Useinhan käytämme toisiamme vastaan aseena ”Olet niin lapsellinen!” ”Kasva aikuiseksi!” Nuo sanat voivat loukata ja saada olon neuvottomaksi, jos kertakaikkiaan kukaan ei ollut tukenamme kun olimme tuon ikäisiä lapsena, neuvonut kuinka kypsytään, kuinka käsitellään rakentavasti tunteita, voimme edelleen olla yhtä hukassa tunteinemme kuin tuolloin. Jos olemme tietyissä kehityskohdissa jääneet silloin lapsen tasolle, käytämme ehkä vieläkin lapsena tutuiksi tulleita selviytymiskeinoja kuten vetäytymistä, vihamielisyyttä, alistumista tai muita epärakentavia keinoja.

Jos olemme jääneet vaille äidin tai isän rakkautta ja hyväksyvää läsnäoloa,  kuinka voisimme ”kasvaa aikuiseksi” yhtäkkiä parisuhteesssa toisen käskystä. Jokin turvattomuuden kokemus, neuvottomuuden tunnetta ja ahdistusta tuottava vaihe on saattanut jäädä päälle ja toimimme epärakentavasti kunnes opimme toisen tavan siihen tilalle. Tämä uuden opettelu vaatii suurta armoa itseltä mutta myös toiselta parisuhteessa. Syyttäminen ja syyllistyminen eivät vie asiaa eteenpäin vaan saavat ihmisen ehkä piilottamaan tuon lapsiosan vielä syvemmälle itseen.

Emme voi tietää toistemme vaiheita, emme kuinka syviä haavoja ja vajeita ne on meihin jättäneet, vaikka niistä puhuisimme. Voimme vain yrittää ymmärtää ja kehittää myötätuntoa toisen kipeitä kohti kohtaan. Ja sallia toisen tunteet, niitä arvostelematta. Se on ainut ja arvokkainta mitä voimme toisen paranemiseen ja kasvuun antaa.
​

​Se miten pääsemme eteenpäin on huomata tuo lapsi sisällämme. Tunnistaa vaihe jota hän elää läpi uudelleen ja uudelleen hakien toisenlaista kokemusta tilalle. Tuo lapsi sisällämme haluaa kasvaa, hän haluaa kokea rakkautta mutta ei vain tiedä miten. Usein se toisenlainen kokemus jota kaipaamme on aivan ulottuvillamme, me emme vain osaa sallia sitä kun defenssit on pinnassa ja torjumme asiat ulkopuolelta. Minua auttoi asian sanoittaminen ääneen.

Havahduin jossain vaiheessa parisuhteessani siihen, että minussa astui esiin  itseään vahvasti ilmentämään aina 14-vuotias esiteini, vhainen minä, joka kaipasi hirveästi jotain ja naamioi kaipuunsa defensseillä.Kerroin miehelleni rehellisesti, että sisälläni on 14-vuotias murrosikäinen jolla on viha pinnassa. Hän haluaa kapinoida muttei itsekään tiedä mitä. Saisiko hän asua luonamme hetken? Mieheni on ihanan viisas kun hän osaa olla aikuisena paikalla ja hän naurahti asialle lempeästi ja sanoi tottakai.

Niin ”hän”, teiniminä,  sai luvan olla ennenkaikkea minulta mutta myös kumppaniltani. Sain luvan ”olla mitä olen” ja muutoksen paine ja häpeä itsestä katosi. Se olikin todellinen avain muutokseen. 14-vuotias teini katosi jo lähes samana päivänä, hänen kapinalleen ei enää ollut aihetta koska hän oli saanut luvan sille. Yhtäkkiä viha suli vähemmäksi. Teini tuli näkyväksi ja hyväksytyksi.

Hyväksyntä on suurta lääkettä  kaikkiin tunteisiin, olimmepa aikuisia tai lapsia. Ja voimme harjoittaa antamaan tuota hyväksyntää ennen kaikkea itsellemme, mutta kun kanssamme on toinen joka hyväksyy myös meidät, parantava vaikutus on vieläkin suurempi.

Omia sisimpään lukittautuneita ikävaiheitamme voimme tunnistaa suhteessa eri asioihin ja eri tilanteissa. Joissakin tilanteissa osaamme olla kypsiä ”kuten aikuisen kuuluu”, mutta sitten on  kohtia kun emme ymmärrä taantumustamme itsekään.

