Oivalluksia arvostelukulttuurin takaa
Vuorovaikutus on vaikea laji, sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen ehkä vielä vaikeampaa. Näin ajattelen, kun selaan nettiä ja törmään mitä moninaisimpiin vuorovaikutukseen liittyviin kursseihin ja webinaareihin. On vaikuttavan puhumisen ja esiintymisen kurssia, on syvällisen dialogin workshoppia, vaikeiden asiakastilanteiden hallintaa ja haastavien asiakkaiden kohtaamista.
Jään miettimään, mikä tästä kohtaamisesta ja vuorovaikutuksesta on tehnyt näin vaikeaa. Onko se tietoisuus omasta vaillinaisuudesta ja epävarmuudesta vai kenties pelko, mikä saa varomaan kaikkia ja kaikkea? Jos kyseessä on pelkopohjainen ajattelu, mistä ihmeestä se juontaa juurensa?
Mietin tilanteita, missä itse olen kokenut vuorovaikutuksen haasteelliseksi. Itseasiassa inhoan tuota kulunutta ”haasteellisuus” sanaa, joten kerronpa, että olen jäänyt tilanteissa hiljaiseksi, vaikka olisi pitänyt sanoa paljonkin. Olen pistänyt suuni kiinni, kun minun rajojani on rikottu ja harmitellut sitä jälkeenpäin kovasti. Mikä tunne on niin vahva ja voimakas, että se saa suun sulkeutumaan?
Kyllä se on pelko, joskus myös häpeä. Pelko pohjautuu miellyttämiseen, jonka vuoksi en voi sanoa eriävää mielipidettäni tai puolustaa itseäni ajatellen, että tulen hylätyksi. Tulen hylätyksi, en kelpaa tai ole riittävä. Joku muu tietää paremmin ja minun tulee vain kuunnella. Usein suun sulkee myös häpeä omasta tiedollisesta vajavaisuudestani, en ole tullut ottaneeksi selvää esim. poliittisten vaikuttajien ajatuksista ja näin ollen olen ulkona siitä keskustelusta. Sama koskee kohdallani urheilua, taidetta, kirjallisuutta, elokuvia, TV-sarjoja ja monia muita aihealueita. Laaja yleistieto ei ole vahvuuteni enkä ikinä ole loistanut tietovisapeleissä.
Mutta joskus suun sulkee myös myötähäpeä. Tämä tulee varsin usein esiin nettikeskustelujen pyörteissä. Mitä isompi foorumi, sen nopeammin päästään ”itse asiaan”, eli toistemme solvaamiseen ja pätemisen tarpeeseen. Ilmiö on varsin mielenkiintoinen. Elävässä elämässä solvaaminen tapahtuu useimmiten pienessä porukassa solvattavan selän takana, juoruiluksikin tätä kutsutaan. Netissä taas haetaan tilaisuutta solvata ja levittää vahingollista tietoa mahdollisimman nopeasti ison yleisön edessä. Tässä kohtaa poistun keskustelusta vähin äänin ja pistän taas suuni kiinni, vaikka tiedän, että hätää kärsiviä tulisi jäädä puolustamaan. Minua hävettää niiden puolesta, jotka käyttävät sanojaan loukatakseen muita ja osoittaakseen itse olevansa kaikkien muiden yläpuolella.
Nämä loukkaavat kommentit alkavat hyvin usein sanoilla, ”älä nyt pahastu”, tai ”rehellisyyden nimissä” tai jopa ”kaikella rakkaudella”. Tässä käytetään ristiriitaista kaksoisviestintää, jossa ensin pehmennetään sanomaa jollain kliseellä ja sitten annetaan tulla. ”Älä nyt pahastu, mutta olet kamala läski. Vyötärösi näyttää ylikohonneelta pullataikinalta.” tai ”rehellisyyden nimissä en koskaan ole nähnyt noin rumaa ihmistä. Kylkiluusi kuultavat paidan läpi ja hampaasi ovat kuin oravalla”.
Mistä tässä ilmiössä on kyse? Kertokaa minulle, kun en ymmärrä.
Takavuosina lähipiiriini kuului muutama ystävä, joilla oli tämä rehellisyyden nimissä tapahtuva kaksoisviestinnän jalo taito. Tiesin jo odottaa epäsuoria loukkauksia enkä enää hätkähtänyt niistä. Humoristisimmasta päästä olivat varmaan kommentit siitä, miten tällä kertaa kampaajani oli onnistunut loihtimaan minulle hyvän kampauksen, tai asukokonaisuuteni oli tänään kivannäköinen. Raskaammin tajuntaan jäivät hetket esim. vaateostoksilla, missä minua ohjailtiin tylysti sanoilla ”tuo on täysin tyylitön, ihan mummokamaa” tai ”tuo on taas niin sitä sinua, eikö täällä olisi muita värejä?”. Tätä nykyä teen valintani ihan itse, en tarvitse vaatekauppaan enkä elämääni makutuomareita.
