Yhä enemmän, mitä sisäistä työtä itseni kanssa teen, opin havaitsemaan, miten omat ajatukseni vaikuttavat toimintaani. Olen ottanut säännöllisen meditaation taas elämääni ja harjoitan sitä lähes päivittäin. Se on mielettömän pelottavaa, sillä kun tulee enemmän hetkiä, jolloin mieli alkaa hiljenemään, huomaa, miten meluisan pään sisällä sitä onkaan elänyt suurimman osan ajasta, suurimman osan elämästä. Ja tajuaa, miten on ollut täysin näiden ajatusten, hetkittäisten impulssien vietävissä, koko elämän ajan. Harvoin olen kyennyt niitä tunnistamaan, nappaamaan niitä kiinni itseteosta. Ja vielä harvemmin olen kyennyt niitä vastustamaan.

Vastuunotto ja kokonaisvaltainen paraneminen on pitkän pitkä matka ja ensimmäiset askeleet ovat usein niitä kaikkein pelottavimpia. Nyt olen tässä pisteessä, jossa tekisi mieli kääntyä takaisin. Se olisi niin paljon helpompaa – ummistaa silmät ja jatkaa kuten tähänkin asti, ikään kuin unissäkävelijä. Ahh, on niin paljon helpompaa syyttää kaikkia muita omista valinnoistaan, oman elämänsä virheistä. Uhriutua. Antaa vastuu elämästään jonkun muun käsiin. Koska niinhän meidät on opetettu. Niinhän kaikki muutkin tekevät. Niinhän televisiossakin toimitaan.

Yleensä tässä pisteessä olen aina kääntynyt takaisin. Mutta nyt en enää tahdo. Tahdon haastavaa muutosta enemmän, kuin helppoa vanhaa. Ja nyt alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että oman elämäni tapahtumista ja tämänhetkisestä tilasta en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. On peiliin katsomisen paikka.

”Healing also means taking responsibility for the role you play in your own suffering.” -Unknown

On äärettömän pelottavaa katsoa itseään ja omia ajatuksiaan kaikissa tilanteissa, rehellisesti, kaunistelematta. Nöyrtyä maailman ja elämän edessä ja myöntää, että on saattanut itse itsensä vaikeisiin tilanteisiin. Ihan itse olen valinnut tietyt teot, mitä olen tehnyt ja tietyt sanat, jotka olen sanonut, sekä nekin sanat, joita ei koskaan sanottu. Jollakin tasolla, on se sitten tietoista tai tiedostamatonta, ne ovat kaikki olleet oma valintani.

Jollakin omituisella tavalla koen, että olen tullut tänne Maan päälle ja valinnut kokea tätä elämää äärimmäisten voimakkaiden tunteiden kautta. Olen alitajuisesti koko elämäni, haalinut kokemuksia, jotka ovat herättäneet minussa mitä voimakkaimpia tunteita. Olen elänyt ajoittain äärimmäisen itsetuhoisesti sitä itse tajuamatta. Olen elänyt uhkarohkeasti vaarasta toiseen kulkien, vain jotta saisin itseni kokemaan pelkoa. Mitä enemmän ja mitä voimakkaampia tunteita olen tuntenut, sitä enemmän olen kokenut itseni ja tämän elämän todelliseksi. Mikä tärkeintä – olen kokenut olevani oikeasti elossa.

Maailmassa, jossa tunteet ovat aliarvostettuja ja jossa on soveliasta osata piilottaa ne suurimman osan ajasta, voi olla vaikea elää, jos on joskus joutunut tukahduttamaan tunteita enemmän kuin pystyisi. Tunteet sisälläni janoavat päästä koetuksi, ne janoavat päästä vapaaksi.

Voisinkohan löytää keinon kokea yhtä voimakkaita tunteita ilman, että tekisin valintoja, jotka eivät ole minulle pidemmällä tähtäimellä hyväksi ja joiden tiedän johtavan minut lopulta kärsimykseen?