Sisäisen orkesterin johtaja

Syksy on ollut minulle maagista suuren transformaation aikaa. Olen oppinut lyhyessä ajassa paljon itsestäni sekä siitä miten toipua elämäni jättämistä jäljistä.
Se tuntuu todella ihmeelliseltä. Yhtäkkiä homma on alkanut selkeytyä pala palalta.
Alkusyksystä aloin tulla suurempaan tietoisuuteen siitä, miten sisäinen maailmani on vuosia ollut kuin kaoottinen, epävireinen ja sekava orkesteri. Tämän orkesterin jäsenet – eri-ikäiset versiot minusta – olivat juuttuneet epävireisille ja raskaille taajuuksille. Siellä kuului sydäntäraastavia itkuvirsiä sekä hajottavaa hevimetallia etäisesti muistuttavaa örinää.
Toisinaan joku poikkesi paikalle ja vain huusi kurkku suorana.
Tätä kaikkea yritin kontrolloida ajattelemalla itse mahdollisimman paljon.
Ikään kuin silloin olisin kontrollissa siitä mitä sisälläni tapahtuu enkä joutuisi kuulemaan tätä sekavaa orkesteria.

Tämä orkesteri oli silti näyttänyt minulle mahtinsa jo kauan sitten.
Toisinaan se oli pukannut paikalle terapeuttisissa sessioissa. Tiesin mihin se oli kykeneväinen. Se oli valmiina viemään minulta jalat täysin alta. Valmis pudottamaan minut jonnekin hyvin synkkään ja mustaan paikkaan.
Se oli täynnä vihaisia, pelottavia ääniä. Täynnä jotain sellaista mitä en voinut käsittää.
Pelkäsin sitä.

On sanomattakin selvää, että tällaisen sisäisen äänimaailman kanssa eläminen on hyvin haastavaa.
Kaikki energia menee siihen, että sitä yrittää jollain tapaa väistellä ja paeta. Saada kontrolliin.
Ei oikein ymmärrä, että miten tästä kaikesta saisi jotain tolkkua.
Katoaako se vain jonain päivänä vai mitä tässä tulisi tehdä?

Välillä otin viikonloppuja vain itselleni. En käyttänyt sosiaalista mediaa, en ollut kontaktissa kehenkään muuhun, en katsellut edes sarjoja. Olin tämän orkesterin parissa. Joka kerta se järkytti minua, voiko olla totta, että kun kaikki ulkoinen ärsyke viedään, tämä on totuus siitä missä tilassa olen?
Tuntui massiiviselta projektilta pitää itsestään huolta ja olla läsnä tälle kaikelle. Toisaalta minulla oli näiden retriitti viikonloppujen jälkeen olo siitä, että tähän minä jään. Tällä tavoin haluan itseäni auttaa. Mutta silti maailma ja pakeneminen vei mukanaan. Kaikki oli jotenkin niin epäselvää. Sumuista.

Kunnes tänä syksynä aloin vahvistua ja löytää tietäni dissosiaatiosta enemmän läsnäoloon, jolloin sisäinen viisauteni alkoi nostaa vahvemmin päätään ja tuoda minuun selkeyttä. Se kertoi minulle, että tämä epävireinen, raastava taajuus, jolla sisäinen orkesterini soi, oli täysin mahdollista tuoda uusille areenoille. Areenoille missä se voisi soida kauniin maailmanluokan sinfonian tavoin. Aloin kiinnostua tästä toden teolla. Olisiko minusta todella näin suuren transformaation johtajaksi? Orkesterinjohtajaksi? Se tuntui ihmeelliseltä. Olinhan vuosia elänyt siten, että orkesteri oli vailla johtajaa. Olin pikemminkin tyhjä alusta, jolla nämä orkesterin jäsenet pystyivät vailla rajoja loikkia sisään ja ulos. Joskus esiintymisvuorossa olivat pikkuruiset, itkuiset ja pelokkaat pikkukuorolaiset. Joskus taas vuoron sai mitä hurjimmat ja vihaisimmat tuskan karjuntaan taipuvaiset tyypit. Kaikki se ikään kuin näytteli ja koki tätä elämää minun kauttani. Todella erikoinen kokemus. Ei voi muuta sanoa. Kaikkeen sitä itsensä tuleekin pistettyä täällä maapallolla seikkaillessa.

Mutta aika tekee tehtävänsä ja muutosta tapahtui. Oli minun vuoroni ottaa roolini systeemini johtajana. Saapua paikalle ja aloittaa tämä massiivinen uusille taajuksille siirtymisen projekti. Olin valmis siihen.
Olin valmis antamaan sille kaikkeni. Tiesin, että sisälläni oleva viisaus ohjaisi minua. Tiesin, että sillä oli vastaukset. Se veisi minut oikeiden ihmisten pariin, oikeisiin tilanteisiin. Toisi eteeni oikeat kirjoitukset, oikeat videot. Mitä tahansa se vaatisi, että projektini voisi jatkua virtaavana.
Nyt ymmärsin, että näin se oli itseasiassa toiminut jo aiemminkin, kaikki nämä vuodet. Olin vain ollut niin sumussa, etten ollut sitä kyennyt aina näkemään.

Projektini alussa olin hämmentynyt. Tuntui hurjalta tunnistaa, miten vaikea minun oli olla läsnä itsessäni ja kehossani. Viisauteni sanoi minulle, että se on luonnollista. Olen koko elämäni tehnyt kaikkeni etten olisi kehossani läsnä.
Viisauteni kertoi, että tämä matka läsnäoloon sekä kehooni tulee tuomaan eteeni kaiken mikä on joskus menneinä vuosinani ollut minulle liikaa. Eikä se peitellyt sitä, etteikö tämä kaikki tulisi olemaan toisinaan äärettömän vaikeaa. Mutta se sanoi, että selviäisin siitä.
Se sanoi minulle, että olen vahva ja sisälläni asuu voima, josta olen saanut jo pieniä maistiaisia, mutta jonka koko mahti tulee näyttäytymään minulle tämän matkan aikana.
Se kertoi, että tulen vahvistumaan päivä päivältä. Hetki hetkeltä. Ja silloin kun kaikki tuntuisi olevan minulle liikaa, se olisi tässä kanssani. Ja vaikka kaatuisin miten monta kertaa tahansa, se auttaisi minua nousemaan pystyyn. Uudestaan ja uudestaan.

Se kertoi minulle, että tämän työni seurauksena voisin auttaa muitakin tulevaisuudessa, muitakin sellaisia joilla on samankaltaisia haasteita. Se kosketti sydäntäni. Tiesin, että se oli oikeassa.

Niin minä sitten aloitin tietoisemman traumaintegraatio vaiheeni. Uudella päättäväisyydellä ja selkeydellä. Ymmärsin, että olisi tärkeää etten olisi enää itselleni niin kauhean vihainen. Olin nimittäin ollut itselleni niin tajuttoman ankara kaikki nämä vuodet. Ikään kuin ei olisi oikein ollut edes muuta taajuutta millä operoida.
Tiesin, että oli aikani vaihtaa kanavaa. Olla itselleni niin myötätuntoinen kuin vain mahdollista. Olin opetellut tätä jo aikaisempinakin vuosina. Ja vaikka silloin ne tuntui aina olevan katoavaisia hetkiä, se kaikki oli rakentanut minussa siltaa. Siltaa, jolle voisin nyt tietoisemmin astella. Ymmärsin, että kaikki se mitä tulin transformaatiotyössäni käyttämään oli jo minussa. Olin opetellut sitä kaikkea huterien toipumisvuosieni aikana. Olin tavannut oikeat ihmiset. Nämä ihmiset olivat tuoneet juuri minulle sopivat oikeat työkalut. Nyt pystyin tiivistämään sen kaiken itsessäni – tuoda sen minun kauttani esille, minun tavallani. Ja samalla näiden ihmisten läsnäolo ja viisaus kulkee aina matkassani ja tulee kauttani esiin.

