Kerron tässä kirjoituksessa henkilökohtaista tarinaani paniikkihäiriöstä ja siitä, mitkä tekijät ovat auttaneet siitä toipumisesta. 

”Kun minulla on sisäinen rauha,

minulla on kaikki vaikkei minulla olisi mitään.

Kun sisäinen rauha puuttuu,

minulla ei ole mitään vaikka minulla olisi kaikki.”

– Tommy Hellsten

Aloin saada paniikkikohtauksia teini-iässä. Kohtaukset sisälsivät suurta kuolemanpelkoa, sekoamisen pelkoa ja kauhua. En saanut kunnolla henkeä, pyörrytti ja tärisytti.  

Sain lääkäriltä kohtauksiin rauhoittavia lääkkeitä ja minua neuvottiin hengittämään paperipussiin. Muuta tukea minulle tai perheelleni ei tarjottu silloin. Tämä oli 90-luvun alkua. Muistan, että yritin olla reipas ja esittää muille, ettei tilanne ollut niin paha. Olin jo tuolloin oppinut piilottamaan tunteitani ja sitä, mitä oikeasti koin. Häpesin näitä kohtauksia. 

Paniikkikohtaukset olivat ajoittain todella vaikeita. Muistan kuinka toivottamalta tuntui esimerkiksi vuosia myöhemmin se hetki, kun olin tullut vasta äidiksi. Katselin kotini ikkunasta ulos pieni vauva sylissäni ja ajattelin, etten voi enää koskaan mennä ulos. Oli niin ahdistunut olo. Itkin ja ajattelin normaalin elämän olevan ohi kohdaltani. Aina kun yritin mennä ulos tuntui, kuin lasiseinä olisi ollut vastassa siinä kodin ulkopuolella. 

Koti oli silloin ainoa turvapaikkani. Jokaisena aamuna toivoin, ettei kehoni tänään temppuilisi. Ettei sydämeni löisi tuhatta ja sataa eikä henkeni salpautuisi. Paperipussi oli paras ystäväni, koska siihen hengittely auttoi pahimmissa tilanteissa. Haaveenani oli, että saisin edes yhden päivän olla ilman ahdistusta, ilman inhottavaa palaa kurkussa ja ilman pelkoa, että sekoan tai kuolen. 

Olin kuitenkin oppinut sinnikkääksi ja vahvaksi, joten pakotin itseni reippaaksi. Riemuitsin, kun vihdoin uskalsin lähteä kotoa. Se tapahtui pienin askelin. Ensin roskapussin vienti roskakatokseen, sitten kierto talon ympäri, sitten vähän kauemmas ja kauemmas. Vihdoin, melkein minne vain kunhan sieltä pääsi ulos helposti, eikä joutunut liikaa huomion kohteeksi. Reunimmainen penkki oli hyvä ja ystävän läsnäolo vielä parempi. 

Tästä oli kuitenkin vielä pitkä matka sisäiseen levollisuuteen. 

Elämääni vahvana yksinpärjääjänä, tunteita tukahduttaen

Aikuisena minusta tuli miellyttäjä ja toisten auttaja. En kuitenkaan tiedostanut sitä vielä pitkiin aikoihin. Kun tähän toimintamalliin kasvaa jo varhain, kaikki tuntuu aivan normaalilta. Kun ei ole kokemusta muustakaan. Tämä toimintamalli ja sen tuomat haasteet alkoivat avautua minulle paljon myöhemmin. 

Huolehdin aina muista. Myös silloin kun he eivät edes pyytäneet apua. Ajattelinkin usein olevani synnynnäinen muiden auttaja. Uhrauduin ja yhtä aikaa olin ajoittain marttyyri, kun välillä väsyin ainaiseen muiden auttamiseen. 

En tunnistanut omia rajojani, joten annoin muiden kohdella itseäni huonosti. Alistuin, vaikka minua kohdeltiin kaltoin tai kiusattiin. Otin syyllisyyden toisten vääristä teoista itselleni. Otin vastuuta asioista, jotka eivät minulle kuuluneet. Joskus kun minua kohdeltiin kaltoin, poistuin vain paikalta tai esitin, että mitään ei ole tapahtunut. En todellakaan näyttänyt muille, että minuun olisi sattunut tai, että toinen olisi toiminut väärin.

Koin itseni tavallaan kuitenkin vahvaksi ihmiseksi. Se oli suojaroolini, jonka avulla selviydyin hyvin pitkään. 

Varsinaiset paniikkikohtaukset helpottivat myöhemmin. Sairastettuani noin kymmenen vuotta paniikkihäiriötä, sain ensimmäistä kertaa Kelan tukemaa psykoterapiaa. Tämä psykoterapia oli keskusteluun perustuvaa terapiaa. Ammattiavun vastaanottaminen oli mielestäni paljon helpompaa, kuin omasta olosta ja tunteista läheisille kertominen. Olinhan ollut aina se vahva, joka tukee muita. Siinä roolissa muille näyttäydyin. 

Kolme vuotta kestäneestä psykoterapiasta huolimatta ajoittainen ahdistuneisuus jatkui. Kutsun sitä tausta -ahdistuneisuudeksi. Se oli aina hieman taustalla, eikä varsinaisia paniikkikohtauksia enää tullut. Se vaikutti silti elämääni ja toimintaani edelleen. Oireilin myös psykosomaattisesti. Minulla oli mm. päänsärkyä, palan tunnetta kurkussa, ruuansulatusongelmia, hengenahdistusta, huimausta, jatkuvia flunssia ja selittämättömiä kipuja. 

Yhteys tunteisiin syntyi kehon kautta

Vasta paljon myöhemmin asiat alkoivat avautua minulle uudella tavalla. Aloin tutustua syvemmin tunteisiin ja tunnetaitoihin. Kiinnostuin aiheesta ja aloin myös tehdä erilaisia kehollisia harjoituksia.

Aiemmin olin luullut tunteiden olevan jotain, mitä analysoidaan ajatuksilla. En ollut tiennyt, että tunteet tuntuvat ja vaikuttavat myös kehossa. Huomasin, että yhteyteni tunteisiin oli heikko. 

Jatkoin kuitenkin harjoittelua. Tein mm. läsnäolo-, TRE- ja hengitysharjoituksia sekä EFT -naputtelua. Maalasin näkyväksi tunteitani ja työstin niitä saven ja muiden luovien työkalujen avulla. Kävin säännöllisesti myös kehollisessa Rosen -terapiassa sekä itsetuntemusta ja tunnetaitoja lisäävillä kursseilla. Kaiken tämän myötä tunnekehoyhteyteni alkoi palautua ja  itsetuntemukseni kasvaa. 

Samalla vahvuuden suojakuoreni alkoi hiljalleen sulaa. 

Turvallisen peilin kautta sisäisen turvan vahvistumiseen

Aloin tunnistaa enemmän tunteitani ja tarpeitani. Silti huomasin niiden ilmaisemisen olevan edelleen vaikeaa ja pelottavaa. En uskaltanut edelleenkään laittaa terveitä rajoja. En uskaltanut myöskään pyytää tukea tai täyttää omia tarpeitani, vaikka niitä jo tunnistinkin. Tiedostin jo, mutta jokin esti minua toimimasta. 

Syyllistin siitäkin vain lisää itseäni. Miten en osannut, vaikka nyt jo tiesin miten olisi hyvä toimia?

Myöhemmin aloin ymmärtää, että tämän taustalla oli turvaton kiintymyssuhdemalli. Yhteyteni tunteisiin ja kehoon oli katkennut sisäisen turvattomuuden vuoksi. Sisäinen turva on edellytys sille, että uskallemme tuntea tunteitamme sekä ilmaista tunteitamme ja tarpeitamme toisille.

Sisäinen turvattomuus syntyy, jos hoivaaja jättää lapsen selviytymään omin avuin tunteiden kanssa. Tunteiden kanssa yksin jääminen on aina myös stressitila. Yksin jättäminen voi esimerkiksi olla sitä, että lapsen tunteiden ilmaisua kielletään. Esimerkiksi nämä lauseet ovat monelle meistä tuttuja: “Ei tuollaisesta kannata itkeä, reippaasti vaan, ei ole pelättävää, sinne vaan muiden joukkoon tai nyt hiljaa! Lopeta jo tuo märinä”. Huomiotta jättäminen tai kovakourainen käsittely katkaisee myös yhteyttä kehoon. Lapsi kokee häpeää vanhemman ollessa vihainen, tunnekylmä tai hylkäävä. Hän ei opi, mikä aiheutti vanhemman reaktion. Sen sijaan, hän kokee olevansa ominaisuuksiltaan vääränlainen, mitätön ja arvoton. Tämän lisäksi lapsi alkaa pelätä yksinjäämistä. Lapsi alkaa suosia käyttäytymistä, joka tuo hoivaajan varmimmin lähelle ja vastaavasti alkaa vältellä käytöstä, joka vie hoivaajan hänen luotaan. Näin syntyy sisäinen turvattomuus, joka synnyttää haitallisia toimintamalleja. 

Turvaton kiintymyssuhde -malli on hyvin yleinen. Siihen aikaan, kun minä 70 -luvun loppupuolella synnyin, ei vielä ymmärretty lapsen tunteiden kohtaamisen tärkeyttä. Monissa kodeissa tunteiden ilmaiseminen oli kiellettyä. Erityisesti hankalalta tuntuvat tai voimakkaat tunteet tukahdutettiin eri tavoin. Lapsista kasvatettiin reippaita. Tunnetaidoista ja tunnekasvatuksen tärkeydestä on alettu puhua ja niiden merkitys on alettu ymmärtää kunnolla vasta viime vuosina. En kirjoita kokemuksistani siksi, että haluaisin syyllistää ketään. Mieluumminkin haluan lisätä ymmärrystä ja sitä kautta myös myötätuntoa.

Tukea sisäisen turvan vahvistamiseen ja pelon tunteen kohtaamiseen

Myöhemmin aloin käydä taas yksilöterapiassa. Tällä kertaa terapia oli kehollisempaa. Sain opetella tuntemaan ja ilmaisemaan tunteitani. Sain oppia, että tunteiden ja kehon reaktioihin yhteydessä oleminen ja niiden kokeminen on turvallista. Sain tuoda myös kaikkia ajatuksiani turvallisesti esille ilman, että niitä olisi millään tavalla tuomittu. 

Hiljalleen aloin saada yhteyttä myös pelkoon, jonka olin joutunut piilottamaan todella syvälle. Minulle oli käynyt, kuten monelle  paniikkihäiriöstä kärsivälle käy, että olin katkaissut yhteyden pelon tunteeseen. Kutsun sitä pelon fobiaksi. Pelon tunne on osa tervettä tunne-elämää ja sen tukahduttaminen ei ollut johtanut lopulta minkäänlaiseen hyvään lopputulokseen.

Sisälläni piilossa ollut herkkyyskin alkoi tulla esille. Senkin kanssa sain tulla kohdatuksi hyväksynnnällä ja arvostuksella. Sain kokea, että minun herkkyyteni olikin arvostettava ja kaunis ominaisuus.

Sain kohdata muitakin turvallisia ihmisiä. Opin hiljalleen kohtaamaan myös toisten tunteita, kokematta kuitenkaan enää tarvetta tehdä niille mitään. Aloin uskoa ja luottaa siihen, että toisen tunteet olivat hänen tunteitaan eivätkä ne välttämättä liittyneet mitenkään minuun. Minun ei tarvinnut kantaa niistä vastuuta. Turvallisten ihmisten kanssa minun ei tarvinnut piilotella omia tunteitani tai mitään muutakaan itsestäni.

Sisäinen turvani alkoi vahvistua.  Aloin kokea yhä enemmän levollisuutta. Myös silloinkin kun en tehnyt kehollisia harjoituksia. Kykenin olemaan yhä useammin myös hankalalta tuntuvien tunteiden kanssa ja minulla alkoi olla taitoja säädellä niitä.

Nyt voin sanoa kokevani sisäistä levolllisuutta aika suuren osan ajasta. Se on läsnä arkistenkin toimien keskellä. Luonnollisestikaan kukaan ei ole aina levollisessa tilassa, eikä se ole tavoitteenakaan.

Sisäinen turva on se perusta, jonka avulla pystymme vastaanottamaan kaikenlaisia tunteita koettavaksi. Tunnetason turvan välittäminen toiselle onkin minusta yksi suurimmista lahjoista, mitä voimme toiselle ihmiselle välittää.

Tämän runon kirjoitin kaikille omalla toipumisen matkalla tukena olleille sekä terapeutilleni:

Yhteys poikki. 

Tunnottomuus, 

jonka läpi mikään ei kosketa. 

Yksinäisyys.

Erillisyys. 

Hylkäämisen kipu. 

Vahvuuden suojamuurit. 

Mutta sitten tuli hän, 

joka ei hämääntynyt 

esityksestäni. 

Vaikka yritin kertoa, 

että kaikki on hyvin, 

pärjään kyllä ja 

etten tarvitse ketään. 

Hän nosti katseensa kohti. 

Oli läsnä. 

Ei kiirehtinyt eikä pakottanut. 

Antoi vain tilaa tuntea ja olla. 

Sain olla rikki ja heikko. 

Sain tuntea turvattomuuden. 

Sain pelätä. 

Sain tuntea kaiken. 

Myös sisälleni piilotetun. 

Hiljalleen uskalsin alkaa olla yhä 

enemmän totta. 

Yhä uudelleen hän oli ystävällinen, 

lempeä ja rohkaiseva. 

Katse katseelta, sana sanalta 

sain lisää turvaa lähestyä 

häntä ja itseäni. 

Hän auttoi minua palaamaan 

yhteyteen ja turvaan.

Ketkä ovat sinun turva -ihmisesi?

Lähde: Turvaton kiintymyssuhde, Bowlbyn (1973)