleista osa on ollut omia valintojani ja osa on mun puolesta valittu jo kauan sitten. Minulle omaa pienuuttani on tasavertaisuus toisen ihmisen kanssa. Enää en ole ajatuksissani toisen ylä- tai alapuolella, vaan tasavertaisena ja samanarvoisena ihmisenä.
Minun ei tarvitse katsoa toista nenän varttani pitkin ollen ylimielinen ja mitätöidä toista ihmistä. Vastaan tulee tilanteita, joissa näin vieläkin toimin ihminen, kun olen. Sallin itselleni kaikenlaisten asioiden vaiheittaisen kasvun ja itselleni sopivan tahdin asioiden opetteluun.

Elämän opettavaisen luonteen huomioon ottaen sekä syy ja seuraus ovat aivan selkeitä. Juuri ne asiat, joita ei osaa tulevat vastaan tarpeeksi monta kertaa, jotta niistä oppii jotain. Saman kaltainen tapahtuman kulku on tapahtuakseen niin monta kertaa että sen ydin tulee ymmärretyksi. Elämän muuttuvaisen luonteen viisaus piileekin juuri tässä: ihminen hakkaa päätään seinään juuri niin kauan kunnes ymmärtää ettei päätä kannata hakata seinään tai kipua ei kannnata siirtää minnekään muualle, vaan ainut keino on kohdata se.
Kivun kohtaamiselle tarvitaan omassa ympäristössä tarpeeksi tilaa ja turvaa, jotta se voi olla mahdollista. Huonojen ja toimimattomien käytösmallien kohdalla vaikeinta itselleni on ollut niiden salliminen kerta toisensa jälkeen. Vilpittömästi en haluaisi satuttaa itselleni läheisiä tai tärkeitä ihmisiä, siltikin juuri näissä ihmissuhteissa lapsuutemme haavat nousevat esiin, koska ne nostavat muistoistamme esiin niitä ruhjeita, jotka ovat syntyneet tilanteissa jolloin olemme olleet riippuvaisia meille tärkeistä ihmisistä, joilla ei ole ollut osaamista toimia toisin.
Hyväksyessään omien kasvattajiensa vaillinaisuuden, on ehkä helpompaa siirtää havainnnointi omaan itseensä ja pohtia, mitä heidän antamaansa kuljettaa mukanaan elämässä. Isoäidiltäni opin tavan, jonka mukaan jostain asiasta sanotaan yhden ainoan kerran ja sen jälkeen toimii itse kys. asian suhteen. Hän ei antanut inhimillistä tilaa vaikkapa väärinkuulemiselle tai -ymmärtämiselle. Aika julmaa ja tuomitsevaa eikö vain? Mielestäni kyllä.
Isoäitini oli sukupolvea, joka ei kyennyt tuntemaan tai puhumaan vaikeista asioita. Monen epäonnistumisen jälkeen olen pikkuhiljaa ymmärtänyt antaa tilaa väärinkäsityksille, väärinkuulemisille ja tilanteille, joissa toinen ei ole pystynyt täysillä keskittymään, mitä olen pyrkinyt kommunikoimaan. Olen kasvanut inhimillisyyden ymmärtämiseen olennaisena osana kaikkea kommunikaatiotamme. On paljon rennompaa ja levollisempaa kommunikoida, kun hyväksyy itsensä keskeneräisenä ja erehtyväisenä.
Mikäli jatkaisin isoäitini opettamaan tyyliin, todennäköisesti monta monituista kertaa olisin katkera ja eksyksissä kaikenlaisissa ihmissuhteissani, kuten olen tähän mennessä ollutkin. Tietoinen havahtuminen omiin kipukohtiinsa on ensimmäinen mahdollisuus alkaa muuttamaan omaa toimintaansa, mikäli kokee sille tarvetta.
Siiaisäitini opetti minulle haitallista kontrolloinnin taitoa. Opin hänen tapansa vittuilla todella ilkeästi kanssaihmisilleen. Milloin sain kuulla olevani liian lihava tai juuri kasvamaan alkaneet rintani olivat ruman näköiset roikkuessaan, siksi sain ensimmäiset rintaliivini. Mielenterveyteni tai sen puute olikin loistava puheenaihe. ”Mee hoitoon!”: ilkeästi sanottuna oli arkipäiväistä viimeisimpinä vuosina, kun asuin lapsuudenkotonani.
Olin vielä teini-ikäisenä yökastelija. Jälleen yksi ihastuttava riemun aihe siskoilleni, sillä yhdeksäsluokkalaisena käytin vielä vaippoja. Se häpeän määrä oli todella kokonaisvaltaista ja suurta, kun multa toistuvasti kyseltiin: “Onko vaippa kuiva?”
Siskoni ja minä voimme todella pahoin asuessamme saman katon alla. En enää teininä kokenut, että olisimme oikea perhe vaan joukko ihmisiä, jotka asuvat saman katon alla. Toisinaan jopa epäilin, että meidät oli otettu kotiimme vain sijaishuollosta saatavien korvauksien vuoksi.
Kun ihminen vittuilee huonolla ja haitallisella tavalla, se on henkilökohtaista, eikä aina tiedä, mikä on alkuperäinen syy. Miksi toinen käyttäytyy näin? Mikäli tämän kaltaista käytöstä tapahtuu perheessä voivat seuraukset olla todella tuhoisat ja ihmisen minäkuvaa pirstaloivat.

Väkivalta kulkeutuu eteenpäin niin kauan, kunnes joku on valmis myöntämään itselleen olevansa väkivaltainen ja tahtovansa muuttaa omaa toimintaansa väkivallattomaksi. Teema, jota olen paljonkin pohtinut omalla kohdallani, enkä ole vielä haluamassani pisteessä, muuten en kirjoittaisi tätä tekstiä.
Lapsena asettamiani rajoja ei kunnioitettu, joten en ole osannut itse kunnioittaa myöskään muiden tarvitsemia rajoja itsensä suojaamiseksi. Elämässäni on monin tavoin ollut läsnä väkivaltaa. En ole saanut kosketuspintaa lapsena tai teininä terveeseen vihaan ja aggressioon millään tasolla.
Kiristys, lahjonta ja uhkailu kai joskus olivat hyväksyttyjä kasvatuskeinoja. Niiden yleisyyden ja hyväksynnän vuoksihan noista kolmesta on olemassa sanontakin. Niitä kuvaillaan muistaakseni sanonnan mukaan jopa toimiviksi ja hyväksytyiksi kasvatuskeinoiksi. Juuri nämä kolme ovat omiaan luomaan erillisyyttä ja syvää epäreiluuden kokemusta lapsen ja aikuisen välille. Lapsen on mahdotonta ymmärtää, miksi kasvattaja käyttäytyy toistuvasti epäreilusti häntä kohtaan. En koskaan kyennyt ymmärtämään, miksi äiti löi. Muistan, vaan sen pelon ja järkyttävän pakokauhun, joka mieleeni on jäänyt kummittelemaan lyöntien jälkeen.
Kykyni pohtia analyyttisesti on ollut todella isona avaimena paranemisessa. Ihmisestä ei tule eheytyessään parempaa yksilöä tai viisasta gurua, vaikka joku niin (haluaisikin) asian ymmärtää. Olen matkani varrella kasvattanut ominaisuuksia, joita en kuvitellut omaavani koskaan.
Myötätunto sekä lempeys kaikin mahdollisin tavoin olivat minulle vuosia sitten vain käsitteitä sanakirjassa, eikä niillä ollut mitään tekemistä omassa elämänpiirissäni. Olen lisännyt tilaa ja turvaa sekä itsessäni että ympäristössä, jossa vaikutan. Turvan lisääminen itselleni tarkoittaa kokonaisvaltaisesti elämääni vaikuttavien asioiden muuttamista minulle turvallisiksi. Ihmissuhteeni ovat olleet todella rajattomia ja epävakaita vuosia sitten. Vedin puoleeni sellaisia ihmisiä, koska itsekin olin epävakaa ja rajaton. En pohjimmiltaan kyennyt luottamaan yhteenkään ihmiseen, en edes itseeni.
Ihmettelin turhaan monia vuosia, miksi olen paha ihminen, jopa tietoisten omien valintojen myötä paha ja kostonhaluinen. Pakenemisen luonteen vuoksi en koskaan halunnut, että minua satutetaan viimeisen kerran, joten toimin itse haitallisesti ja satuttavasti. Varmistin, että saan sanoa viimeiset sanat ennen kuin poistun paikalta ja palaan joskus ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eli kostan ja hylkään toisen ihmisen ja hyväksyn sen tapahtuvaksi.
Miksi kirjoitan väkivallasta?
Väkivalta kaikissa muodoissaan niitä erittelemättä on omassa kulttuurissamme täysin arkipäiväistä, että sitä voi olla jopa vaikea havaita. Kuten jo aiemmin kirjoitin kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan olleen täysin tavallisia kasvatuskeinoja, joihin totuin lapsuudessani.
Samalla kun kirjoitan tästä teemasta, ymmärrän kuinka oma elämäni on ollut täynnä väkivaltaa sen monissa eri muodoissaan. Käsitän yhä paremmin kuinka väkivallan kierre vain jatkuu ennen kuin minä olen valmis työstämään tätä teemaa itsessäni todeten, että EI ENÄÄ.
Niin kauan kuin löytyy ihmisiä, jotka pystyvät itsensä äärelle pysähtymään toteamaan saman EI ENÄÄ, on mahdollisuuksia tuoda kulttuurimme väkivaltaisuutta päivänvaloon. Samoin tavoin kuin meille kaikille niin tuttu loppuun kulutettu fraasi: ”Vain alkoholisti voi itse laittaa korkkinsa kiinni pysyvästi.”
Olen valinnut liian monta kertaa satuttaa itselleni tärkeitä ihmisiä oman toimintani vuoksi. En ole ymmärtänyt, miksi käyttäydyn väkivaltaisesti. Olen samalla kyennyt neutraalisti tarkkailemaan omaa käytöstäni, kun olen ollut väkivaltainen. Eli osa itseäni on ymmärtänyt toimintani haitallisuuden jollain tasolla.
Raastavinta on ollut sallia oma käytökseni tuomitsematta siitä itseäni. Varsinkin siinä kohtaa kun tietää että kaikki ihmiset ympärillä tuomitsevat kaikenlaisen väkivallan: toinen tarina on mitä kukin ihminen tunnistaa ja mieltää väkivallaksi. Siinä voikin olla ja on suuri kuilu keskustelukumppanien välillä.
Mitä keskustelun toinen osapuoli mieltää väkivallaksi? En tarkoita, että kyseessä olisi mielipide tai arvailtava monivalintakysymys. On yksiselitteisesti selkeää: väkivalta on väkivaltaa KAIKISSA MUODOISSAAN. Mikään väkivallan muoto tai tapa toteutua ei ole toistaan lievempää tai moraalisesti/eettisesti sallitumpaa omassa arvomaailmassani. Jokainen väkivaltainen tapahtumakulku jättää jälkensä kokijaan sekä tekijään.
Oman väkivaltaisuuteni reflektoinnista johtuen ymmärrän myös väkivallan mekanismeja sekä omaa kulttuuriamme paljon syvemmin sukupolvia taaksepäin. Yhdistämällä oman sisäisen viisauteni historian tapahtumakulkuihin olen saanut huomattavasti kokonaisvaltaisemman käsityksen ihmisyydestä sekä sen pimeistä ja varjoisista puolista.
Haluan tuoda väkivaltaa ilmiönä esille sekä normalisoida väkivallattomia tapoja elää. En enää suostu alistumaan kohdatessani väkivaltaa. Kohdallani ei ole ollut muuta vaihtoehtoa mielestäni. Onneksi rakastan itseäni ja valitsen toisin.
0 kommenttia