Unohda tuomitsevat ajatukset ja se miten kuuluu olla, hyväksy se miten oikeasti olet. Ok, se on helpommin sanottu kuin tehty mutta täysin mahdollista, ja sen jälkeen alkaa se mielenkiintoisin kohta. Pystymme neutraalisti ja lempeästi tarkkailemaan kun ehkä oman äitimme käytös ajaa meidät yhtäkkiä 5-vuotiaaksi, kun sisaruksen kanssa yhteydenpitäminen saa 7-vuotiaan hämmennyksen nousemaan, kun 3-vuotiaan perusturvallisuudentunne meissä kaipaa vahvistusta parisuhteeltamme ja 15-vuotias ujo murrosikäinen hämmentyy isossa seurueessa.

Läheiset ihmissuhteet ovat niitä paikkoja joissa nämä herkimmät tunteemme nousee usein esille. Ajaudumme omasta kivusta harhaan jos laskemme yks yhteen omien tunteidemme johtuvan jostakin  tietystä ihmisestä. Tuo ihminen ehkä nostaa vanhan kipumme pintaan ja saattaa olla meille kuin parantava peili joka näyttää haavoittuneen kohtamme. Tuo haava on aina itsessämme. Jokin vahingoittava tapahtuma on voinut sen aiheuttaa mutta nyt aikuisena meillä on vastuu kohdata ja parantaa se haava. Toisten syyllistäminen ei paranna omia haavojamme vaan aiheuttaa vaan ongelmia ihmissuhteissa.

Kun annat ikäkuvien nousta mieleesi ehkä bongaat tilanteen menneisyydestä jossa kipukohta syntyi. Tuota kipukohtaa varjelet piilottamalla sitä edelleen. Kipu on syntynyt aiheesta, mutta nyt itse aikuisena voit olla se hyväksyvä ja ymmärtävä aikuinen jota kaipasit vuosia sitten. Tärkeintä on tiedostaa, mistä oma käytös kumpuaa. Usein paljon muuta ei tarvitse tehdäkään kun tilanne alkaa korjaantumaan. Läsnäololla on parantava vaikutus.

​Itse oivalsin tätä kirjoittaessani, että ehkäpä ryhmässä oleminen onkin tselleni vaikeaa siksi koska yläasteella olin muiden silmätikkuna oman ”erikoisuuteni” tähden. Aijemmin olen jo tunnistanut miten perheemme tyttö saa omassa elämässäni isäni kuoleman aiheuttaman tuskani nousemaan. Nämä on suuria vaikkakin alkuun hyvin kipeitä oivalluksia kohti tasapainoisempaa elämää, ja matka ”lapsi minän” kanssa on lopulta huikean antoisa. Se tuo tilanteissa muuten tiedostamattomaksi jääneet vaikuttimet päivänvaloon ja luo  pohjattoman tuntuisille tunteille pohjan johon asettaa jalkansa tukevasti.

Me turhaan häpeämme lapsiosiamme. Häpeämme, koska meidät on opetettu tunteiden tukahduttamisen ja häpeilyn kulttuurissa piilottamaan tunteet syvälle. Osittain vallalla on vieläkin käsitys, että aikuiset ovat liian herkkänahkaisia tai lapsellisia tuntiessaan loukkaantumista tai arkuutta. Kun lapsena olemme nähneet mallia tähän, käyttäydymme vielä aikusinakin ankarina itsellemme tästä. Eikä pelkästään itseämme myös toisiamme kohtaan. Ankarasti omaan sisäiseen lapseensa suhtautuva aikuinen kohtelee ankarasti myös lapsia tunteissaan. Myötätunto itseään kohtaan tuntevana ja herkkänä ihmisenä lisää myötätuntoa ja ymmärrystä myös omia lapsia kohtaan.

Totuus on, että meistä jokainen tuntee mutta toisilla on vain enemmän energiaa kuluttavia strategioita kuin toisilla. Ehkä ennen nämä strategiat ovat olleet jonkinlainen ylpeydenkin aihe mutta nykyisin ymmärretään jo paremmin miten ne sairastuttavat jo lopulta ihan fyysistä kehoa ja mieltä. Vapaa tunteiden virtaus on aina tervettä ja siihen oppiessaan niin lapsi kuin  aikuinenkin on tunnemaailmaltaan terve.

Kun olemme saaneet kipuilevalle sisäiselle lapsellemme turvalliset rajat, lempeää hyväksyntää, myötätuntoa ja läsnäoloa se alkaa leikkiä. Saamme kosketuksen uudelleen siihen terveeseen sisäiseen lapseen jonka seura tekee meille ainoastaan hyvää, jonka olemassaolosta voimme ammentaa inspiraatiota ja jonka kautta voimme löytää suuremman tarkoituksenmukaisuuden. Ja jonka intohimoja tunnistaessamme voimme löytää jopa kutsumuksen elämässä.