Minua kiinnostaa alati ja jatkuvasti ilmiöiden taustalla vaikuttavat tarpeet ja tunteet. Tuo edellä kuvaamani ristiriitainen kaksoisviestintä on kuin ydinpommi karkkirasiassa. Pinnalla on ystävyyden/kaveruuden antama oikeutus olla viestintuojana ja sitä kunnioittaen sanoma paketoidaan näennäisesti ystävälliseen pakettiin. Taustalla on kuitenkin joku tarve, josta syntyy joku tunne, joka ohjaa viestintuojan sanomaa.
Avataan vaikka tuo lause, miten näytän tänään kivalta asukokonaisuudessani.
Tarpeena on arvostelun tarve.
Syvempänä tarpeena on oletettavasti tarve olla oikeassa, tulla kuulluksi ja nähdyksi sen suhteen, että sanoja mielestään hallitsee ulkoiseen habitukseen liittyvät asiat, kuten tyylikkään pukeutumisen erinomaisesti.
Mihin itse arvostelun tarve perustuu? Termi arvostella sisältää kaksi asiaa: arvon, johon sanoja on luonut itselleen merkityksen ja tarpeen olla siitä jotain mieltä. Arvo voisi tässä tapauksessa olla vaikkapa hyväksytyksi tulemisen tarve ja sen mielipideosuus on riippuvainen ympäristön hyväksynnästä. Niinpä sanoja on luonut itselleen ”pukukoodin”, jolla tuntee itse tulevansa hyväksytyksi ja arvioi siten myös muiden omaksumia ”pukukoodeja”. Hän hyväksyy tai hylkää ne ja on valmis kertomaan mielipiteensä, sekä sanallisesti että sanattomasti.
Kaikesta ei ole pakko pitää. Ei todellakaan. Hyvät tavat ja kohteliaat käyttäytymissäännöt ovat jo aikojen saatossa yrittäneet ohjata totuuden puhumista loukkaamistarkoituksessa. Hyvä neuvo on olla hiljaa, jollei ole mitään hyvää sanottavaa. Sanaton viestintä ja varsinkin merkityksellinen vaikeneminen kertovat kuitenkin vuorovaikutustilanteissa huomattavasti enemmän kuin pelkkä sanallinen viestintä. Ne osuvat tunteisiin, triggeröivät ja jättävät jälkeensä paljon rajoittavia tunnelukkoja. Puhumattakaan kiertoilmaisuista, huumoriin kätketyistä ivallisista huomautuksista, sarkasmista ja varsinaisesta ”vittuilusta”.
Nykyinen keskustelukulttuuri on pirstaloitunut ja polarisoitunut pirstaloituessaan. Asioille on luotu uusia merkityksiä ja vauhti on kiihkeä. Eteeni tulee paljon merkityksellisyyksiä, joista en ole kuullutkaan ja mielipiteiden pirstaloitunut vyöry hukuttaa alleen ja saa haukkomaan henkeä. Ehkäpä juuri tämän vuoksi vuorovaikutuksellisuus ja aito, totuudellinen läsnäolo on niin vaikeaa. Lisänä vielä tunnetaitojen vajavaisuus suhteessa viestintään, kun ollaan jo valmiiksi rikki ja satutettuja tunnetasolla. Aika usein saa kysyä, Behmin sanoin että: ”ethän tarkoittanut sitä, ethän vaan?”
Kiitos Enja, loistavaa pohdintaa ja sanoitusta ❤️.
Olen huomannut ilmapiirin kiristymisen joka saralla. Onko syynä tulevaisuuden pelko monista uhista vai onko huonompi taloustilanne tekosyy olla ilkeä ja vähättelevä? Tällainen käytös ei edistä yhteistä hyvää – mutta pahaa se edistää.
En ole itse täydellinen (tiedostan tämän) mutta: viime kuukausina jopa minä olen jäänyt typertyneenä seuraamaan eri keskusteluja ja tilanteita.
Olen itsekin provosoitunut/ puolustanut itseäni tai toista, mutta nyt kun tiedostan toisen todellisen tunteen/tarpeen, yritän olla rauhaisa. Joskus tilanne menee puhumalla ja sopimalla ohi.
Joskus sekin jää kyllä yritykseksi – myönnän.
Mutta: mikä tätä maailmaa vaivaa? Miksi oma paskaläjä kaadetaan viattomien niskaan? Lisääntyykö oma onnellistuminen siitä? Miksi ei osata surra, vaan vihataan? Me suomalaiset emme osaa vieläkään puhua tunteistamme, haudomme asioita ja lopulta peruutamme tarkoituksellisesti naapurin postilaatikon päälle. Kun ”vitutti” niin paljon.
Mutta Enja – vielä kerran kiitos hyvästä pohdinnasta tarpeellista aiheesta 💚.