Tässä aamussa on läsnä jotain haikeaa.
Jotain raskasta, sumuista, harsomaista verkkoa.
Laskeudun aamuun hitaasti. Lähden ulos. Kävelylle. Otan kameran mukaan.
Näen metsässä jotain ihan mielenkiintoista.
Mietin, että miksi vaivautuisin kuvaamaan sitä.
Mutta miksipä en.
Kaivan kamerani esiin ja otan pari kuvaa.

Huomaan, että ei ole tarvetta ottaa kuvia kuin muutamista asioista.
Muistan, että joskus en osannut lopettaa. Kuvasin kaikkea mahdollista.
Kuvasin itseni uuvuksiin. Ettei vain jotain menisi ohi.
Näin asiat muuttuvat. Virtaavat.

Kävelen. Ulkona on kaunista. Sumuista.
Tunnistan syvemmin sen haikeuden. Kaipauksen itsessäni.
Toisten ihmisten lähelle, luo. Erään rakkaan koiran luo.

Olen se osa itseäni, joka on joltain osin hukassa, lapsi vielä.
Kaikki tuntuu niin isolta. Jotenkin hieman ylivoimaiselta.
Mutten anna sen viedä minua mukanani.
Kävelen eteenpäin.
Kaktuksen piikit pistelevät iholla. Tänään ne tuntuvat jotenkin ekstra paljon.
En tiedä lähtevätkö ne milloin pois. Ne ovat sellaisia näkymättömiä, glochideja, ovat ilmeisesti tarrautuneet todella syvästi kiinni ihooni. En saa niitä teipilläkään pois.
Ihoa kirvelee muutenkin.
On niin herkkä olo.

Tulen uimarannalle. Laiturilla on lokkeja.
Ilahduin aidosti niiden kuvaamisesta. Se ei tunnu väkinäiseltä.
Saan idean, että voisin tehdä valokuvasta kortin.
Antaisin sen syntymäpäivälahjaksi. Ihmiselle kuka pitää linnuista.

Lokkien lentäessä pois, annan itseni istua. Katsella ympärille.
On niin kaunista. Hiljaista. Sumuisen hiljaista.
Menen makuulle. Hengitän. Voi luoja. Kehoni on äärimmäisen raskas.
Äärimmäisen raskas. Kuin jossain syvässä paineen ja puristuksen tilassa.
Annan sen olla. Annan kaiken olla.
Joku nainen käy uimassa, hymyilee minulle valloittavasti.
Ihmiset ovat niin ystävällisiä.

Se saa minut miettimään sitä, että minulla oli hetken sellainen ystäväsovellus.
Siellä eräs paikallinen jutteli minulle, mahdollinen uusi tuttavuus, mutta en sitten jotenkin vastannut enkä käyttänyt sitä sovellusta, ja lopulta poistin sen koko profiilin.
Hmm. Olisiko pitänyt vain vastata. Jutella.. Tutustua kenties.
Olisiko siinä ollut mahdollisuus uudelle ystävyydelle?

Jatkan matkaani. Kävelen. Huomaan, että aikuisuus alkaa laskeutua enemmän minuun.
En koe enää olevani niin hukassa. Raskaassa tilassa silti olen.

Kysyn itseltäni, mistä olen juuri nyt kiitollinen.
Vastaan, että siitä että kotona on siistiä. Ei tarvitse siivota.
Ei tarvitse tehdä muutenkaan tänään mitään, mitä en halua.
Kiitollinen siitä, että minulla on parin viikon päästä tapaaminen yhden aivan fantastisen ihmisen kanssa, kuka on tukenut matkaani aiemmin.
Kiitollinen siitä, että minulla on yksi ilmainen aika varattavissa keholliseen hoitoon.
Kiitollinen yhdestä tietystä ihmisestä elämässäni, joka rikastuttaa paljon tätä kokemusta.
Kiitollinen siitä, että äitini ja hänen koiransa kävivät viikonloppuna.
Kiitollinen siitä, että tulin tänne kävelylle, ja kuvasin niitä lokkeja.
Kai se vie minua jotenkin eteenpäin.. Eteenpäin kohti taiteellisempaa olemista?
Monta asiaa, mistä olla kiitollinen..

