Sielunkumppanin tunnistaa vahvasta yhteydestä. Joskus se yhteys on niin vahvaa, että ilmassa sinkoilee kuin pieniä tähdistä syntyviä kipinöitä. Näen itse näitä kipinän välähdyksiä aina merkityksellisten asioiden ympärillä. Sielunkumppanin kohtaamisessa ilma tuntuu olevan täynnä jotain selittämätöntä taikaa. Se sekoittaa aistimukset konkreettisen todellisuuden ja energiamaailman välillä joskus niin hämmentävästi, että tuon kohtaamisen pyörteissä voi olla vaikeaa ”pitää jalat” niin sanotusti maassa. Lähdemme tunteiden mukana joskus kaukaa entisistä elämistä asti avautuvan tähtiportin läpi ihmeelliselle matkalle. Tuolla matkalla kohtaamme ennen kaikkea itsemme ja se on usein sielunkumppaneiden kohtaamisen tarkoituskin.
Tunneyhteyden vahvuudesta huolimatta näiden ihmisten ei aina ole tarkoitus viipyä elämässämme kovin pitkään. Vain sen aikaa, että kylvämme tähän hekeen siemenen suurempaan sisäiseen kasvuun. Usein tuo kasvu tapahtuukin sitten kipeimpien kohtien tarkastelemisen kautta. Kuin siemen kasvaa ulos kotelostaan, pimeästä päivänvaloon, niin omakin tietoisuus kehittyy sielunkumppanuuden antamien ravinteiden kypsyttämänä.
Sielunkumppanuudessa on usein kyse siitä, että jokin on jäänyt kesken. Jokin perustavanlaatuinen asia joka vaatii kehittyäkseen oivallusta. Yleensä kohtaamisen tarkoitus on herättää meitä suurempaan rakkauteen. Tämä usein menneisyyden tunnehaavat herättävä kohtaaminen toimii siihen katalyyttinä. Monesti alamme hylkiä tätä kipujamme nostattavaa ihmistä sen sijaan, etä ottaisimme lahjana vastaan sen parantumisen potentiaalin joka näissä kohtaamisissa piilee. Potentiaali piilee ennen kaikkea itsemme kohtaamisessa.
Tunnen kiitollisuutta näitä oppitunneista, koska se mikä sieluntasolla on suurinta rakkautta tuntuu verhon tällä puolella usein kipuna. Ihmisyyden näkökulmasta asiat voi siis nähdä hyvin eri tavalla miten ne on tarkotettu suuremmassa suunnitelmassa.
Näiden kohtaamisten myötä sitä oppii usein itsestään myös nöyryyttä. Tervettä ja terveellisä nöyryyttä joka mahdollistaa oppimisen. Kun kuvittelee jo tietävänsä asioita ei ole kovin auki uudelle. Mutta tietäessään olevansa vasta alussa on helppo ottaa vastaan elämältä isot oppiläksyt jotka vievät eniten eteenpäin. Elämä tiputtaa meitä polvilleen siksi, että suurempi elämänvoima voisi nostaa meitä korkeammalle kasvuun.
Lupasin viimeksi kirjoittaa sitä miten rakastaessamme kipumme tulevat näkyviin ja kuinka päästä kipujen ohi pysyvämpään rakkauden tilaan asettamatta siitä vastuuta toiselle ihmiselle. Se on joskus vaikea tila. Ottaa vastuuta omista kivuistaan kun ne nousevat niin haavoittuvassa paikassa kuin suhteessa toiseen ihmiseen. Erityisesti sielunkumppanin kohtaaminen luo meille oivallisen oppitunnin tähän.
Alitajuisesti tunnemme usein vetoa sellaiseen ihmiseen jolla on suurin potentiaali näyttää meissä itsessämme oleva kipu. Tuo kipu on rakkauden edessä joten suurinta rakkautta onkin tehdä tuo kipu näkyväksi itsellemme. Hyväkään suhde ei koskaan voi ratkoa kipujamme vaan meidän on tehtävä se työ itse.
Rakkaus on niin abstrakti käsite, että moni sekoittaa nämä kivut ja vaille jäämisen tunteet rakkaudeksi. Ne ovat kuitenkin rakkauden tiellä olevia esteitä. Olemme inhimillisiä olentoja. Kaikkine epävarmuuksinemme ja pelkoinemme. Tuskin koskaan ihmisinä voimme elää pelkästään täysin rakkaudesta koko elämäämme. Aina tulee uusia kipuja näkyviin ja notkahduksia polulla jotka opettavat syleilemään syvempiä varjojamme. Kuten sanotaan elämä on kuin spiraali. Joudumme aina kerros kerrokselta tarkastelemaan uusia kohtia itsessämme ja vaikka luulemme käyneemme jonkin opetuksen läpi niin aina spiraalin seuraavalla tasolla asiasta paljastuu jokin uudenlainen näkökulma kohdattavaksi. Spiraalissa on loputtoman tuntuisesti tasoja.
