Sisäisen vanhemmuuden taitoni ovat viime aikoina kehittyneet paljon.
Se on tuonut elämäni aivan uudelle tasolle. Olen alkanut kokea enemmän levollisuutta ja olo itseni kanssa on tuntunut paljon pehmeämmältä. Se on ollut taivaallista. Voiko näinkin suhtautua itseensä? Uteliaalla, tutkivalla ja kannustavalla tavalla.
Syyttelemättä, tuomitsematta, vihaamatta.

Sisäinen vanhemmuus itseäni kohtaan on auttanut myös niinä päivinä, kun on tuntunut, että kaikki on hirveää ja vaikeita kokemuksia menneisyydestä on noussut esiin pilvin pimein. On ollut suuri ero, että pystyy suhtautumaan itseensä vaikeuksien keskellä enemmän tukevasti ja avustaen, sen sijaan, että olisi itselleen vihainen ja miettisi mitä tekee väärin.

Konkreettisesti tämä kaikki on näkynyt elämässäni siten, että olen onnistunut luomaan uusia rutiineja, uusia toimintatapoja. Kaikesta on tullut ikään kuin jotenkin pehmeämpää.
Turbulenssi on alkanut laantua. Olen alkanut nauttia omasta pienestä elämästäni, jossa on kynttilänvaloa sekä tunnelmallista musiikkia. Pitkiä hengityksen täyteisiä aamuja, lempeää kehon hoivaamista, luovaa puuhastelua. Olemista, ihmettelyä. Sisäänpäin kääntymistä. Rauhallisuutta. Ilahtumista pienistä asioista.

Kunnes yhtäkkiä jotain ihmeellistä tapahtuu. Kaikki tämä tuntuu olevan poissa. Olenkin suuren turbulenssin kourissa.
Vanhat katalat merkit alkavat nostamaan päätään. Huomaan kokevani valtavasti syyllisyyttä ja mielessä pauhaa varoitusäänet: Mitä teen väärin, miten pääsen täältä pois?
Alan rullailla lujalla vauhdilla eteenpäin. Puuhastella epämääräisiä, kokea valtavia tunnekuohuja. Alan suinpäin juosta menemään vailla rauhan häivähdystä. Alan palata vanhoihin tuttuihin toimintatapoihini, joista alan tuntea syyllisyyttä ja vihaisuutta. Pelottaakin. Mitä jos en pääsekkään enää takaisin sinne rauhalliseen paikkaan? Miten voi olla, että taas olen näissä samoissa vanhoissa ansoissa, samoissa vanhoissa tunnepyörityksissä. Syyllistyn, ahdistun. Mitä olen tehnyt väärin? Enkö oppinutkaan jo tätä uutta tapaa olla?
Alkaa tuntua siltä, että sinne uuteen pehmeyteen on ihan hirveän pitkä matka takaisin. Aikani pyristeltyäni haastavien tunteiden ja kysymysten ristiaallokossa alan hahmottaa mistä on kyse.

Näyttää siltä kuin tämä vanha tunneturbulenssiin taipuvainen pikkutyyppi, korkeintaan 12-vuotias versio minusta, olisi ottanut taas elämässäni ohjat. Se kuka olen ollut suurimman osan elämästäni. Se ei ole tottunut olemaan levollisuudessa eikä rakkaudessa.
Se on tottunut luomaan ihan valtavasti draamaa, terrorisoimaan omaa elämäänsä, kokemaan syyllisyyttä, olemaan hukassa. On käynyt niin, että kun sisältäni nouseva rakkaus on yhtäkkiseltään alkanut nostamaan päätään, tämä osa minua on säikähtänyt. Kauhistunut suorastaan. Se ei ole tottunut tällaiseen rakkauteen. Se on tottunut selviämään, pakenemaan. Olemaan epämääräisissä sekasopissa.
Se on ymmällään, kauhuissaan. Mitä täällä tapahtuu?! En tiedä miten olla tällaisen rakkauden kanssa. En halua sitä tänne! Haluan pois.

Niinpä minä otan sitä kädestä kiinni. Otan sen lähelleni. Sanon, että ei ole hätää. Minä autan sinua. Yhdessä me tutustutaan tähän uuteen rakkauteen. Ymmärrän, että se on pelottavaa ja uutta.
On pelottavaa, kun se tuntuu alkuun olevan jotain niin suurta, että sitä ei kestä. Ymmärrän, että pelkäät sen voimaa.
Ymmärrän sinua, että haluat palata kovasti sinne vanhaan. Vanhoihin tunteisiin, vanhoihin kärsimysten silmukoihin. Sen sinä olet tuntenut niin kauan. Siitä on muodostunut sinulle turvapaikka. Mutta nyt me menemme uuteen kokemukseen. Minä otan sinua kädestä kiinni ja tuon sinut tämän rakkauden äärelle. Yhä uudelleen ja uudelleen. En jätä sinua yksin. Tiedän, että syvällä sisimmissäsi sinua pelottaa. Pelkäät oletko tämän kaiken arvoinen. Pelkäät osaatko olla tässä. Pelkäät, että se sattuu. Ja minä ymmärrän sinua. Minä ymmärrän sinua ja sitä millaisesta elämästä sinä tulet. Tämä on niin uutta. On uutta vain olla, pyrkimättä enää pakoon. Pyrkimättä enää kadottamaan itseään. Joten shhhh, hiljaa hiljaa, yhdessä me matkaamme tähän uuteen. Tule tänne, kaikki on nyt hyvin. Ei ole hätää. Rakkaus kyllä kannattelee.

(Valokuvaaja: Viivi W.)