Jatkan matkaani. Kävelen kuin hidastetussa elokuvassa. Mielenikin on tavanomaista hiljaisempi.
Nyt on sellainen olo, että ei mitään ylimääräistä. Ei mitään ylimääräistä..

Tulen kotiin. Keitän kahvia. Ei ole vielä nälkä, turha syödä siis aamiaista.
Täyttää itseään millään, mitä ei tarvitse nyt.

Avaan tietokoneen, alan kirjoittaa tätä tekstiä, enkä välitä siitä, ettei ole mitään sen ihmeempää sanottavaa. Vain tällaista flegmaattista kuvausta päiväni kulusta.
Mieli saattaisi ajatella, että mitä järkeä on kirjoittaa tällaista tekstiä, mutta opin jo aiemmin aamulla valokuvatessani, että miksipä ei.
Miksipä ei..
Mitä muutakaan?

On hyvä pitää jotain yllä. Suunnata huomiota johonkin. Tehdä jotain.
Ja voihan olla, että jonain päivänä tulee aika kun on jotain järkevää sanottavaa.
Merkityksellistä viestiä jaettavana.
Mutta tänään ei ole se päivä.
Ei alkuunkaan.
Eikä tarvitse ollakaan.

Tuumaan, että nyt tekisi mieli tehdä sitä lempeää, ihanaa tunnetaitokurssia, jossa olen, mutta tiedän, että tänään on viimeinen päivä osallistua eräälle toiselle kurssille, jossa myös olen.
Siellä odottaa kolme sessiota, jotka aion tänään tehdä.
Art of the light, metaphysics of the mind, on tämän kurssin nimi.
Toden totta se varsinainen kurssi onkin.
Siinäpä se, ei mitään muuta suunnitelmaa.

Annan itseni yllättyä päivästäni.
Ehkä tänään ei tapahdu mitään sen merkittävämpää.
Ehkä tänään ei tunnu yhtään tämän paremmalta, yhtään tämän kevyemmältä, mutta olen kiitollinen siitä, että voin antaa tämän olla.
Antaa itseni vihdoin vain olla.

Olen kiitollinen siitä, että minulla ei ole mitään tarvetta sännätä mihinkään.
Paeta tätä hetkeä mihinkään.
Että voin antaa kaiken tämän vain olla.
Ja tietää, että mitään erikoista ei tarvitse tapahtua.
Vaan voin vihdoin vain levätä.
Toden totta, levätä.

Sekä tietää, että kaikki tapahtuu aikanaan.
Eikä minulla ole kiire mihinkään.

Se tuntuu hyvältä.
Kuten myös sen huomaaminen, että pystyn hengittää jo hieman vapaammin.
Oikeasti tuntea sellaisen hengityksen muodostaman aallokon.
Siinä aallokossa on jotain niin lohdullista.
Helpottavaa.

Se tuntuu lupaukselta.
Muistutukselta, että kaikki muuntuu.
Kaikki on liikkeessä.
Ja voin vain levätä sen äärellä.
Vain levätä.

Joten ei ole mitään merkityksetöntä päivää.
On vain hetkiä, jotka täyttävät itsensä, virtaavat lävitseni, ja minä voin vain sallia.
Sallia sen kaiken tapahtua, muuntua.
Pysähtyä. Pysähtyä.

Ja olla.

Tästä käsin lähden tutkimaan tätä päivää.

Olkoot se täynnä levollisuutta ja aaltomaista hengitystä.
Ja mitä tahansa se tuokaan tullessaan.
Isoja tai pieniä asioita.