Kun puhutaan rakkaudesta onkin mielestäni epäinhimillistä pyrkiä mihinkään täydellisyyteen. Täydellisiä voimme olla vain haavoittuvuudessa ja rehellisyydessä. Se, että uskallamme olla avoimia on usein urotyö jota maailma ei varsinkaan matkan alussa palkitse juhlallisin menoin vaan siltikin saamme niin sanotusti kakkaa niskaan. Totuudellisuuden suurin arvo onkin oman mielenrauhan kasvaminen ja riippumattomuden saavuttaminen ulkoisista olosuhteista.
Kun rakkaus alkaa olla meissä vahvaa se on sitä huolimatta ulkoisista tekijöistä. Mitkä ulkoiset tekijät triggeröivät vielä kipujamme eli rakkaudettmuutta esiin niin ne ovat johtolankojamme oman kasvun tiellä.
Kun meillä on reitti oman itsemme hyväksynnän kautta rakkauteen olemme aina turvassa. Rakkauden tuntomme ei ole yhteydessä silloin ulkopuolisiin ihmisiin. Toki me tarvitsemme kaikki myös valtavasti peilausta rakkaudesta ulkopuoleltamme. Emme ole yksin vaan osa ykseyttä. Mutta oman kokemukseni mukaan alamme tuntea sen todellisena kokemuksena kun uskallamme olla avoimempia ja haavoittuneimpia. Silloin ”rakkaus pääsee sisään.”
Särkynyt kohta meissä on se mistä valo/rakkaus pääsee sisään.
– Rumi
Tuon särkyneen kohdan avoimena pitäminen on kaikista rohkeinta mitä ihmisyydessä tiedän. On paljon yleisempää olla panssarin, pärjääjän tai jonkinlaisen epäinhimillisen ”valon lähettilään” suojamuurin takana kuin olla rohkeasti epätäydellinen ja haavoittuava. Tarvitsemme täydellisyyden tai defensiivisen panssarimme usein suojellaksemme omia rakkaudettomia kohtia.
Kun kohtaamme ihmisen joka nostattaa meissä usein rakkauden toiveessa pelkoa ja kipua hän johdattelee meidät samalla näiden haavoittuneiden kohtien äärelle. Yleensä projisoimme syytökset kivuista silloin tuohon toiseen ihmiseen. Vaikka kaikkein rakentavinta tilanteessa olisi kääntyä sisäänpäin ja katsoa mitä omat kivut kertovat itselleni, kuin lähteä hakemaan huomioita ja varmistelua toiselta ihmiseltä. Olemme kuitenkin tottuneet uskomaan, että ulkoinen maailma on todellisempi kuin sisäinen maailmamme. Vaikka sisäisen todellisuuden ja sen transformoimisen kautta voimme muuttaa ulkoista todellisuuttamme.
Oma ohjenuorani johon tukeudun vaikeimmilla hetkilläni on ollut jo vuosia : Mikään todellinen ei voi kuolla. Vain harha voi kuolla. Joten tuolle matkalle sisäänpäin lähtiessäni olen luottamuksessa siitä, että en voi menettää ketään ihmistä lopullisesti joka on polulleni ja elämääni pitempään tarkoitettu. Olemalla itselleni uskollinen kumppani kivussani en voi hylätä toistakaan. Matkamme yhdessä kestää juuri niin kauan kuin sepalvelee molempien kasvua.
Kun haluamme muodostaa rakkaudellisen suhteen siihen tarvitaan molempien sitoumusta. Voimme yksin tehdä vain oman osuutemme mutta emme voi parantaa tai opettaa toista rakkauteen. Moni ihminen ei ole valmis katsomaan kipujaan. Moni rakkaustarna jääkin toteutumatta kun molemmat tai toinen osapuoli jää pelon kynnykselle rakkauden toiselle puolelle. Useasti molemmat valitsevat pelon. Sekin on osa matkantekoa. Valitsemme juuri sen mihin kulloinkin olemme valmiita.
Meidän ei tarvitse ansaita rakkautta. Se on jatkuvasti läsnäoleva valinta mutta pelkomme estävät meitä astumasta rakkauden kehään. Koitamme varmistella ettei meitä satu, ettemme tule loukatuksia tai petetyksi. Voi olla myös todella pelottavaa näyttää itseään toiselle kokonaan. Ja siksipä mieluummin hylkäämme itsemme jo ennen kuin toinen ehtii niin tekemään.
Rakkauteen kuuluu aina kunnioittaminen. Se alkaa itsensä kunnioittamisesta. Kunnioitanko omia tunteitani ja kokemustani tilanteesta vai haenko hyväksyntää toiselta venyttämällä omia rajojani. Rakkauteen ei kuulu kärsimys mutta rakkaudessa voimme kohdata kärsimyksemme.
Meillä on aina mahdollisuus rakastaa itseämme ja sitä kautta toisiamme. Valita rakkaus kussakin tilanteessa. Kun valitsemme rakkauden tilanteet ratkeavat yleensä kuin itsestään. Omalla kohdallani olen kokenut sen monesti miten kärsimys sulaa ja oivallukset nousevat kun annan oman kipuni nousta ja uskallan tuntea sitä mitään varmistelematta.
Lipeämme helposti rooliin jossa koitamme elää rakkautta niin kuin olemme sen oppineet. Toisille se on auttamista, toiselle itsensä hylkäämistä, toiselle jatkuvaa tavoitettavissa oloa. Mutta aina kun suhteessa nousee kipua ja kärsimystä on parempi katsoa sisäänpäin kuin lähteä ratkaisemaan tilannetta ulkoapäin.
Ihmissuhteet voivat olla voimallisimpia addiktioita. Pakenemme niihin kipujamme, etsimme elämää suurempaa rakkautta jopa yhteyttä jumalaan tiedostamattamme. Lapsi meissä kokee kaipuuta siihen rakkauteen josta jäimme vajaiksi vanhempiemme osalta. Addiktioiden kautta pyrimme täyttymykseen. Kun kipu nousee rkkaudessa, sen sijaan, että lähtisi ratkaisemaan tilannetta hakeutumalla rakkauden kohteen luokse pysähtyisi ja kuuntelisikin itseään. Mitä tämä kipu minulle tahtoo kertoa? Yleensä se, että lähdemme projisoimaan kipua toiseen ja hakemaan vastausta häneltä on välttelevää sijaistoimintaa jonka avulla tahtoisimme kivusta taas vai hetkellisesti eroon.
Tuon käytöksen kautta voimme saada vihjeen mikä on ehkä ollut lapsuudessa selviytymiskeinomme. Lähdemmekö olemaan ”toista varten” silloin kun juuri itse kaipaisimme tukea? Lähdemmekö omaa kipuamme välttääksemme ratkomaan tämän hetken ihmissuhteessa jotain tilannetta menneestä tiedostamattamme?
Kivulias oravanpyörä pyörii niin kauan kunnes itse pysäytäämme sen kohtaamalla itsemme, oman kipumme. Kipumme kertoo aina jostain kohtaamattomasta. Kipu on meille vihje siitä mikä jätti meihin jälkensä menneessä. Kun haluamme ratkaista tuon kivun meidän tulee vain pysähtyä sen ääreen. Kysymällä mitä tämä kipu kertoo minulle saamme vastauksen. Vastauksen kuuntelemiseen tarvitsemme turvaa läsnäololle. Uskallusta kohdata haamukivuiksi kummittelemaan jäänyt menneisyys.
Emme voi ratkoa menneisyyden ongelmia tulevaisuudessa. Voimme ratkoa menneisyyden ongelmia tästä hetkestä käsin. Ihanteellista on tietenkin se, että kumppani voisi tukea meitä tässä prosessissa. Mutta ihmisyyteen kuuluu se, että olemme kaikki keskeneräisiä. Emme voi vaatia toiselta täydellisyyttä. Emme voi olettaa toisen täyttävän niitä vajeita joita meihin jäi esim. lapsuudessa.
Meidän ei myöskään tarvitse pakottaa itseämme rakastamaan itseämme tässä hetkessä jos olemme siitä oikeasti vajaita. Riittää että hyväksymme kipumme. Sen äärelle pysähtyminen täyttää meitä automaattisesti rakkauella. Läsnäolo on aina täynnä rakkautta. Jos jäämme odottamaan toiselta täydellistä läsnäoloa siirrämme vastuun omasta eheytymisestämme toiselle ja silloin se jää kokonaan tapahtumatta. Kivussamme voimme olla vain itse itsellemme täydesti läsnä. Onnekkaita olemme jos voimme saada tuolle hetkelle omassa itsessään läsnäolevan todistajan.
Sielunkumppaneina voimme auttaa molempia osapuolia eniten juuri niin, että meillä ei ole pyrkimyksiä muuhun kuin kohdata itsemme ja toisemme täydesti rakkaudessa. Rakkauteen kuuluu hyväksyminen. Kaikkine keskeneräisyyksineen. Tuota hyväksyntää ja rakkaudessa pysymistä voimme harjoittaa olemalla sitä mahdollisimman paljon itsellemme. Sielunkumppanit ja ihmissuhteet antavat meille valtavasti tilaisuuksia tähän jos osaamme nähdä sen lahjana.
Lue myös artikkelini:
Rakkauteen herääminen
Siirtymä mielestä sydäntietoisuuteen
Jätämme energiajälkiä ja herkimmät aistivat ne
Sieluni ohjauksessa oppimassa rakkautta
5 tapaa vahvistaa henkilökohtaisia rajojasi
0 kommenttia