Kun rakastumme saamme rakkaudelta muistutuksen: Älä hylkää itseäsi. Älä hylkää maailmaa unohtamalla tehtävääsi.  Tehtävämme on herätä rakkauteen. Mutta rakastuessamme luemme tuon viestin usein väärin. Kiinnitämme huomiomme epäolennaiseen ja tartumme rakkauden voimasta esiin tuleviin kipuihimme. Ja jäämme vaalimaan niitä. Sillä tavalla hylkäämme itsemme ja tehtävämme. Tehtävämme on avautua rakkaudelle ja rakastaa myös kipuamme. Kipujemme kautta  kasvamme tehtäväämme.

Kun rakkaus herää ymmärrämme sen helposti niin, että toinen ihminen toi rakkauden meille. Ikään kuin tämä toinen ihminen olisi ainoa mahdollisuutemme rakkauteen.  Siitäkin huolimatta vaikka hän kohtelisi meitä huonosti. Kuvittelemme kipumme rakkaudeksi ja siksi kuvittelemme, että henkilö edessämme edustaa rakkautta vaikka hän vain tekee kipumme eläväksi. Henkilö johon rakastumme saattaakin muistuttaa meitä esimerkiksi lapsuuden kaltoinkohtelusta tai toimimattomista tunteiden käsittelymalleisa jotka opimme joskus rakkauden suojaksi. Silloin tulkitsemme väärin eli kivun rakkaudeksi, koska nuo epäterveet mallit ovat kenties ainoa lähin asia mitä olemme rakkaudesta oppineet.

Toinen ihminen toi kipumme eteemme kuin tarjottimella, parannettavaksi. Sitä tarkoittaa, että maailma on peili.

Rakkaus meissä on ollut uinuva mutta nyt se on on hereillä. Ja aluksi se herää juuri sen verran, että meidän on mahdollista huomata rakkaudettomuus itsessämme. Usein puhumme rakkaudesta kärsimyksenä mutta silloin puhummekin rakkaudettomuudesta. Joskus kun rakkaus herää itsestämme tulee esiin rakkaudettomuus, kuin kivet suuressa virrassa. Nuo kivet edustavat kipujamme, tuskaamme, menneen huonoja kokemuksia. Suuri virta rakkautta. Tartumme kiviin kuin viimeisiin oljenkorsiin ja samalla tartumme kiinni kipuumme siitä ettemme ole olleet rakastettuja. Virtaan antautuminen jättäisi kivet taaksemme. Mutta kiviin tarttumalla vaalimme niitä muistoja joiden kautta opimme mitä rakkaus ei ole. Emme uskaltaudu virtaan, koska emme ole koskaan saaneet aidosti levätä ja lipua rakkauden virrasssa vaan meidän on ptänyt hukkumisen pelossa pidellä kiinni kivistä. Tuntematon pelottaa.
Virta jatkaa kulkuaan kivistä huolimatta mutta uskallammeko me päästää irti ja vapautua virtaan.

Ihmissuhteissa tämä tarkoittaa usein sitä, että alamme projisoida kipumme toiseen ihmiseen. Ja pidämme tuskaa yllä takertumalla siihen joka kipumme herättää. Emme kivuiltamme enää näe, että tuo toinen ihminen tuli muistuttamaan meitä siitä, joka olisi parannettavana. Kun päästämme kivuistame voimme kulkea toisiin maisemiin. Ehkä saman ihmisen kanssa, tai joskus meidän on pakko vaihtaa rakkauden kohdetta koska se mitä kerran luulimme rakkaudeksi olikin rakkaudettomuuden illuusion ylläpitämistä. Turvattoman ihmisen kanssa ei ole mahdollista luoda turvaa. Turva pitää löytää ensin itsestä. Rakkaudessa voimme evolvoitua lopulta vain oman henkemme tasolla. Ja jokaisen tulee tehdä se valinta itse. Joskus sen valinnan tekeminen vahvistaa ihmisten sidettä toistensa välillä, joskus se tarkoittaa, että side katkeaa. Rakkaus on muutakin kuin traumamuistoja.

Määränpää on jotain kipujemme tietoisuuden ulkopuolelle. Kivuista on vaikea irrottaa koska ne ovat luoneet itsellemme  tuttuja piirteitä persoonamme. Olemme saattaneet samaistua voimakkaasti näihin kipuihin jolloin  rakkauden suojapanssareista on tullut turvapaikkamme.  Kipumme ankkuroivat meidät todellisuuteen tutulla tavalla.

Kun on matkalla tuntemattomaan niin kaikki tuttu kelpaa turvaksi. Alammekin vaalia kipujamme sen sijaan, että päästäisimme niistä irti. Joissain ihmissuhteissa jäämmekin kiinni rakkaudettomuuteen sen sijaan, että antaisimme toisen ihmisen aidosti näyttää mikä MEISSÄ itsessä on vielä rakkauden tiellä. Suljemme silmämme. Ja alamme nähdä vian toisessa.

Rakkautemme määrästä itseämme kohtaan riippuu valitsemmeko kumppaneita joiden kanssa voimme todella parantua vai valitsemmeko kumppaneita joiden kanssa jatkuvasti kipuilemme yhdessä. Silloin sinkoillaan  vuorotellen rakkaudettomuuden kohtiin vain luomaan itseen ja toiseen lisää kipua. Lisää kiviä virtaan, lisää suojapansssareita ja kokemuksia rakkaudettomuuden illuusiossa.

Rakkaus on joka hetki totta, eikä se ole riippuvainen muiden ihmisten ilmentymisestä vaan itsessämme hereillä olemisesta. Haluammeko herätä kipuihimme? Haluammeko jatkaa matkaa virran mukana suuressa suunnitelmassa rakkauden kannattelemana? Vai haluammeko takertua valheelliseen turvaan joka itseasiassa pitää meidät poissa rakkaudesta?

Emme irrota kivistä koska luulemme putoavamme alas rotkoon virran mukana. Tai ehkä pelkäämme kadottavamme ääriviivamme virran kuohuissa niin ettei meihin jää tarttumapintaa. Ja niin saattaa osittain käydäkin, koska aidon rakkauden valossa muutumme itsellemme ainakin aluksi uudeksi,  tuntemattomaksi. Rakkauden äärettömyys ja muodottomuus  saattaa pelottaa pientä mieltä, joka on tottunut samaistumaan persoonaamme ja menneen kokemusten luomiin kipuihimme. Rakkaus saa meidät uudistumaan, nousemaan voimaamme ja kukoistukseen. Ehkä emme ole tottuneet näkemään itseämme siinä valossa. Se voi olla uhkaavan tuntuista ja pelottavaa.

Mutta kun uskallamme päästää irti kivuista saamme lopulta huomata, että olimme jotain paljon suurempaa. Yhtäkkiä uudenlaiset maisemat avautuvat eteemme. Ja näemme, että olemmekin  enemmän mahdollisuuksia, laajempia näkemyksiä, kokonaisvaltaisempaa hyväksyntää, vähemmän kontrollia, enemmän virtaavuutta. Ja samalla meissä on vähemmän tarttumapintaa niille asioille joihin aiemmin tartuimme pelossa.

Kun uskallamme elää rakkaudessa  muutumme hyvin tavallisiksi ja samaan aikaan erittäin erikoisiksi. Koska sitä me olemme yhtäaikaa. Meidän ei tarvitse enää pitää kiinni siitä mikä tekee meistä erilaisia.

Rakkaudettomuudessa se mihin tartumme on usein kokemuksemme ja kärsimyksemme. Ja niiden kautta koemme olevamme erityisiä. Erityisen kivuliaita. Olemme erityisessä tuskassa. Uskomme, että menneisyys teki meistä joukkoon kuulumattomia.  Jotenkin viallisia ja erityisen huonoja. Rakkaudettomuudessa eristäydymme tuskaamme ja luulemme olevamme siitä syystä erityislaatuisia. Mutta emme näe, että juuri se on hyvin tavallista. Pitää yllä tuskaa ja pyöriä ympyrää kivuissa.

Kipuihimme tarttumalla luomme lisää kärsimysnäytelmää esittämällä rooleja joihin olemme samaistuneita mutta keitä emme todellisuudessa ole. Nuo roolit ovat kipujemme suoja.

Rakkaudessa emme tarvitse mitään suojaa kivulle, koska kipu saa tulla esiin ja parantua. Emme tarvitse tarinoita emmekä turvajärjestelyitä. Rakkaudessa voimme todella luottaa, että se on pysyvä turvaverkko jossa itse otamme itsestämme kopin pitämällä itsemme rakkaudessa. Kun olemme ymmärtäneet viedä itsemme pois rakkaudettomuudesta, silloin erotamme rakkaudettomuuden rakkaudesta. Turvattomuuden turvasta.  Kun olemme kerran oppineet olemaan rakkaudessa, tunnistamme sen myös ulkopuolellamme. Sitä ennen kuvittelemme, että rakkaudettomuus on se johon kannattaa kynsin hampain tarttua kuten kivet matkalla kohti äärettömyyttä. Jos seuraisimme virtaa vapaana näkisimme ne todella huumaavaan kauniit maisemat joihin kerran päästyämme ihmettelisimme miksi emme uskaltaneet sinne aiemmin saapua.

Lue myös artikkelini:
Aito sisäinen turva sallii myös herkkyyden ja haavoittuvuuden näyttämisen
Hengen nälkä
Kommunikointi lasta ymmärtäen paljastaa tulkintojen takaa yhdistävän puhtaan tunnemaailman
Energiahoidoista apua tunnetraumojen purkamiseen
Pärjäämisen kulttuuri kertoo syvästä turvattomuudesta