Parantava peili on sellainen mikä näyttää meille totuuden itsestämme. Se ei useinkaan tunnu mukavalta. Aluksi tuohon peiliin katsominen voi tehdä todella kipeää. Jopa niin paljon, etttei omaa kipuaan usko kestävänsä. Siksi parantavaan peiliin katsominen ei ole helppoa, mutta nimensä mukaisesti kun sen uskaltaa tehdä se todella parantaa.
Maailma toimii pitkälti projisoinnin kautta. Sysäämme helposti omat ongelmamme ja haasteemme toistemme harteille. Onhan jätteitä ja romuja helpompi katsoa naapurin puolella kuin omalla tontilla. Silloin ei tarvitse alkaa purkaa omaa ongelmajätekasaansa. Ongelmat eivät kuitenkaan poistu omasta pihapiiristä poispäin katsomalla.
Projisoinnista kannattaakin vapautua siirtämällä huomio itseensä, koska se on ainoa keino parantaa omaa elämänlaatuaan. Se on ainoa tapa siivota oma tonttinsa. Se vaatii kuitenkin paljon työtä, epämukavuuden sietämistä, nöyrtymistä ja kipujen kohtaamista. Kaikkea sellaista mitä helpoiten väistäisi. Eikä se estä naapuria edelleen jatkamasta omaa ylenkatsomistaan sinun tonttisi suuntaan.
Projisoinnin lopettaminen on vastuunottamista omista tunteistaan ja omasta elämästään.
Projisoinnin voi lopettaa kertomalla aidosti miltä tuntuu. Puhumalla omista tunteista käsin, ei toisen. Jos omiin tunteisiin on kadottanut matkan varrella yhteyden on opeteltava luomaan tuo yhteys uudelleen. Monille sellaiset uskomukset kuin ”ei tälläisten pikku juttujen pitäisi haitata”, ”pakko vaan jaksaa”, ”herkkyys on heikkkoutta” ja muut vastaavat tunteita tuomitsevat uskomuksemme ovat suurimpana esteenä tuolle yhteydelle. Mutta kun yhteys muodostuu voimme alkaa päästä kosketuksiin todellisen itsemme kanssa selvitymismekanismien ohi.
Kun alamme tehdä tuota matkaa tunteidemme äärelle meistä tulee parantavia peilejä myös toisille. Alamme olla tosia. Rehellisiä. Alamme sanoittaa tunteitamme ja kertoa mikä meille on ok ja mikä ei. Lopetamme miellyttämällä suojelemasta toisia heidän omilta tunteiltaan. Tälläiseen peiliin katsominen voi tehdä muille kipeää jos ei ole valmis katsomaan kipujaan ja laskemaan omia suojamekanismejaan.
Defenssit ja suojamekansimit on kehittyneet meille ihan syystä. Psyykeessä on silloin jokin todella kipeä kohta joka tarvitsee turvapeiton. Mitä kauempana vahingoittava tapahtuma menneessä sijaitsee ja mitä pidemmälle elämme suojamekanismiemme kanssa se saattaa pitkässä juoksussa olla oikeasti van todella haitallista meille itsellemme. Varsinkin jos olemme ottaneet suojaksemme ylpeyden, vihamielisyyden, omien tunnehaavojen projisoinnin tai kieltämisen. Eristämme itseämme silloin muista ja lopulta kärsimme itse yhteyden puutteesta. Mutta jokin hyvin kipeä kohta pakottaa meidät tähän. Eikä vaihtoehtoja jää. Toimintamallia voi olla vaikea purkaa, vaikka haluaisikin.
Kun elämään alkaa tulemaan turvaa ja sitä alkaa itse oppia luomaan niin pikkuhiljaa pystyy laskemaan myös suojauksiaan. Silloin kipeät kohdat voivat tulla esiin sellaisenaan kuin ne meissä on. Ilman suojaa. Ja omien tunteidemme kautta voimme luoda parantavia ihania yhteyksiä myös muihin. Erityisesti heihin joille parantavat peilit eivät ole uhka vaan kiitollisuuden aihe.
Mitä enemmän oppii elämään turvassa, sen todellisemmaksi uskaltaa muuttua. Meillä aikuisilla on paljon pois oppimista tässä mutta lapset ovat totta koko ajan. Ja ehkä juuri siksi yleisesti juuri lapset halutaan vaientaa. He ovat meille todellisia parantavia peilejä. He ovat totta. He puhuvat tunteistaan suojelematta muita. He näyttävät totuuden myös kaikille muille. Ja sitä voi olla vaikea sietää. Siksi sen sijaan, että ymmärtäisimme näiden ihanien olentojen kautta katsoa itseämme haluammekin etsiä vian heistä. Teemme niin jos kipua itsessä on liikaa.
Lapset ovat vilpittömiä kokemuksessaan niin kauan kunne soppivat käyttämään samoja suojamekanismeja aivan kuin ympärillä olevat aikuiset ovat esimerkillään opettaneet. Niin kauan kuin lapset ovat totuudellisia itselleen he ovat parantavia peilejä meille muille parhaalla mahdollisella tavalla. Ihanluonnostaan ja aidoimmillaan.
Jos emme itse käännä katsettamme pois heistä he tekevät työnsä suurella lempeydellä. He näyttävät valheet meissä ja auttavat matkalla omien tunteidemme ja oman todellisen itsemme äärelle takaisin. He ovat todellisia mestareita.
