Taikuutta, taikuutta, kiitos!

Tänä aamuna tietoisuuteeni on virtaillut kokemuksia niiltä ajoilta, kun olin vielä pieni lapsonen.
Aivan kuin nämä pikku versiot minua saapuisivat kylään luokseni. Minä tervehdin niitä iloisena ja olen hyvin kiinnostunut siitä mitä niillä on asiaa. Ne kertovat minulle, että kun olin pieni rakastin sitä, kun minulle tilattiin sellaista prinsessa lehteä. Oli niin ihanaa katsella siitä kuvia.
Joskus siellä oli kuvia myös muista pienistä lapsista. He olivat pukeneet prinsessavaatteet päälleen, ja nyt heidän kuva oli siellä lehdessä, niiden oikeiden prinsessojen seassa.

Minäkin haaveilin siitä salaa. Voi kun minäkin voisin olla oikea prinsessa ja päästä tuonne lehteen.
Oli minulla sellainen prinsessamekkokin. Se oli violetti. Niin kaunis ja ihmeellinen. Siinä oli ruusuja. Ja sitten minulla oli taikasauva. Eikä se ollut mikä tahansa keppi, vaan aivan oikea taikasauva se oli. Se oli läpinäkyvä ja sen sisällä virtasi sinistä tähtipölyä. Se kimalsi niin kauniisti.
Minä halusin taikoa. TV:stä olin myös nähnyt sellaisen ohjelman missä lapset seikkailivat jossain taikamaailmassa. Siellä oli joku keiju niiden lasten kanssa. Ne olivat jossain vuoren sisässä. Sinnekin minä salaa toivoin pääseväni. Toisaalta, en tiedä olisinko uskaltanut. Se kaikki näytti myös aika jännittävältä.

Tätä kaikkea uteliaasti aistiessani alan huomata, että minussahan on selkeästi viitteitä nykyäänkin siitä, että olen ollut tämä sama lapsi. Innostun ja ihastelen esimerkiksi sitä, kun akupunktiohoitajani teki minulle pieneen ihanaan lasipulloon eteerisistä öljyistä tuoksusekoituksen. Siinä tuoksuu jopa ruusukin.
Se tuntuu minulle samanlaiselta aarteelta kuin lapsena se taikasauva tuntui.

Youtubessa olen nähnyt miten eräs taiteilija tekee itse värinsä maa-aineksista, kuten kivistä, hiekasta ja marjoista. Sitten hän maalaa niillä. Sekin näyttää niin kovin ihmeelliseltä ja kiehtovalta.
Tai kun ystäväni jakaa instagramissa ihania kuvia siitä, miten hän on neulonut pieniä erivärisiä palasia, jotka hän myöhemmin aikoo yhdistää peitoksi. Se herättää minussakin kiinnostuksen, voisinko minäkin oppia? Voisinko? Samaa minä tuumin usenevissa määrin, kun laitan mummoni kutomia ihania sukkia tai villapaitoja päälleni.
Nauttisin varmasti niin kovin paljon tuollaisesta. Käsillä tekemisestä. Rauhoittumisesta.
Kuten minä nauttisin varmasti myös villiyrttien keräämisestä. Kuivattaisin niitä pieniin lasipurkkeihin. Tekisin teetä. Tai ruokaa.

Tai mitä ne ihanat kuivakukista tehdyt korut ovat, mitä eräs ystäväni on minulle ehdottanut yhteiseksi projektiksi. Oppisinko minä oikeasti tekemään niitä? Olisiko niitä ihan oikeasti mahdollista tehdä?
Tai mites sitten puutarhanhoito, kukkien parissa puuhastelu. Oppisinko minä senkin?
Ja minä näen miten nämä pienet lapsoset sisälläni ihastelevat silmät suurena tätä kaikkea.
Viethän meidät näiden asioiden pariin? Viethän!!

Entä voisitko välillä kokeilla edelleen pukeutua prinsessaksi? Edes toisinaan.
Me rakastetaan sitä kun sinä leikit. Laitat kimaltavaa vaaleanpunaista luomiväriä ja kukkamekon.
Näytät silloin niin ihanalta. Ihan oikealta prinsessalta.

Ja voitaisiinko tänään mennä kauppaan niin, ettei olisi mitään valmista ostoslistaa?
Voitaisiinko mennä sinne ihmettelemään ja haahuilemaan. Valita jotain ihania yrttejä. Ihania kasviksia. Sitten tultaisiin kotiin ja loihdittaisiin ihana ruoka. Voitaisiin kaivaa kaapista se mortteli.
Joo se, jota et jostain syystä ole uskaltanut käyttää. Mielen mielestä tuntui vaikealta käyttää sitä, millä hitolla se edes puhdistetaan. Mutta voisitko sinä tänään kaivaa sen esiin. Voitaisiin kokata sillä jotain yrttitahnaa. Se olisi niin kovin hauskaa.

No, nyt kun minä oikein olen alkuun päässyt, niin olisi minulla lisääkin ehdotuksia.
Minä haluaisin, että alkaisit näkemään enemmän taikuutta, enemmän näitä ihmeitä, mitä tämä elämä pitää sisällän. Voitaisiin alkaa leikkiä yhdessä. Tämän elämän kanssa. Tutkia mitä täällä voi tehdä. Minne mennä. Millaiseksi tulla.

Minusta olisi aivan ihanaa asua sinun kanssasi jossain pienessä omakotitalossa. Sellaisessa punaisessa. Jossain taikametsikön äärellä.
Oppisitko sinä asumaan siellä? Voisitko oppia? Voisitko opetella mitä sellaiseen asumiseen kuuluu.
Miten hoidetaan pihaa. Miten lämmitetään takkaa.
Voisitko oppia? Voisitko nähdä, miten hauska tutkimusretki siitäkin tulisi!
Siellä voisi puuhailla lisää näitä hauskoja juttuja. Voi niitä toki siellä sinun kerrostaloasunnossakin nyt alkuunsa tehdä. Teithän sinä niitä simpukkakynttilöitäkin silloin kerran.
Se oli jo hyvä alku. Niistä tuli niin ihania ja kauniita. Ne ilahduttavat kovasti.

Hymyilen itsekseni tälle kaikelle. Niinpä, niinpä. Taikuuteen palaaminen. Taikuuteen palaaminen.
Miten luonnolliselta se nyt tuntuukaan. Aivan kuin en muualla loppuviimein olisi edes ollutkaan.
Sillä nyt kun oikein katson taaksepäin elämääni, niin mietin: katosiko tämä taikuus sieltä oikeasti ikinä? Vai oliko se niin, että se aina muistutti olemassaolostaan. Aina muistutti siitä, minne minä kuuluin. Millaiseen elämään, millaisia asioita tekemään.

Entä mikä sekin juttu oli, kun olin kerran huumeidenkäyttöelämässäni aivan hajalla jossain päin Suomea, tavarat varastettuina, mielenterveys hajalla. Ja sitten sinne ilmaantui se mies. Se joka oli etäisesti ollut siinä jo hetken, mutta nyt se oli siinä jotenkin lähemmin. Muistatko sen miehen? Se oli niin kiltti. Se auttoi minua. Sai hoidettua tavarani takaisin. Mistä se ne taikoi esiin? Miten se ne löysi?

Sitten se pyysi minua mukaansa, rauhoittumaan, lepäämään. Minä tunnistin, että häneen minä voin luottaa. Yhdessä me menimme veneellä, soutuveneellä, jonnekin pieneen saareen.
Siellä oli sellainen punainen mökki. Se oli täynnä jotain kauniita tavaroita, vanhoja kauniita tavaroita. Ne astiatkin siellä olivat niin kovin kauniita. Ja minä näin sen kauneuden. Vaikka olin niin sekaisin, minä näin sen kauneuden. Siellä oli niin turvallista. Niin pehmeää. Minä kun olin niin surun murtama silloin. Olin juuri menettänyt minulle tärkeän ihmisen. Voi miten surullinen ja yksin minä olinkaan silloin.

Mutta siellä saaressa minä sain levätä. Sain olla ja itkeä. Ja en minä tiedä, mutta se mies oli niin mukava. Jotenkin rauhallinen.
Sekin oli aikoinaan menettänyt vaimonsa. Se tiesi suruni. Niin ystävällinen se oli minulle.
Minä kuljin siellä saarella. Näin kasveja, hyönteisiä ja vettä. Kyllä minä kaiken sen näin, vaikka pääni niin sekaisin olikin. Siellä me oltiin, taikasaarella. Yhdessä ihmettelemässä. Minulla omat juttuni, hänellä omansa. Jotenkin me oltiin kohdattu, tultu hetkeksi sinne taikuuteen.

Katson nyt lisää ja syvemmälle elämääni. Näen, että ei minua ikinä täysin ole hyljätty pimeyteen elämään, vaikka se siltä toisinaan tuntuikin. Tämä taikamaailma on aina kulkenut vierelläni. Aina tuonut maagisia asioita luokseni. Oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita. Sitä kaikkea mitä syvällä sisimmissäni olen toivonut ja mistä haaveillut. Hetkeksi olen saanut kosketuksen siihen, edes hetkeksi. Mutta se on ollut riittävästi. Se on ollut riittävästi pitääkseni minut järjissäni. Elämässä kiinni. Niin kuin myös tarkoituksena oli.

Eikä herkkyyteni ikinä oikeasti kokonaan kuollut pois. Kyllä se kaikki minussa aina on ollut. Syvällä syvällä sisälläni se kaikki on aina ollut. En minä sitä täysin ole pystynyt piilottamaan, vaikka siihen kovuuteen niin kovasti koitinkin mennä. Eikä se mitään haittaa. Se oli minun tapani selviytyä elämästä. Yksi kokemus muiden joukossa.
Enkä minä voi kun sydänsilmin ihmetellä tätä kaikkea. Kokemuksiani, olemisiani. Matkaani.

Tuntuu taianomaiselta, että se herkkyys mikä minussa on aina ollut, saa nyt nousta esiin ja tulla kokonaan kauttani nähtäväksi. Minun itseni nähtäväksi. Sillä nyt minä kestän sen.
Nyt minä näen sen.
Olen myös valmis avaamaan sen mukana tulevat lahjani, kykyni ja luomisvoimani.
Kyllä. Taikuudelle siis!

Kuvaaja: Maiju Palin

2 Kommentit

  1. Viivi

    Sydänhän tässä taas halkee. 🥲💖 Ihana kirjoitus.

    Vastaa
    • Ida Mokki

      🥰🥰🤗🤗❤

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *