Viides luku

Luulin muuton kerrostalosta omakotitaloon helpottavan elämäämme. Toisin kävi. Keskeneräinen talo savipihoineen ja lukuisine velvollisuuksineen raskautti minua lisää ja sisäinen pahaolo alkoi tiivistyä entisestään.

Eräänä päivänä silloinen puolisoni soitti minulle ja kehotti laittamaan radiosta tietyn kanavan päälle, voisi kuulemma olla minulle kuultavaa.
Kanavalla oli menossa haastattelu liittyen naisten kokemaan vihaan. Haastattelun nainen oli osallistunut Maria Akatemian järjestämään, naisille tarkoitettuun vertaistukiryhmään, jossa oli käsitelty syitä naisten aggressiiviseen ja väkivaltaiseen käytökseen. Tuon radiohaastattelussa olevan naisen avoin ja rohkea kuvaus omasta elämästään kosketti minua syvästi ja päädyin tuon ohjelman vaikutuksesta soittamaan ja varaamaan paikan kyseisestä vertaistukiryhmästä.

Ryhmässä käytiin läpi kiintymyssuhdeteorioita, lapsen itsenäistymisvaiheita, väkivallan käsitettä ja ilmiötä laajemmin, omaa suhdetta niihin ja monia muita aiheita. Ryhmässä läpikäydyt näkökulmat edellämainittuihin aiheisiin liittyen oli minulle aivan uusia. Tuon lyhyehkön vertaistukiryhmän myötä käsitykseni ja suhtautumiseni useasta asiasta muuttui, laajeni ja syveni. Aloin janota lisää ymmärrystä itsestäni ja omasta käytöksestäni.

Olin jo edellisenä vuonna mielessäni salaa haaveillut mahdollisuudesta osallistua Irene Kristerin ja Tommy Hellstenin perustamaan Ihminen tavattavissa- kasvuohjelmaan. Olin tutustunut koulutuksen sisältöön ja olin vakuuttunut siitä, että sieltä löytäisin monia vastauksia pahaan olooni. Sisäinen kutsu kyseiseen koulutukseen oli voimakas ja periksiantamaton.
Esitin ajatukseni varovasti kumppanilleni odottaen täystyrmäystä perheemme rahatilanteen ja koulutuksen hinnan vuoksi, mutta täydelliseksi yllätyksekseni puolisoni kannusti ehdottomasti laittamaan hakemuksen menemään ja loi vielä uskoa siihen, että varmasti saadaan asiat järjestymään jollakin tavalla. Niinpä laitoin hakemuksen menemään, vaikken koskaan uskonut haastattelukutsua saavanikaan.
Kunnes eräänä päivänä sähköpostiin tuli kutsu.

Istuin haastateltavaksi valtavan syvästä mitättömyyden ja näkymättömyyden tilasta käsin. Uskoin olevani pohjattoman huono ja surkea ihmisyksilö. Pidin lähes itsestään selvänä, että minut hylätään, olinhan täysin arvoton ihminen.
Muistan haastattelijan intensiivisen, läsnäolevan ja aidosti minusta kiinnostuneen katseen, jonka kaltaista en ollut koskaan ennen elämässäni kohdannut. Olin hämmentynyt. Vielä hämmentyneemmäksi tulin, kun minut toivotettiin tervetulleeksi osaksi ryhmää.

Itkin lähes koko matkan haastattelusta kotiin. Olin tietämättäni jo ottanut elämäni kaikkein vaikuttavimman askeleen. Elämäni oli jo alkanut muuttua, mutta ei minulla ollut tuolloin mitään käsitystä, että millainen tuo muutos tulisi olemaan.

Tuo kasvuohjelma muutti elämäni täysin. Hitaasti mutta varmasti se ohjasi minua tutkimaan ulkoisten olosuhteiden ja muiden ihmisten sijaan itseäni sisältä käsin, tutkimaan sitä, mitä minussa tapahtuu. Minkälaisia reaktioita muut ihmiset ja asiat herättävät minussa, mitä tunteita minussa liikkuu, minkälaisia ajatuskehiä mielessäni pyörii tiettyihin asioihin liittyen ja niin edelleen.

Säännöllisesti tupsahdin omasta tavanomaisesta arkitodellisuudestani täysin toisenlaiseen todellisuuteen. Asiat joita ryhmässä alettiin käsitellä oli minulle pääosin aivan uusia ja olin ikäänkuin pieni lapsi, jonka piti alkaa havainnoimaan maailmaa aivan alusta ja opetella uudestaan puhumaan. Ja opettelinkin, kun rakentava vuorovaikutus oli aiheena koulutuspäivillä. Kuinka haastavaa ja pelottavaa olikaan alkaa opetella puhumaan omista tarpeistaan käsin ja luopua muiden syyttämiseen perustuneesta puhetyylistä. Kuinka haastavaa olikaan siirtyä muiden virheiden havaitsemisesta omien tarpeiden ja tunteiden ilmaisemiseen, sisäisyyden sanoittamiseen ja näkyväksi tuomiseen.