Mutta kuten todettua heidät yritetään usein vaientaa. Keinoja tähän on monia. Usein kuulee lapsista puhuttavan hyvin vähättelevästi, että he ovat ”vain” lapsia. Ja koska he ovat lapsia heillä ei ole ymmärrystä eikä viisautta. Lapsena olemista pidetään toissijaisena pois kasvettavana tekijänä. Lapsia väheksyvät menettävät totaalisesti mahdollisuuden paranemiseen näiden puhtaiden peilien kautta hylkäämällä heidän oppinsa jo ajatustasolla.
Kulttuurissamme on myös vallalla ajatus, että lapsissa olisi jotakin liikaa. Liikaa meteliä, naurua, riehakkuutta, tunteita. Näen näin ajattelevissa ihmisissä paljon kipua omissa sisäisissä lapsissa. Ehkä heidät on vaiennettu ja heille on iskostettu uskomus siitä, että he olivat joskus liikaa. Nämä ihmset pitävät totuutena sitä ajatusta, että hiljentämällä lapset voisi hiljentää myös omat kipunsa omasta lapsuudestaan. Tässäkin tapauksessa koitetaan kääntää katse pois parantavasta peilistä.
Nykyään lapsia myös lääkitään ja pidetään erityisinä. En todellakaan kiellä etteikö oikeaakin tarvetta olisi mutta väkisinkin herää kysymys, että onko lasten oireilu heidän omaansa vai heijastusta ympäristöstä ja tapansa selvitä taakkasiirtymien kanssa.
”Se mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”
– Matti Siirala, psykiatri
On ihan ymmärrettävää uskoa, että jos asioista ei puhuta niin ne ei myöskään vaikuta. Mutta niin ne vain tekee. Omat traumat siirtyvät eteenpäin jos niitä ei itse työstä. Taakkasiirtymät ovat niin hienovaraisia, että ne saattavat muuttua osaksi persoonaa jo hyvin varhain. Aletaan uskoa, että itse on pelokas, häpeällinen, tyhmä tai jotakin muuta vaikka se oikeasti on taakkasiirtymänä sukupolvien välillä kulkeva kokemus ja uskomus jota on kannettu isältä pojalle ja mummolta lapsenlapsille.
Nämä uskomukset vammauttavat ihmisiä elämästä täydesti puhtaina olemuksineen niin kauan kuin joku ketjussa oleva ottaa nuo tunteet vastaan, kohtaa ne, tarkastelee niitä, käy tunteensa läpi, eriyttää itsensä niistä ja katkaisee niiden siirtymän. Myös traumoista aiheutuvat selviytymismekanismit periytyvät kuten myös traumat itsessään. Lapset perivät nämä jos niitä ei käsitellä. Lasten ongelmat voivatkin olla paljolti sitä, että haluamme siirtää katseemme pois puhtaasta peilistä näin projisoiden oman vastuumme muualle.
Onneksi maailma herää koko ajan enemmän siihen tietoisuuteen, että kohtaamalla asiat itsessään helpottaa myös ympärillä olevien taakkoja. Kun lapsi oireilee vika ei välttmättä olekaan lapsessa vaan puhumattomissa ja kohtaamattomissa haasteissa. Syyllisiä näissä on kuitenkaan turha etsiä, näistä ei voi syyttää ketään. Tiedän, että tämä on todella herkkä aihe, mutta, puhtaan joskus kipeää tekevän peilin kautta rehellisesti katsomalla voi nähdä asioissa ihan uusia puolia. Ja voi myös miettiä kumman on helpompi käsitellä asioita ja niistä johtuvaa kipua lapsen vai aikuisen? Kun on uskallusta katsoa myös omiin kipihin näkökulmia ja ratkaisuja voi aina etsiä laajemmin. Mitä on ilmiöiden takana?
Lasten peili on parantava silloin kun emme heijasta heihin omia kipujamme. He ovat parantavia niin kauan kuin emme vääristä heidän peilaustaan vinoon väittämällä lapsiamme sairaiksi. Näkemällä heidän kipuilunsa oireina he myös pysyvät parantavina.
Lapsi on suora peili itseemme kun haluamme katsoa tuohon peilin. Kun alat käydä itsessäsi läpi asioita tulet huomaamaan, että myös sinusta tulee joillekin liian kipeä peili. Ja silloin alkaa ymmärtää miten epäreilulta se saattaa joskus tuntua, että toinen heijastaa omat kipunsa itseen vain siksi, että on tahattomasti omana itsenään olemalla peili joka näyttää ja tuo ne näkyviin. Meidän on kuitenkin mahdollista saada turvaa ja kykyä katsoa suoraan noihin tervehdyttäviin peileihin ja parantua kivuista. Silloin nämä parantavat peilit muuttuvat ihaniksi aarteiksi, lahjoiksi ja voimavaroiksi. Alkaa olla yhä helpompaa olla totuudellinen itselleen ja silloin on helppo olla myös puhtaiden peilien kanssa. Kun peilistä ei heijastu enää kipua on tehnyt pitkän matkan paranemisessa.
Lue myös artikkelini:
Sisäisen lapsen vaiheet ihmissuhteessa
Vastuu omista tunteista tervehdyttää
Jokainen kipusi ansaitsee ja tarvitsee tulla nähdyksi rakkaudessa
Kiukuttelu kertoo kohtaamattomista tarpeista – Kun aikuinen kiukuttelee lapsiosa on ohjaksissa
Pärjäämisen kulttuuri kertoo syvästä turvattomuudesta
Vaille jäämisen jäljet
0 kommenttia