Alkuun tein muutoksen siinä, että aloin olemaan itselleni niin lempeä kuin mahdollista. Puhuin kuin pienelle lapselle. Ohjasin itseäni lempeisiin toimiin. Katsoin videoita netistä, joissa ihmiset elivät luonnon keskellä ja toteuttivat itseään. Niiden videoiden esenssinä oli levollisuus, rakkaus, ilo ja luovuus. Kaikki se mistä minäkin haaveilin. Aloin rauhoittaa elämääni. En enää mennyt enkä tehnyt niin paljoa. Toisaalta se tehtiin minulle myös helpoksi, olin sairastellut koko syksyn. Kehoni teki mahtavaa työtä ja auttoi vapauttamaan kaikkea sitä menneisyyden kuonaa flunssilla.
Kehoni tila oli aluksi kauhistuttanut minua. Muistan, kun aloin saapua sinne hieman ja huomasin, että minulla oli tunnottomia paikkoja. Olin järkyttynyt. ”Täälläkö minun pitäisi sitten viihtyä?”
Mutta sisäinen viisauteni sanoi: ”Shh. Ollaan vain. Tämä on vain vaihe elämästäsi, ja mitä enemmän pystyt olla hermostumatta kehosi tunnottomuuksista ja virittyneisyydestä, sitä helpompi sinun on hyväksyä.”

Aloin olemaan keholleni lempeä. Otin paljon lämpimiä suolasuihkuja kynttilänvalossa.
Annoin sille lempeää kosketusta ja tein kevyttä joogaa. Keitin inkiväärisitruunateetä ja söin vahvistavaa ruokaa. Toisinaan myös vanhat kaverini: lohtuherkut ja tupakka pompsahtivat kylään, kun olin oikein kiperien tilanteiden äärellä, mutta en halunnut enää olla edes niistä itselleni vihainen.
Tiesin, että ne katoaisivat kyllä kuvioista kokonaan ajan saatossa. Ja olin iloinen, että ne yhä vähenevissä määrissä näyttäytyivät elämässäni.

Kiinnitin myös katseeni yhteen tärkeimpään asiaan mikä toipumiseni tulisi mahdollistamaan.
Tietoiseen hengitykseen. Sekään ei ollut helppoa. Olin muutaman vuoden jo harjoitellut ja ollut sen parissa, mutta aina jotenkin lopettanut sen tekemisen. En luottanut tähän hengitykseen, en luottanut että se oikeasti auttaisi minua. Aiemmin viettämäni hetket sen parissa olivat toki toisinaan tuoneet minut syvällä sisälläni olevan myötätunnon äärelle, mutta se oli tuonut myös minut kipuni äärelle.

Tuntui, että aina kun aloin hengittämään siellä olikin vastassa jotain hirveää.
Jotain, joka repi minua kappaleiksi ja sai hengityksen tuntumaan selviytymistaistolta.
Niinpä minä välttelin sitä. Mutta syvällä sisimmissäni tiesin, että tämä hengitys oli totuus, ja se tulisi minut vapauteen viemään. Niinpä aloin yhä enemmän käyttämään aikaani sen parissa.
Alkuun se oli totuttelua. En voinut uskoa, että kun luovuin ajatusrullista, aloin kuulla tämän sekavan sisäisen orkesterini äänet niin selkeästi. Ne höpötti ja pulisi kaikkea aivan mahdotonta. Ja niitä tuntui olevan tajuton määrä, satoja. Päällekkäisiä hahmoja, jotka puhua pulputtivat, osa suorastaan huusi.
Vaati kaiken sitoutumisen opetella asettumaan syvälle keskustaani, missä pystyin tuntemaan vakaan syvän läsnäolon. Tämän läsnäolon avulla opin olemaan näille osille ja niiden äänille läsnä. Syksyn edetessä aloin asettua myös keskustaani syvemmin.