Vertaistukiryhmä, päiväkirja, tunnepäiväkirja, peilaus Tommyn kirjoituksista omaan elämään ja niiden kirjoittaminen esseiksi, päivien aloitus- ja lopetusringit (kun yksi puhui muut aivan oikeasti kuunteli läsnäollen ilman neuvomista), uskomattoman läsnäolevat ja rakkaudelliset ryhmän ohjaajat. Kokonaisuus oli kuin suuri rakkaudellinen ja totuudellinen syli jonka turvallisessa vaikutuksessa sai käydä tutkimassa itseään. Tuolle turvalle oli minussa ollut huutava tarve aina. Kuten kirjoitin aiemmassa tekstissäni, olin elänyt elämäni syvässä turvattomuudessa.

Yhdestä ryhmän jäsenestä muodostui minulle valtavan tärkeä matkakumppani, jonka kanssa sain alkaa harjoitella mitä on ihan oikea ystävyys. Tuo merkityksellinen, aito ja syvä ystävyyssuhde oli lopulta se kaikkein tärkein pala koko tuossa kokonaisuudessa. Päivittäiset puhelut, uskoutuminen valtavan kipeistä ja häpeällisistä asioista, myötätuntoinen kuuntelu. Minua nähtiin ja kuultiin näkyväksi. Näkymätön alkoi pikkuhiljaa näkyä. Sain myös harjoitella alkaa olemaan turvallinen ja uskottu ihminen.

En tiedä kuinka voisin kiitollisuuttani sanoittaa tuosta ystävästäni, hän on ollut minulle majakka pimeissä myrskyissä, syvissä epätoivoni hetkissä kuten myös valtavan suurissa ilon, kauneuden ja toivon hetkissä. Sanoittamattoman kallisarvoinen lahja. Sain astua hänen avullaan ja tukemanaan pahantahtoisesta maailmankaikkeudesta hyväntahtoiseen maailmankaikkeuteen. Aloin kokea jotain sellaista tuon ystävyssuhteen kautta, jota en uskonut olevan olemassa. Syvä ja ehdoton luottamus.

Rehellisyyden nimissä tuon kaiken kokeminen oli myös todella pelottavaa ja olin pitkään epäuskoinen sen suhteen, että oliko kaikki kokemani oikeasti totta. Välitettiinkö minusta aivan oikeasti ja aidosti vaikka jaoin itsestäni asioita, jotka olivat häpeällisiä ja vaikeita kohdata. Vaikka ryhmässä näytin ja ilmensin kaikkia niitä tunteita, joita oli aina vieroksuttu, vältelty ja kielletty ja joiden takia minut oli usein elämässäni myös hylätty.

Kaikkein vaikuttavin muutos oli kun sain pysähtyä vihani äärelle ja ilmentää sitä turvalliseksi rakennetussa ympäristössä. Vihani ja sen ilmentäminen nähtiin, todistettiin ja sitä katsottiin. Ei kielletty, ei moitittu, ei hylätty. Valtavan suuri pala minussa loksahti paikalleen, vaikkakaan ei heti. Pitkässä prosessissa tapahtumien vaikutuksen voi ymmärtää vasta aikojen päästä. Prosessi oli myös rankka, vaativa ja väsyttävä. Joskus kotiin palattuani nukuin koko loppupäivän.
Ymmärryksen jano ja palo kasvoi kasvamistaan.

Aloin hiljalleen luottamaan noihin ihmisiin, joiden kanssa kokoonnuimme ja pysähdyimme meissä olevien ja vaikuttavien haavojen, tunteiden ja tarpeiden äärelle. Minulla ei aiemmin elämässäni ollut aavistustakaan siitä määrästä tarpeita joiden puutteesta tai täyttymisestä käsin ihminen tuntee tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä elämässään. En muista kuulleeni tarpeita edes mainittaneen siinä mittakaavassa missään muussa yhteydessä elämäni varrella. Tarpeiden äärelle pysähtyminen avasi minulle taas uuden, kenties suurimman oivalluksien kentän ihmisenä olemisesta.
Aloin ymmärtää hiljalleen olennaisinta osaa ihmisyydestä, tarpeita.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *