Ihmisessä näyttelee hyvin primitiivisiä voimia. Itse olen löytänyt keskeisellä tavalla kaksi erittäin merkityksellistä voimaa, jotka hallitsevat lähtökohtaisesti ja alitajuisesti hyvin monessa, jollei kiertoteitse kaikessa ihmisen käyttäytymisessä.

Nämä kaksi voimaa ovat seksuaalivietti ja selviytymisvietti.

On olemassa myös kolmas voima, jonka näen syntyväksi tai paremminkin paljastuvaksi nöyrtymisen ja pienentymisen kautta, mutta juurikin näiden voimien yhteisvaikutuksesta.

Tämä voima on rakkaus.

Seksuaalivietti saa menemään kohden ja haluamaan, kun taas selviytymisvietti saa haluamaan menemään poispäin jostakin.

Olisi helppoa ja mukavaa mennä kohden vain tunteen sytyttämää. Jotta elämässä voisi saada haluamiaan asioita, tulisi olla riittävä kyky myös lykätä tarpeitaan. Toiset meistä puolestaan elävät jatkuvassa tarpeen lykkäämisessä, joka ei myöskään edesauta mihinkään suuntaan.

Kultainen keskitie ja oikeisiin asioihin pidättäytymisen tai antautumisen tuominen ovat mielestäni avaimia laadukkaan elämän suhteen. Tunnemaailma kyllä muovautuu ajan saatossa vastaamaan lähemmäksi valittua muutosta. Askel kerrallaan.

Mitä suurempi on pimeys johon astutaan, sitä enemmän valo voi siellä loistaa.

Seksuaalivietti pyrkii elävöittämään, luomaan yhteyttä ja synnyttämään uutta, kun taas selviytymisvietti viittaa lopullisuuteen, yhteydettömyyteen ja elämän loppumiseen.

Kumpi on ihmiselle yleistäen mieluisampaa? Näen, että sinne on helpompi mennä, missä kuvittelee helpomman olevan. Toisen suosiminen altistaa tietynlaisille asenteille ja sielunrakenteille. Se altistaa tietynlaiselle tasapainottomuudelle.

Nöyrtyminen ja pienentyminen tapahtuu kokemukseni mukaan näiden viettien tai energioiden ääripäiden kautta.

Kun huomaa, että seksuaalinen himo vie kaiken ohitse ja itseasiassa alkaa tuhota, syntyy lopulta epätoivo. Näin seksuaalivietin epätasapaino viekin selviytymisvietin energiaan. Näin sielu tasapainottaa toiseen ääripäähän, jos lipsutaan.

Aluksi himon liekki voi kantaa, mutta se ei kanna kuin hetken leimahduksen. Todellinen tasapaino saavutetaan molempien energioiden synteesin kautta.

Himon vallassa oleva ihminen tuhoaa ihmissuhteensa rakkauden puuttuessa. Himo ei jää ainoastaan seksiin, vaan se tulee ilmi vaatimuksina ja syyllistämisinä, kun on jääty riippuvaiseksi siitä mitä kuvittelee toiselta saavansa. Toisesta tulee esine rakkauden kohteen sijasta.

Näin aletaan riidellä asioista, jotka eivät mene ytimeen. Näin pyöritään pintatasoilla vailla tietoisuutta. Turvaa haetaan toisesta ja kun tätä ei saada, vaaditaan. Turva löytyy kuitenkin itsestä, ei toisesta.

Toinen voi kyllä muistuttaa meitä turvasta ja toimia turvallisesti, mutta turva on lopulta itsessämme. Jos tätä ei koskaan ole kokenut, on automaattista hakea sitä ulkopuolelta, sillä se on ihmisen perustarpeita ja omaa luontaisen kaipuunsa.

Jos ihminen on herännyt rakkaudelle, hän ymmärtää, ettei toisen kuuntelemisen ohittava himo ole rakkautta ja katuu sitä, ettei voi rakastaa himonsa hallitsemana. Oman kykenemättömyyden myöntäminen ja tunnustaminen avaavat oven itseä suuremmalle vaikuttaa. Näin katumus tervehdyttää.

Näin alkaa jalostumisprosessi kohti syvenevää rakkautta ja toisen hyväksymistä. Todellinen rakastaja alkaa syntyä. Tällainen rakastaja ei hylkää, sillä hän tietää, ettei hän itse ole tuo rakastaja, vaan rakkaus itsessään on tuo rakastaja. Samalla hän ymmärtää, että hänen todellinen luontonsa on olla tuo rakastaja.

Näin moninaiset himot pienenevät, kun rakkaus lempeästi alkaa vaikuttamaan ja tulemaan todeksi aina enemmän ja enemmän.

Seksuaalivietin toteuttaminen vailla rakkautta muuntuu itsekkääksi himon toteuttamiseksi, joka kaventaa rakkauden ilmentymisen tai vie sen kokonaan pois. Ihmisen mielen valtaa himon riivaaja.

Tulee pitää rajansa, jos ne ovat merkityksellisiä, mutta voi olla myös niin, että jotkut rajoistamme suojelevat meitä kohtaamasta niitä pelkoja, jotka jalostaisivat meidät ottamaan rakkauden yhä syvemmin vastaan.

Pelkäämme menettää tajuamatta sitä, että menetämme kuitenkin kaiken sen, josta himolla ja pelolla pidämme kiinni. Itseasiassa väitän, että rakkaus sanoo, etten menetä mitään epätodellista.

Rakkauden laskeuduttua himoon, se ei sulje himoa pois, vaan antaa sen toteutua rakkaudessa. Pelkkä himo rakkaudettomuudessaan ei näe muuta kuin itsensä ja sulkee kiivaasti kaikki esteet sen edestä pois.

Kun selviytymisvietti puolestaan saa ihmisen haltuunsa, syttyy sotia, kansanmurhia, epätoivoa ja surua. Tämä puolestaan kuin pakottaa lopulta intiimiyteen ja läheisyyteen kaikkien kauheuksiensa kautta. Kuinka paljon vaaditaan, että nöyrrymme? Pelko siis voikin onnistuneesti johtaakin rakkaudelliseen nöyryyteen ja sanoin kuvaamattomaan empatiaan.

Pelko hallitsee ottaen mitä moninaisempia muotoja. Voimauttavalta tuntuva viha on mitä suosituimpia piilopaikkoja pelolle. Oli se sitten piilossa, oman mielen salaisissa sopukoissa tapahtuvaa tai julkisesti ulostettua.

Jos kuitenkin saamme riittävän ajan ja laitamme intention itseämme suuremmalle, eli rakkaudelle, joka ei vielä ole syntynyt kokemukseemme, voimme antaa rakkauden alkaa vaikuttamaan pelkojamme pienentäen.

Näin myös seksuaalinen ja tuhoava himo muuntuu kuuntelevaksi rakasteluksi ja pelokkaan tuhoava selviytyminen muuntuu huomioivaksi suojelemiseksi.

Kuinka ihanaa onkaan kokea olevansa suojeltu ja rakastettu! Turvassa ja luottamuksessa. Kuinka ihana onkaan kokea kelpaavansa sellaisenaan! Ja kaikki tuo on kärsimyksen ansiota!

Kiitos rakas kärsimys, kiitos että näytät tien kotiin, sillä koti on siellä missä sydän on ja sydän on siellä missä on turva, luottamus, myötätunto ja totuus. Koti on rinnassa. Kiitos siitä, että saan alati löytää kotiin.