Sieltä aukesi uutta voimaa, lämmintä syvää voimaa. Tämän voiman äärelle myös nämä metelöivät osat laskeutuivat. Ne alkoivat yksi kerrallaan palata kotiin, sulautua takaisin tähän lämpöön.
Toisinaan ne tulivat vain tähän lämpöön hengailemaan, eivät olleet varmoja mitä tehdä. Palatakko vai jäädäkkö omiin tuskiinsa. Enkä minä voinut niitä pakottaa. Pystyin vain pitämään tämän keskustastani nousevan lämmön yllä ja luottaa siihen, että ne palaisivat, kun aika olisi niille kypsä. Ja se olisi kypsä enemmin tai myöhemmin. Ei ollut minun kontrollissani miten kauan tämä massiivinen prosessi tulisi kestämään. Pystyin vain auttamaan sitä virtaamaan mahdollisimman luonnollisesti – hengittämällä paljon sekä valitsemalla toimia lempeällä tavalla. Uudella tavalla.

Eikä tämä kaikki ole missään nimessä helppoa ollut. On ollut päiviä, kun on tuntunut että sekoan. Vanha menneisyydestä kumpuava tunne-energia, joka poistuu systeemistäni, tulee välillä niin valtaisalla tsunamimaisella voimalla ulos, että se meinaa heittää minut täysin kanveesiin. Ja välillä heittääkin.

On päiviä, kun pimeys näyttää valtaavan kaiken. Voin nähdä silmieni edessä vuosiani tuskaisissa elämänvaiheissani, ja silloin tuntuu, että kaikki se valo, mitä jo elämässäni on, vietäisiin. Näinä päivinä haluaisi tehdä vain kaikkensa helpottaakseen sitä tuskaa jotenkuten.
Välillä teenkin niin ja annan kaiken olla. Toisinaan kiepsahdan olemaan itselleni vihainen ja kadotan itseni valtaviin vaatimuksiin.
Mutta nousen sieltä nopeammin kuin koskaan aiemmin elämässäni. Palaan rakastamaan itseäni. Palaan hengittämään. Otan vielä yhden hengenvedon ja taas yhden. Ja kun en pysty hengittämään, pidän itseäni lähellä. Kerron, että kaikki vielä järjestyy.
Ja näiden synkkien päivien jälkeen eteeni aukeaa täysin uusi näköala.
Koen olevani taas entistä enemmän minä. Levollisempi, uudempi minä.

Ja tätä työtä tehdessäni kuulen kokoajan syvemmin sisäisen kutsuni. Se kuuluu näin:
Rakas Ida. Tulisitko kanssani vain hengittämään. Olemaan tähän. Hiljaa, hiljaa, hiljeten.
Yhdessä me hiljenemme ja tämän integraatioprosessin läpikäymme. Shh, shhh, shh. Anna minun ottaa tuskasi, anna minun ottaa pelkosi. Hiljaa, hiljaa, hiljeten.
Kaiken tämän me yhdessä muunnamme, uudeksi tuomme. Ja totuuden sinusta löydämme.
Joten luota itseesi, luota niin syvästi. Pärjäät upeasti.

Rakkaudella, sielusi.


(Valokuvat on ottanut ystäväni Viivi W.)

2 Kommentit

  1. Anna

    ”Ei ollut minun kontrollissani miten kauan tämä massiivinen prosessi tulisi kestämään. Pystyin vain auttamaan sitä virtaamaan mahdollisimman luonnollisesti – hengittämällä paljon sekä valitsemalla toimia lempeällä tavalla. Uudella tavalla.” Tämä kohta antoi itsellekin voimaa ja lohtua omiin prosesseihin❤️

    Vastaa
    • Ida Mokki

      Ihana kuulla! 🥰🥰❤️

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *