Kirjoitin tämän tekstin marraskuun alussa. En ikinä kuitenkaan julkaissut sitä täällä.
Ajattelin silloin, että tulipa kirjoitettua hieman typerä ja lapsellinen teksti.
Tänään aamujoogaa tehdessäni muistin kuitenkin tämän tekstin. Päätin tulla julkaisemaan sen. Joten tämän tekstin myötä toivon kaikille oikein lämmintä ja rauhallista joulua!

Minulla on jääkaapin ovessa magneetinpalasista tehty runo vuodelta 2019. Se kuuluu näin:
Tämä uni loppuu, on aika herätä
kuule sielun kuiske, tunne rakkaus itsesi
Muistan, että sitä rustatessani olin häkeltynyt. Voiko tämä olla totta edes. Onko minun aikani todella herätä? Vai kuvittelenko vain ja vahingossa tällaista loin.

Toinen hetki muistuu myös mieleeni. Olin samana vuonna butotanssitunnilla ja lopuksi esiinnyimme puolelle ryhmää vapaasti improvisoiden. Suljin silmäni ja tanssin niin, että minusta tuntui että muutuin perhoseksi. Kävin siinä minuuttejen aikana läpi syvän transformaation, jonka seurauksena kehonikin aivan kuumeni ja tärisi.
Silloin minuun laskeutui syvä varmistus siitä, että totta tämä on. Tulen käymään syvän transformaatioprosessin läpi. The transformaatioprosessin, jos sanoisin.
Heräämisen, itselle avautumisen.

Minulla oli omat kyseenalaistamiseni johtuen siitä, että trauman määrä elämässäni oli aivan valtava. Olin niin hajalla, että epäilin olisiko minulle mahdollista tällainen syvän sisäisen rakkauden löytäminen, sieluuni yhdistyminen. Nyt minua hymyilyttää se.
Tiedän, että itseasiassa se oli juurikin minun traumojeni määrä, joka minut herätti ja käynnisti tämän syvän sisäänpäinkääntymisen prosessin. Ilman sitä määrää kipua, en olisi lopettanut.
En olisi lopettanut seikkailuani maailmassa, erillisyydessä todellisesta itsestäni.

Niin minä sitten aloin vähitellen avata tietoisuuttani sille, että on olemassa joku sielu. Vai olenko minä se sielu? Ihmettelin vähän koko asiaa. Kuulosti niin mystiseltä. Toisaalta olin niin tuskissani traumaoireissani, että en nyt kauheasti kerennyt sitä sielua mystifioida ja fiilistellä.
Toivoin piemminkin josko se voisi jotenkin auttaa minua.
Olin lukenut erään traumaintegraatio tarinan ja siellä oltiin mainittu, että sielu on se, joka tietää miten integraatio tapahtuu.
Olin myös tavannut ihmisiä, jotka puhuivat tästä sielun läsnäolosta. Miten se oli rakastava sekä lempeä. Ja miten se oli täysin valmiina olemaan ihmisen elämässä läsnä, kun ihminen itse oli siihen valmis.

Minä halusin, että sielu tulisi minunkin elämääni. Välillä sainkin viitteitä sen olemassaolosta.
Joskus tanssiessani tunsin tämän valtaisan suuren sisältä kumpuavan voiman, jonka sieluksi yhdistin. Toisinaan muiden ihmisten seurassa pystyin asettua ja rauhoittua itseeni syvästi, jolloin tunsin sisälläni äärettömän levollisen kelluskelevan meren. Yhdisin myös sen sieluksi. Mutta nämä hetket tuntuivat olevan ohimeneviä. Siinä tuntui olevan päällä niin paljon kaikkea karmeutta, että sielun läsnäoloa oli vaikea huomata. Silti se alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän ja enemmän. Epämääräiset tutkimukseni ja havainnointini jatkuivat.

Kunnes tuli aika, jolloin tajusin, että minähän pelkään koko sielua ja olen sille ihan tajuttoman vihainen. Olen vihainen siitä, että minulla on ollut hirveää ja kamalaa. Ei tätä kaikenkattavaa suurta sielua ole juurikaan näkynyt. Miksei se ole tullut pelastamaan minua tuskistani?
Missä se on lymynnyt kaikki nämä vuodet?
Toisaalta epäilin sen itse olevan minulle kauhean vihainen. Vihainen, etten ollut tehnyt tarpeeksi hyvää työtä toipumiseni kanssa. Ajattelin, että se olisi pettynyt, etten ole hengitellyt sen kanssa tarpeeksi.
Ajattelin, että se olisi ankara minulle ja moittisi minua kaikesta siitä mitä olin elämässäni tehnyt.
Pian tajusinkin olevani sodassa koko sielua vastaan. Vastustin sen saapumista elämääni.
Olin kuin muurinvartijana, pinnistelin ja ponnistelin kaikkeni sen eteen, ettei tämä tuntematon uhka – sieluni vaan saavu paikalle.

Viisauteni sanoi: Sielusi ei ole tuntematon uhka. Se on sinun sielusi, sinä. Rakkaus sinussa.

Johon minä vastasin: On aika lopettaa tämä iänikuinen taistelu ja sota. Haluan sieluni osaksi elämääni. Haluan tutustua siihen, mutta se pelottaa niin hirveästi. Tulisiko se varovasti luokseni?

Niin se pilkisti kylään luokseni, ihan ohimennen vaan tupsahti.
Kuin ison vaaleanpunaisen pilven lailla se laskeutui minuun. Se oli melkoinen ilmestys.
Olin järkyttynyt. Mitä ihmettä, miten voi olla jotain näin suurta? Tämähän on kauheaa!
Tuntui, että se läpivalaisi minut kokonaan ja halusin luikkia karkuun.
Pelkäsin, että jotain kamalaa nousee esiin sen katseen alla, jotain mitä en kestä.
Sieluni hymyili minulle. Sitä nauratti, se ei vakuutellut minulle mitään, se vain oli siinä. Kanssani. Hetken minä siinä maltoin olla sen seurassa, hengitellen sen äärellä, tunnustelen sen olemusta.
Sitten totesin, nyt riittää, tämä on tarpeeksi sielua tälle päivälle.

Häivyin tekemään omia juttujani, omia pikkuihmisen juttujani, puuhasteluja, olemisia, sekasoppailuja.
Mutta sielu oli jättänyt minuun jälkensä. Sen levollinen voima oli avannut minua näkemään asioita selkeämmin. Aloin huomata, että minua ohjasivat suuret tunteet joihin tapasin uppoutua.
Aloin huomata, että tein asioita aika hassulla tavalla. Ikään kuin olisi selkeä helppo tapa, mutta minä lisämaustoin puuhiani tuomalla niihin outoja toimia ja turbulenssimaisia tunnelmia.

Kerroin tästä sielulleni. Sitä nauratti se kamalasti. Minä katsoin sitä vähän epäluuloisesti ja totesin: Voi luoja, välillä myös hävettää niin kamalasti tämä kaikki, toilailuni, olemiseni.
Ja se katsoi minua vaan niin syvälle, rakastaen, ihaillen.
Minua nolotti. Tämä rakkaus oli jotain jota en todellakaan osannut odottaa.

Yhteisten hetkiemme jälkeen palasin taas puuhiini, jotka tuntuivat olevan kuin toisesta maasta.
Ne olivat usein täynnä sekamelskaisuutta, kummasteluja ja pähkäilyjä.
Aloin kaivata enemmän ja enemmän tämän rakkauden luo.
Sen syliin, vain olemaan. Vaikka minua vähän kauhistutti sen läpivalaiseva läsnäolo ja voima, aloin kiinnostua mitä se voisi minulle opettaa ja näyttää. Niinpä aloin kysellä siltä asioita.
Alkuun se käski minun vähän himmailla. Se sanoi, että nyt alkuun on tärkeää, että annan itseni vain olla tässä.
”Anna minun rakastaa sinua, alat pienin askelin tottua tähän, mitä on olla haavoittuvaisena, vain tässä. Täysin hyväksyttynä, myötätunnossa.”

Olin ihmeissäni. En ollut aiemmin kokenut mitään tällaista, näin suurta hyväksyntää.
Silti en suin päin ilakoiden hypännyt täysin sen syleilyyn.
Jutun nimi oli nimittäin se, että niin ihanalta kuin tämä rakkaus tuntuikin, sen läsnäolo tuntui aina nostattavan esiin minussa kaikkea sellaista, mitä olin huolella itsessäni peitellyt ja miltä olin piiloutunut.

Niinpä kysyin tästä sielultani: ”Miksi näyttää siltä, että sinä et kauhistu tätä kaikkea mitä minussa on? Minua itseäni se hirvittää ja pelkään sitä. Pelkään, että sieltä nousee jotain sellaista, jota en vain kestä.”

Se vastasi minulle: ”Rakas, annan sinulle lyhyen vastauksen. Tämä on vain portti, jonka läpi sinun täytyy kulkea. Tiedän, että se on sinusta pelottavaa, kohdata itsesi näin syvällisellä tasolla.
Minun silmissäni sinussa ei kuitenkaan ole mitään mikä olisi väärää tai huonoa.
Se on minulle täysin vieras konsepti. Minä rakastan sinua hyvin syvästi. Kaikki sinussa on samanarvoista, rakkautta.”

Minä kuuntelin ja hymyilin. Olin iloinen siitä, että olin alkanut huomata, että olen nopea oppimaan. Alun totuttelun jälkeen olin päättänyt valita tämän rakkauden. Halusin sitä. Enemmän kuin mitään. Halusin mennä siihen kokonaan. Ja nyt tajusin, että kaiken minussa täytyi tulla tähän rakkauteen, enemmin tai myöhemmin. Myös kaikki ne puolet, joita olin itsessäni pelännyt ja vältellyt.
Ja koska näin oli, aloin tuumailla, että miksi en tekisi tästä mahdollisimman joutuisaa prosessia.
Olinhan niin kauan elänyt elämääni erillisenä tästä rakkaudesta.
Nyt tuntui, että ainoa päämäärä oli tulla tähän rakkauteen.

”Missä ihmeessä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet”, ihmettelin.

Sieluni hymyili: ”Täällä näin, aina täällä näin. Sinua odottaen, luottaen, että jonain päivänä käännät katseesi sisäänpäin ja voimme löytää taas toisemme. Sinä ja minä. Yhtä ja samaa.”