Elämme kriisin keskellä -vai keksiikö joku parempaa tapaa kuvailla yhteiskuntamme nykytilaa? Elämme nyt hetkessä, joka määrittää sen, onko hyvinvointivaltioksikin kutsuttu yhteiskuntamme lopullisesti romahtamassa niin perin pohjin, että pian maatamme ei enää vahingossakaan kutsuta termillä ”hyvinvointivaltio”.
Kun uutisista saa lukea päivä päivätä karumpia ja toinen toistaan surullisempia uutisia, voi olla erittäin haastavaa pitää oma mieli kirkkaana. Ei ole helppoa katsoa, miten heiltä, joilla ei ole jäljellä paljoa – viedään ne vähätkin, mitä heillä on. Ei ole helppoa katsoa, miten Suomelta viedään se, mitä sillä maana vielä jäljellä on, kuten puhtaat pohjavedet.
Oman itseni kanssa joudun tekemään paljon työtä. Huomaan käyväni jatkuvaa sisäistä kamppailua mieleni kanssa, etten antaisi itseni pudota pohjamutiin. Kun on itsekin suht huonossa asemassa tällä hetkellä ja kuuluu niihin, jotka ovat vaikemmassa asemassa tässä maamme hierarkisessa järjestelmässä, tuntuu välillä siltä, että olisi miljoona syytä antaa mielen painua mustaksi, olisi miljoona syytä luovuttaa. Kaikista eniten minä pelkään sitä, että kaikki ponnistelu, kaikki se, minkä eteen olen vuosia tehnyt niin niin kovasti töitä, olisikin aivan turhaa. Mitä jos se ei veisikään minua lopulta sinne, mitä niin kovasti tavoittelen, minne sieluni niin kovasti janoaa? Mitä jos juuri kun olen tavoittamassa unelmaani, juuri kun olen aivan lähellä, matto vetäistäänkin jalkojeni alta?
On kuitenkin olemassa sanonta, jonka mukaan pahimman kriisin keskellä elämän tarkoitus avautuu ja ihminen voi löytää kykyjä itsestään, joita ei ennen tiennyt olevan olemassakaan. Olen kuullut, että juuri niiden pahimpien kriisien kautta voi löytää maailmasta toivoa ja kaunetta ja itsestään sellaista viisautta, minkä luuli jo kadottaneensa.
Vaikka kuinka, kuinka kovasti, mieleni tahtoisi antaa minun tippua syvään mustaan kuoppaan ja huutaa, että mistään ei tule koskaan mitään ja maailma on paha paikka, koen, että kokonaiskuva alkaa hahmottua minulle selkeämmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Kaikella on oltava tarkoitus, ja tämä kriisi ei ole poikkeus. Yhtäkkiä mieleeni ilmestyy mantra: ”Let go, Let God.”
Nuo sanat luovat tajuntaani lämpöä, kuin hohkaava valo pimeyden keskellä. Hoen tuota mantraa päivä toisensa jälkeen, antaen sen sulautua alitajuntaani, vallaten kehoni.
Jos jokanen kriisi on mahdollisuus, niin on tämäkin. Tämä on mahdollisuus puhdistua kaikesta sellaisesta, joka ei enää palvellut. Tämä on mahdollisuus yhdistyä uudestaan rakkauden ja välittämisen kautta toisiimme, tämä on mahdollisuus ojentaa auttava käsi tarvitsevalle, olla ihminen ihmisenä, toisillemme. Tämä on mahdollisuus jokainen tahoillamme punnita arvojamme ja sitä, mitä me elämältä oikeasti haluamme, mikä on juuri meille tärkeää. Tämä on mahdollisuus tarkkailla maailmaamme ja ymmärtää ja havaita sen todellinen tila. Tämä on mahdollisuus löytää elämämme, olemassaolomme syvin tarkoitus ja elää sitä, juuri sitä. Tämä on mahdollisuus nöyrtyä elämän edessä ja luottaa, että kaikki järjestyy kyllä. Tämä on mahdollisuus voimautua vaikuttamaan niihin asioihin, joihin voimme vaikuttaa, ja taistella niiden asioiden puolesta, jotka ovat itsellemme tärkeitä. Tämä on myös mahdollisuus hyväksyä ne asiat, joihin emme voi vaikuttaa, ja luottaa siihen, että on meitä korkeampia voimia, jotka pitävät niistä kyllä huolen. Ainakin tahdon uskoa niin.
Kaikella on tarkoitus, ja niin on tälläkin hetkellä. Eihän hukata toivoa, eihän.
Jokainen elämä on tärkeä, sinä olet tärkeä.
0 kommenttia