Rakkaus kyllä kannattelee (2)

Istun aamupalapöydässäni kynttilän valossa. Ulkona hipsuttelee pehmeää kevyttä lunta.
Puuro maistuu hyvältä. Siinä on päällä juuri tekemääni omenasosetta. Kaikki tuntuu olevan jotenkin pysähtynyttä, hidastettua.
Huomaan eksyväni ajatuksiini. Voi ajattelu, minun vanha hyvä ystäväni, pakopaikkani. Se missä niin monta vuotta elin. Nyt hymyilen, en toru itseäni tästä tavasta, tiedän jo paremmin. Tiedän miksi niin helposti sinne kiepsahdan. Hymähdän ja silitän itseäni jalasta. On turvallista tulla kehoon.


Nostan katseeni pöydästä ja katson vastapäätä olevaa nojatuolia. Tämä nojatuoli on maaginen tuolini. Siinä on monet kerrat istunut kuvittelemani rakastava terapeuttinen henkilö, joka on minua tukenut kiperillä hetkilläni.
Myöhemmin se vaihtui minuksi itsekseni, siksi osaksi minua, joka on tämä levollisuus, vakaus minussa. Mutta tänään kun katson siihen, en näe tätä levollisuuden leidiä. Tänään olen itse se.
Sen sijaan näen nojatuolilla lapsen. Pienen noin viisi vuotiaan lapsen. Se katsoo minua ujosti, arkaillen. Sen näkymättömät ääriviivat alkavat vahvistua ja näen sen kokoajan selkeämmin.
Sanon sille: ”Rakas, ei ole hätää, kaikki on nyt hyvin, olen tässä.”
Tämä lapsi katsoo minua ujosti, painaa päänsä maahan, ei tiedä vielä mitä sanoa, miten olla. Ja minä annan sen vain olla siinä.

Se koskettaa minua valtavasti ja nostaa kyyneleet silmiini.
Tuntuu yhdeltä ikuisuuden matkalta saapua tähän pisteeseen itseäni, jossa nämä lapset voivat alkaa saapua luokseni. Se jos mikä on minun elämäni suurin ihme.
Ja nyt kun katson tarkemmin ympäri kotiani, näen heitä kaikkialla. Heitä on niin monta.
Niin monta kadonnutta lasta. Katson heitä kaikkia syvästi hengittäen, juurtuen syvemmin itseeni ja vakauteeni, ja sanon heille: ”Tarinat ovat nyt ohi. Tarinat ovat vihdoin ohi.”
Minä olen nyt tässä teitä varten. Olen valmis kuulemaan jokaikisen tarinan ja kokemuksen mitä olette käyneet läpi.
Ja minä lupaan, enää ei ole mitään miltä minä kääntäisin katseeni pois. Mitään, minkä kieltäisin.
Minä lupaan teille, että tästä päivästä eteenpäin teen kaikkeni, jotta olen turvallinen koti teille. Minä tiedän, miten vaikeaa se on ollut, kun ei ole ollut ketään kuka auttaisi, olisi tässä. Valmiina kuulemaan, tuomitsematta.
Minä tiedän miten syvää teidän kipu on. Minä todella tiedän. Nyt olen valmis olemaan sen kivun kanssa. Nyt olen valmis näkemään, tuntemaan ja olemaan. Ja samalla minä näen jokaisen teistä läpi.
Siellä takana on rakkaus. Joten minä kerron teille kaikille pienille minussa, minä olen nyt tässä.
Minä autan teitä.

Voin nähdä näiden lasten ihmetyksen, katseet. Joku ihan pieni kuiskaa hieman vanhemmalle silmät sädehtien: ”Näetkö. Näetkö!! Näetkö mitä se sanoo meille, näetkö mitä täällä tapahtuu? Se on tullut paikalle! Se on tullut auttamaan meitä!!”
Tämä vanhempi lapsi katsoo minua, silmissään toivo, mutta myös epäusko, syvä pettymys, yksinäisyys.
”Minä uskoin sinuun, minä toivoin, että jonain päivänä sinä tulet hakemaan meidät pois täältä. Mutta minä en vielä pysty luottamaan sinuun, vaikka sitä kovasti haluaisinkin. Niin kauan sinä olet ollut poissa. Kukaan ei ole tullut auttamaan. Meillä on ollut niin hirveää pitää tätä kaikkea sisällä. Ja minä olen sinulle niin kauhean vihainen. Vihainen siitä, että niin usein tukahdutit meidät. Vihainen siitä, että teeskentelit. Teeskentelit, että kaikki on hyvin. Vaikka mikään ei ole ollut hyvin. Meillä on ollut hirveää!”

Minä katson tätä lasta syvälle silmiin. Kerron sille: ”Tiedän. Minä tiedän rakkaani. Kiitos, että kerrot minulle tämän. Sinulla on kaikki oikeus olla luottamatta minuun. Anna minulle aikaa. Anna minulle aikaa niin näet, että olen nyt tässä.”
Lapsi nyökkää minulle hyväksyen ja purskahtaa itkuun. Menen hänen luokseen, otan hänet pehmeään syleilyyn, ja sanon: ”Minä tiedän miten vaikeaa se oli. Minä tiedän. Shh. Kaikki on nyt hyvin. Olet turvassa. Rakkaus kyllä kannattelee.”

Häntä siinä pidellessäni minut valtaa syvä rauha. Hyväksyntä.
On ollut pitkä matka saapua tähän pisteeseen. Toisinaan loputtoman tuntuinen. Sotkuinen, sekava.
Mutta tänään millään sillä sotkuisuudella ei ole enää väliä, sillä tiedän, että mikään ei saa enää minua kääntämään katsettani pois näistä lapsista. Tänään tiedän, että rakkauteni on niin ehdoton, niin vahva, että mikään määrä tuskaa, syyllisyyttä, häpeää tai pelkoa ei saa minua kääntymään.
Olen tässä jäädäkseni. Aion pitää huolen siitä, että jokaikinen lapsi löytää takaisin luokseni. Turvaan. Rakkauteen.

4 Kommentit

  1. Viivi

    ❤️

    Vastaa
    • Ida Mokki

      🥰🥰

      Vastaa
  2. Pia-Maria

    Ihana, kiitos <3

    Vastaa
    • Ida Mokki

      ❤️🤗

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *