Todellisuuden luonne hämmästyttää minua. Etenkin nyt kun olen alkanut saapua ja laskeutua enemmän ja enemmän läsnäolevaan tilaan. Siellä on niin outoa. Hiljaista.
Mikä on tämä pysähtynyt maailma. Täällä. Hiljaisuudessa.

Muistan viime kesän. Silloin muistan saaneeni ensimmäisiä kertoja kosketuksia tästä läsnäolosta.
Istuin ulkona ja ”humpsahdin” sinne hetkeksi. Näin pölyhiukkaset ilmassa. Kaikki oli niin pysähtynyttä ja eläväistä. Säikähdin sitä paikkaa. Tuntui, ettei siellä kestänyt olla kauaa. Että jos jään, jotain sanoinkuvaamattoman pahaa tapahtuu. Enkä minä ymmärtänyt että mitä. Mutta en pystynyt jäämään. Kaaos otti vallan. Meteli otti vallan.

Minulla oli kissa hoidossa hetki sitten. Heti kun hän saapui, ymmärsin: emme operoi samalla tasolla. Minä olin jotenkin paljon levottomampi, euforisempi.
Kissa oli hiljaisuudessa. Sen läsnäolo humpsautti minutkin samalle tasolle, sinne hiljaisuuteen. Sinne levollisuuteen, läsnäoloon. Ja siellä hiljaisuudessa minua odotti uusia maailmoja, sellaisia joiden pariin minulla ei ollut aiemmin ollut vielä turvaa laskeutua.
Maailmoja, joissa oli vastassa epätoivon ja sekasorron tunteita. Silloin minä annoin itseni vain laskeutua sen kaiken äärelle. Hengitin ja kissa hengitti kanssani.
Kehräsi ja painoi päänsä kehoani vasten. Oli vain siinä kokoajan kanssani. Se ei ollut helppoa, mutta kaunista se oli.

Hmm. Läsnäolon maailma on minusta tosi kiehtova paikka. Se pitää sisällään jotain niin totuudellista.
Aiemmin en osannut olla totuudellinen. Tuntui, että todellisuuteni luonne oli joko tai. Vaihtelin eri aaltopituuksilla. Välillä olin hirveän iloinen, mutta sinne iloon ei mahtunut menneisyyteni. Ei vaikeat asiat.
Välillä olin taas tosi hajalla. Tosi raskaissa tunnelmissa.
Silloin tuntui, ettei sitä valoisuuden maailmaa ole ikinä ollut olemassakaan.

Mutta täällä läsnäolossa on jotain uutta, jotain totuudellista.
Täällä on kaikkea. Eikä todellisuudet riitele keskenään. Ei pyri toisistaan pois.
Täällä on valoa, iloa ja onnen tunteita. Niin syvää rakkautta, että siitä on vähän vaikea puhua.
Niin suurta myötätuntoa että se hiljentää. Myötätuntoa ihmisyyttä kohtaan. Kunnioitusta. Pyhyyden tunnistamista kaikessa.
On myös raskautta, masentuneisuuden tunteita. Loputtoman tuntuista surua.

Kuulen usein ihmisten puhuvan siitä, että loppuuko tämä ikinä.
Että loppuuko se, että olotilat vaihtelevat jatkuvasti niin paljon.
Nämä ihmiset ovat ihmisiä, jotka ovat syvällä itsensä löytämisen matkalla, sieluun yhdistymisen polulla. Ovat siis päättäneet tuoda sielunsa osaksi ihmisyytensä kokemusta.
He ovat tottuneet sukeltamaan syvälle itseensä ja kohtamaan sydämeensä unohdettuja raskaita maailmoja. Omaa pimeyttään. He ovat myös tottuneet tämän prosessin myötä saamaan yhteyttä todelliseen itseensä, sieluunsa, jonka läsnäolo tuo kauneutta ja syvää lohtua ihmisyyden kokemukseen.
He ovat tottuneet onnen ja valon leikkeihin sekä seikkailemaan elämän todellisuuden aalloilla.
Mutta niin usein kuulen heidän pohtivan: loppuuko tämä ikinä?
Elämän hetkellinen luonne siitä, että hyvän ja ihanan jälkeen näyttää aina nousevan kehiin lisää ja lisää raskaita tunnelmia. Lisää ja lisää kohtaamatonta mutavettä ties miltä ajoilta.

Itsekin olen tavallaan tässä täysin samassa veneessä. Pohtimassa sitä, että loppuuko tämä ikinä.
Että koska näitä raskaita tunteita ja tunnelmia ei kerta kaikkiaan vain enää ole kohdattavana.
Mutta tavallaan se tuntuu minusta lähes järjettömältä pohdinnalta.

Sydämeni ei nimittäin välitä. Se on auki kaikelle. Se ei kysy koska tämä loppuu. Se ei tuomitse.
Se ei odota parempaa huomista. Ei toivo nopeaa muutosta. Se vain on.
Ja minä olen valinnut avata sydämeni. Minä olen valinnut elää sydämeni kautta. Avatakseen sydämensä, on vastaanotettava myös kipunsa. Se vain on niin. Ja se jos mikä on kaunista.

Eikä se ole helppoa aina. Mieleni panikoi ja pölisee tarinoita asioiden tolasta.
Kertoo etten välttämättä selviydy. Kertoo että kaikki saattaa romahtaa.
Ettei asioista tule mitään, ja että jään yksin selviytymään.
Etten pärjää. Ettei asiat ratkea ikinä.

Silti sydän on levollisuudessa. Lempeydessä. Kutsuu avautumaan. Aina. Kaikelle.
Antautumaan ja olemaan. Näkemään asioiden todellisen luonteen, näkemään mielen tarinoiden taakse. Pysähtymään. Hengittämään ja laajenemaan. Sen äärellä on turva. Todellinen turva.

Mutta voi sydän miten minua toisinaan hajottaa tämä elämä. Asiat mitä tapahtuvat ja mitä minussa niiden seurauksena kehiin pirskahtaa.
Miksi kaiken pitää sattua niin kovin lujaa sitten kun se alkaa sattua.
Ja sydän on vain hiljaa. Hyväksyvästi hiljaa. Ja minä itsekin jo tiedän, enkä tarvitse siltä mitään vastauksia. Mutta tunnen sen lämpimän halauksen, sen lempeän pehmeyden.
Ja tiedän, etten ole yksin.

Se lohduttaa minua. Sallii minun hajota entistä enemmän, vaipua itkuun, vaipua unenomaisiin maailmoihin, mitkä näyttävät niin kivuliailta, mutta jotka nähdyksi tulemisen kautta vapautuvat, ja alkavat muuntautua uudella tapaa. Kukkaan puhjeten, hitaasti, hitaasti. Silti niin kauhean nopeasti.
Enkä minä enää pelkää että jäisin niihin jumiin. Suistuisin totaalisesti raiteilta, kadottaisin itseni sinne kohtaamattomaan.
Ja hetken pohdin sitä, että miksi näin on. Miksi tämä nykyään on minulle totta.
Etten enää voi kadota. En lopullisesti mihinkään pudota.
Vastaus on, että sydämen levollisuudesta on tullut niin totta. Sielusta on tullut niin totta.

Mitä oikein on tapahtunut? Koska tämä kaikki tapahtui?
Ei siitä ole kauaa kun minun sydämeni oli vielä niin turta. Niin syvästi muurattu umpeen.
Ja minä niin helposti kadotin itseni. Vaikeisiin tunteisiini katosin.
Ja nyt minä todistan tätä nopeaa avautumista, laajentumista.
Hiljaisuuteen vajoamista. Eikä minulla ole sen kummempaa sanottavaa.
Sydämen levollisuus nimittäin puhuu puolestaan.

Hmm. Miten paljon voi muutto uuteen paikkaan tuoda esiin. Paljon..