Istun bussissa. Olen matkalla kotiin. Päivä on harmaa. Sateinen.
Ankea, joku sanoisi.
En tunne oloani erityisen hyväksi, jos näin voisi todeta.
Sisälläni ei ilo eikä inspiraatio kipinöi. Sen sijaan tunnen väsymystä. Syvää, syvää väsymystä.
Eikä se mikään ihme ole. Tämä on ollut melkoinen matka.

Mutta kaiken tämän keskellä, jokin on syvästi toisin.
Siitä minä nautin.
Nimittäin, sisälläni on hiljaista. Mielessäni on hiljaista.
Se luo minulle mahdollisuuden katsella ulos. Katsella ja vain olla.
En muista koska se olisi ollut tällaisella tavalla minulle mahdollista.
Mieli on ollut ikuisessa liikkeessä. Levottomuuden ja ahdistuksen kierteessä miettimässä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä nyt pitäisi tehdä. Miten olla. Mikä meni pieleen.
Ja mitä kamalaa voi seuraavaksi tapahtua.
Jatkuvaa etsimistä. Oikein olemisen ymmärtämistä. Itseni piinaamista ja kokemukseni arvostelua.
Jatkuvaa outoa kehässä pyörimistä. Jonnekin toisaalle pyrkimistä.

Ja nyt. Se on hiljaa. Syvästi vain hiljaa.

Annan itseni hengähtää tämän äärellä.
Se tuntuu hyvältä. Ei tarvitse tietää mitä tapahtuu seuraavaksi.
Millainen päivästäni tulee.
Millainen minusta tulee.
Mikään ei tunnu olevan nyt pielessä.
Eikä sen kummemmin oikeinkaan.
Kaikki vain on.
Ja minä saan vihdoin vain olla.

Ja tämä mielen luomus.. No, se on ollut melkoinen.
Kumarran sille hiljaa. Kiitos, kiitos siitä että alat astua sivuun.

Se luo tilaa jollekin toiselle. Jollekin uudelle.
Alan tuntea miten syvältä sisältäni alkaa herätä lämpö.
Se nousee keskustastani esiin. Tulee sydämeeni.
Lähes polttavana lämpönä.
Tämä sydän.
Niin auki.
Niin lämmin.
Kaiken tämän tyhjyyden keskellä – niin lämmin.

Alan kuulla sieltä toisen äänen.
Toisenlaisen kuin tämä mielen jatkuva marmatus todellisuuden ja itseni luonteesta.
Tämä ääni on hellä. Kaunis.
Lämmin ja pehmeä.

Se kuiskaa minulle hiljaa:
Rakas. Anna itsesi vain olla.
Anna itsesi vain hengittää tätä hetkeä.
Olen kanssasi.
Olen aina ollutkin kanssasi.
Ja se on tehnyt minut niin surulliseksi –
nähdä miten paljon sinä olet kamppaillut.
Miten syvissä vesissä sinä olet uinut.
Ja minä kunnioitan sinua.
Hyvin, hyvin syvästi kunnioitan sinua.
Sitä matkaa jonka olet kulkenut.
Tunne tämä.
Tunne tämä syvä kunnioitukseni.
Ja tiedä, että sinä et ole tehnyt ikinä mitään väärää.
Et ikinä.

Anna rakkauden olla.
Anna rakkauden olla.
Se kuiskaa.

Ja minä annan tämän rakkauden olla.
Täyttää itseni.
Täyttää sumuisen, väsyneen itseni.
Huokaan.
Kyyneleet valuvat silmistäni.
En ole ikinä ollut yksin.
En ikinä.
Vaikka se mielen kautta elettynä on siltä tuntunutkin.

Kun vain tämä kaaos asettuu ja alkaa hiljentyä,
alat kuulla ja tuntea minut vieläkin syvemmin, tämä ääni sydämessäni jatkaa.
Ja voit olla varma siitä, että sinä tunnet minut.
Tunnet, niin kovin syvästi.

Ja minä kuiskaan sinulle:
Älä enää ikinä epäile itseäsi.
Älä enää ikinä käännä katsettasi pois tästä.
Rakkaudesta.
Sillä sinä olet tämä.
Sinä olet tämä.
Anna itsesi olla.
Tässä. Nyt.
Kaikki on hyvin.

Mmm.. Siltä se tuntuukin.
Huokaisen uudelleen.
Helpotuksesta. Syvästä hiljaisesta helpotuksesta.

Sillä niin loputtomalta kuin tämä matka mielen sisälläni on tuntunutkin, niin minä tiesin.
Koko ajan sen syvällä itsessäni tiesin, että tulee päivä, jolloin tämä lämmin ääni sisälläni tulisi minulle todeksi.
Tulisi osaksi kokemustani.
Ja vain sen vuoksi olen jatkanut.
Jaksanut jatkaa.

Sillä niinä epätoivoisina hetkinä, kun olen luullut, kuvitellut, että tämä ei lopu koskaan, ja että olen tehnyt jotain niin kamalan väärää, ettei tämä piina vain lopu, tämä ääni on ollut siellä kaiken sen alla. Kuiskimassa. Muistuttamassa. Ohjaamassa minua.
Ja jossain hetkien ja kaaoksien välillä, olen sen muistanut, että
ei ole olemassa mitään, mitä en voisi todeksi itsessäni katsoa.
Rakkauden silmin katsoa.
Myötätunnon silmin katsoa.

Ja että tämä kaikki on pyhää. Kokemusta.
Ja mikään ei ole ikuista. Ei tuska. Ei kylmyys. Ei piina.
Sillä tämä ääni on niin todellinen, niin rakkaudellinen, että loppuviimein, ajan saatossa, se tulee näkyviin. Ennemmin tai myöhemmin.
Se tulee näkyviin.

Ja niin se on, että siinä oli taas uuden matkan alku.
Uuden matkan alku.
Sydämen äänellä oli nyt suunta. Uusi lämmin suunta.
Ja sen mukaan minä halusin kulkea. Sillä täyttyä.
Ja sillä rakastaa.

Kiitos.