Unessa ei koskaan ollut kyse siitä, miksi minun täytyisi tulla.
Mitä minun täytyisi alkaa tekemään.

Siinä oli kyse ainoastaan siitä, mistä minä nautin.
Mistä minä ilahduin.
Mistä sydämeni lauloi.
Suupieleni hymyilivät.

Unessa ei koskaan ollut kyse siitä,
mihin minun täytyisi sopia.

Eikä siitä, miten voisin selittää itseäni toisille.

Siinä oli kyse siitä,
mitä kauttani halusi tulla näkyväksi.
Itselleni.
Minua ilahduttamaan.

Ja sen pystyin laittamaan eteenpäin maailmaankin.

Nimittäin, kun annoin energiani virrata kauttani esiin luomuksinani,
olivat ne miten hassuja ja pieniä tahansa,
tarjosin itselleni mahdollisuuden virtaukseen.

Jouhevaan luovaan virtaukseen.

En ollut aiemmin ymmärtänyt,
että jakamalla oman sydämeni laulua
pystyin vetämään puoleeni asioita,
jotka ilahduttivat itseäni.

Aloin nähdä itseni kultaisen taivaan alla kulkijana.
Se viipyili pääni yläpuolella,
tarjoten minulle kauniita lahjoja,
joita luovuuteni virtaus minulle mahdollisti.

Aiemmin siellä oli lentänyt musta iso lintu.
Punaisella taivaalla.

Näyttämässä minulle vapauden mahdollisuutta.

Mutta nyt – vapaus oli täällä.

Se oli alkanut syntyä siitä, että läsnäoloni oli alkanut nousta selkeämpänä esiin.

Sen seurauksena vanha todellisuuteni oli alkanut sulaa.

Selviytyminen oli alkanut sulaa.

Esiin oli alkanut nousta se, joka kävelee ilossa.

Se tuntui hyvältä.

Tietysti se tuntui hyvältä.

Sehän oli se, mitä sieluni oli minulle valmistellut.

Uuden todellisuuden kuiskausta.

Sen väreinä toimivat punainen, keltainen ja oranssi.

Intensiivisiä, kauniita värejä.

Höystettynä pastellisävyillä.

Vaaleansinistä, -punaista, -vihreää ja -keltaista.

Tuomassa lempeyttä, levollisuutta, rauhaa.

Ruskeaakin seasta löytyi,
juurevuutta tuomaan.

Minussa oli nimittäin monia puolia, enkä sopinut mihinkään tiettyyn muottiin.

Olin kuin se villi sielu siitä kirjasta, joka vaihtoi maailmoja öiden välissä.

Kulki välillä niityllä.
Välillä metsissä, soiden reunoilla.
Välillä kaupungin sykkeessä.

Mutta koskaan ei hän enää kadottanut sitä palavaa lempeää roihua sydämestään.
Luottamuksen roihua.

Aloin nähdä itsekin noita unia.

Niitä, jotka kertoivat tulevista suunnista.

Aloin hahmottaa niitä hereilläoloaikanakin.

Ne kulkivat kanssani kuin vanhat hyvät ja luotettavat ystävät.

Näyttämässä minulle mahdollisuuksia.

Uusia maailmoja.

Ja olin siitä kiitollinen, että mieleni oli alkanut astua taka-alalle,
ja pystyin aistimaan näin kirkkaasti näiden uusien unien maailmaa.

Ne kertoivat minulle siitä, mistä kaikesta minun oli mahdollisuus päästää irti.

Ne kertoivat minulle siitä, mihin suuntaan voisin kulkea.

Miten todellisuuteni luoda.

Ne kertoivat minulle, kuinka läsnäolon pehmeä voima sulattaisi kaiken vanhan tieltään.

Ei puskemalla, ei taistelemalla, vaan vain olemalla.

Vakaasti. Hiljaisesti. Hyväksyvästi.

Ne kertoivat minulle siitä, kuka minusta oli tullut.

Ja etten ollut enää se kuka olin ollut.

Vaan voisin olla tämä, ja tuo, ja tämä. Hetki hetkeltä.

Selviytymis-identiteetti alkoi väistyä.

Tässä hetkessä olin nyt se, kuka käveli luottamuksessa.

Hyväksynnässä.

Se tuntui sydämessä saakka.

Lämpöisenä roihuna,
joka ohjasi nyt jokaista askeltani,
jokaista suuntaa, jonka elämässäni otin.

Samalla minulta ei enää puuttunut mitään.
Ei ketään.
Ei mitään.

Olinhan saanut itseni.
Oman ihanan itseni.

Ja se oli se, mitä olin kaivannutkin.

Aina..

Aina.



(Kuva luotu tekoälyllä.)