Tämän piti olla selviytymistarina. Menestystarina: “Vaikeuksien kautta voittoon”! Tarina siitä, kuinka lopulta nousen kuin Feeniks-lintu tuhkasta, entisen elämäni raunioilta. Kuinka paranen ja vahvistun, ja kuinka kaikki heikkouteni kääntyvät lopulta vahvuudeksi. Tarina siitä, kuinka lopulta kasvan ja kukoistan ihmisenä ja tulen vaikeiden kokemusteni seurauksena lopulta viisaammaksi ja paremmaksi versioksi itsestäni. Tätä minun tarinani ei kuitenkaan ainakaan ulkoisesti ole.  

Elämää voi olla vaikeaa ymmärtää ja yrittää orientoitua siihen silloin, kun sairaus ei paranekaan, vaan sen sijaan kroonistuu. Mitä oikein pitäisi ajatella ja tehdä silloin, kun ei toivukaan ja monet miksi-kysymykset jäävät ilman mielekästä vastausta? Kaikkien tarinat kun eivät ole niitä selviytymis- ja sankaritarinoita, joita usein lehdistä lukee. Monet ihmiset haluavat jakaa tarinansa vasta, kun ovat selviytyneet ja päässeet yli vaikeasta ajasta ja sairaudesta. Se on täysin inhimillistä ja ymmärrettävää. 

On kuitenkin olemassa myös paljon tarinoita, jotka eivät näytä koskaan päättyvän onnellisesti. On olemassa ihmisiä, jotka kokevat epäonnistuneensa toipumisessakin ja tuntevat tämän vuoksi syvää häpeää ja arvottomuutta. Nämä ihmiset eivät samaistu sankari- ja toipumistarinoihin, ja voivat tuntea niitä lukiessaan kaikessa hiljaisuudessa syvää huonommuutta ja toivottomuuttakin. Heidän kohdallaan vaikeat vuodet tuntuvat vain seuraavan toisiaan, eivätkä ne syvälle sisimpään piilotetut rakkaimmat toiveet ja unelmat näytä ikinä käyvän toteen. 

Minä olen yksi noista ihmisistä. Olen ollut nyt yli kymmenen vuotta kuntoutustuella, eli määräaikaisella eläkkeellä, mielenterveysongelmien vuoksi kaikesta yrittämisestä ja pinnistelystä huolimatta tai ehkäpä juuri niiden takia. Kaikki yritykseni voida paremmin ja toipua ovat tuntuneet lopulta johtavan aivan päinvastaiseen lopputulokseen. Tähän liittyy vahvasti äärimmäinen vaativuus itseäni kohtaan ja perfektionismi, jota monet yhteiskunnalliset ja nykykulttuuriin sisäänrakennetut arvot ja asenteet ovat valitettavasti vain ruokkineet. Omalla kohdallani nämä joskus hyveeksikin mielletyt asiat eivät ole kuitenkaan johtaneet vaikeuksien ja sairauksien voittamiseen vaan ennemminkin syvään toimintakyvyttömyyteen ja riittämättömyydentunteeseen. 

Olen tämän seurauksena joutunut ja joudun yhä miettimään, mikä oikein on elämän mieli, jos ei olekaan voimia oikein tehdä mitään ja suorittaa tässä yhteiskunnassa, jossa näille asioille annetaan niin suuri arvo. Onko minulle olemassa kaikesta tästä huolimatta mielekästä elämää ja tulevaisuutta? Näihin kysymyksiin etsin yhä vastauksia samalla, kun koitan räpiköidä eteenpäin tässä elämässä päivästä ja hetkestä toiseen, armollisuutta ja lieventäviä asianhaaroja etsien.  

Omat voimani loppuivat ensimmäisen kerran jo yhdeksännen luokan keväällä. Piti menestyä harrastuksissa ja saada mahdollisimman hyvä päästötodistus. Piti laihduttaa, että saisi hyviä juhlakuvia ja tiukka juhlamekko istuisi hyvin päälle. Nyt ajattelen, että voi kun olisin ymmärtänyt ottaa silloin rennommin ja säästää voimiani. Olla itselleni armollisempi ja myös levätä.  

Tänä päivänä tuolloin pudotetut kilot ja 9.6 keskiarvo eivät lainkaan lohduta. Ne tulivat aivan liian kovalla hinnalla, eivätkä ne auttaneet minua menestymään, päinvastoin. Siitä keväästä eteenpäin pahat uupumiset elämässäni toistuivat säännöllisesti ja voimani hupenivat vuosien myötä yhä enenevissä määrin.  

Jouduin 17- vuotiaana ensimmäisen lukiovuoden jälkeen suljetulle nuorisopsykiatriselle osastolle puoleksi vuodeksi vaikean masennuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Sairaudentäyteisen välivuoden pidettyäni jatkoin taas lukiota säännöllisen psykoterapian ja psyykenlääkityksen turvin. Viimeisenä lukiovuotena romahdin taas kirjoitusten jälkeen ja suunnitelmat valoisasta tulevaisuudesta ja jatko-opinnoista vaihtuivat taas ankeiden sairaalan seinien katatoniseen tuijottamiseen. Siitä romahduksesta en enää toipunut yhtä nopeasti vaan vietin seuraavat kaksi vuotta kuntoutustuella syrjäytynyttä mielenterveyspotilaan elämää eläen. En osannut vieläkään olla yhtään armollisempi itselleni.  

Sitten koitti jonkinlainen käännekohta, jossa koin pelastuvani aivan kuilun reunalta. Vakavan itsemurhayrityksen jälkeen minä ja mieheni, silloinen poikaystäväni, löysimme uskon monien käänteiden kautta. Liityimme erään paikallisen kristillisen seurakunnan tiiviiseen uskonyhteisöön, joka kannatteli ja toi uudenlaista merkitystä ja valoa mielen ja elämän synkkyyteen. Olin ollut aina kiinnostunut ihmistieteistä ja ahmin jo teini-iässä filosofista kirjallisuutta koskien ihmisenä olemisen ongelmaa. Halusin tämän kaiken vuoksi lähteä lukemaan teologiaa ja niin myös tein.  

Kahden syrjäytyneen vuoden jälkeen aloitin teologian opinnot Helsingin yliopistossa 22- vuotiaana. Jaksoin vuoden paahtaa ja menestyin hyvin opinnoissani ja harrastuksissani ja tein sen lisäksi paljon vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Kesällä menimme mieheni kanssa naimisiin ja kaikki näytti ulkoisesti hyvältä ja valoisalta. Mutta… En ollut oppinut vieläkään kuuntelemaan itseäni ja voimavarojani, joten uuvuin ja psyykkinen vointini romahti taas. Olin jälleen vuoden sairaslomalla ja jouduin hetkeksi jopa osastohoitoon. 

Säännöllisesti jatkuneen psykoterapian ja lääkityksenkin tuella pystyin kuitenkin taas vuoden tauon jälkeen jatkamaan opintoja ja sain takaisin toimintakykyäni. Aloin kuitenkin ymmärtää jo silloin, että elämä ei todellakaan ole niin mustavalkoista, kuin olin ajatellut. En ollutkaan uskon löytymisen myötä parantunut maagisesti mielenterveysongelmista, toisin kuin olin ehkä hetken kuvitellut.  

Muistan myös, miten aloin kokea tuolloin myös ristiriitaisia tunteita suorittamisen oravanpyörään siirtymisestä, mutta en edelleenkään osannut muutakaan tapaa olla ja elää. Olin niin tottunut voimieni äärirajoilla ja ylikierroksilla elämiseen, että vieläkin usein vasta jo lapsuudessa alkaneet rajut migreenikohtaukset pakottivat hetkeksi pysähtymään ja lepäämään.  

Aloin tämän kaiken myötä kuitenkin pikkuhiljaa oivaltaa, että elämä on täynnä harmaan sävyjä, ja että kaikki on tässä elämässä kovin vajavaista ja haurasta. Etenkin oma mielemme ja kokemusmaailmamme. Kohtasin näihin aikoihin myös ensimmäisen uskonkriisini, jota teologian opintoni myös osaltaan vauhdittivat.  

Olinkin jo aiemmin kuullut uskonyhteisöstäni varoituksia siitä, kuinka monet ”aloittivat Hengessä ja lopettivat Helsingissä”. Tällä viitattiin juuri Helsingin yliopiston teologian opintoihin. Minulle on kuitenkin aina ollut tärkeää uskaltaa ajatella ja kyseenalaistaa asioita. Mielestäni usko, joka ei kestä kriittistäkin tarkastelua ja tutkimista, on liian haurasta ja enemmänkin pelkoon kuin luottamukseen pohjautuvaa. 

Seuraavat vuodet jatkoin taas opiskelua psykoterapian ja lääkityksen turvin ponnistellen usein edelleen henkisesti voimieni äärirajoilla. Perfektionismini ja äärimmäinen sisäinen vaativuuteni ei hyväksynyt tenteistä muita kuin parhaita arvosanoja, vaikka taas jälkeenpäin ajateltuna vähempikin olisi riittänyt. Se olisi ollut jopa suotavaa jaksamiseni kannalta. Toimintakyvyssäni oli kuitenkin ollut aina vain kaksi ääripäätä: täydellisyyttä hipova suorittaminen tai täysi työ- ja toimintakyvyttömyys. Näiden kahden ääripään välillä olin sahannut koko elämäni ja sen pohjalta olin myös kokenut yhä uudelleen kantapään kautta, miten tärkeää olisi löytää se keskitie näiden äärimmäisyyksiin väliltä. Se tarpeeksi hyvä kasin suoritus, joka oli jo alakoulusta asti ollut itselleni enemmänkin kauhistus kuin tavoiteltava asia.  

Näiden vuosien aikana myös sairastuin ensimmäisen kerran fyysisesti selän välilevyn pullistumaan ja kärsin kipulääkkeistä huolimatta kovista selkäkivuista kaksi vuotta ilman, että pääsin kunnollisiin tutkimuksiin. Törmäsin tämän myötä omakohtaisesti siihen THL:n tutkimuksissakin esille tulleeseen karuun tosiasiaan, että fyysistä terveyttä ei tutkita tai hoideta niin hyvin, jos ihmiseltä löytyy terveystiedoista psykiatrinen diagnoosi. Mieheni, joka sairastui välilevyn pullistumaan samoihin aikoihin, ja jolla ei ollut papereissa psykiatrista diagnoosia, pääsi tutkimuksiin heti ja kaikki oli ohi hoidon ja toipumisen osalta puolessa vuodessa.  

Kun pääsin kahden vuoden kuluttua viimein fysiatrin vastaanotolle, hänkin vähätteli oireitani todeten muun muassa että ”kaikkia sattuu joskus selkään”. Pitkin hampain hän lähetti minut onneksi kuitenkin magneettikuvaukseen, jossa paljastui niin suuri välilevyn pullistuma, että minut kiidätettiin hyvin pian kiireellisesti leikkaukseen. Toivuttuani olin oppinut omakohtaisen kokemuksen kautta miten paljon invalidisoivampia ja toimintakykyyn haitallisesti vaikuttavia psyykkiset sairaudet voivat olla. Olin selkäni takia välillä niin kivuissani, etten pystynyt aina luennoilla edes istumaan ja kandidaatintutkielmanikin kirjoitin tästä syystä suureksi osaksi kontillani. Tästä huolimatta pystyin opiskelemaan, toisin kuin silloin, kun mieleni oireili vaikeammin. 

Vuonna 2014 lähestyin opintojeni loppuvaihetta ja haaveilin valmistumisesta sinä keväänä.  Olin myös täyttämässä sinä vuonna 30 vuotta ja halusin että voisin siirtyä uuteen elämänvaiheeseen ja aloittaa muun muassa työelämässä. Aivan toisin kuitenkin kävi ja psyykkinen vointini romahti monista ulkoisista syistäkin johtuen niin pahasti, etten ole siitä vielä tänäkään päivänä työkykyiseksi toipunut.  

Minulta löydettiin sinä keväänä muun muassa kilpirauhasesta kasvain ja se päädyttiin poistamaan kokonaan, kun ei tiedetty, onko kasvain syöpää vai ei. Kasvain osoittautui myöhemmin onneksi hyvänlaatuiseksi. Samaan aikaan minun piti lopettaa pitkä, yli kymmenen vuotta kestänyt psykoterapiani, kun en saanut siihen enää rahallista tukea Kelalta. Olin myös joutunut erkaantumaan monistakin eri syistä sen paikallisseurakunnan yhteydestä, joka oli aiemmin ollut hyvin tärkeä osa elämääni. Tunsin siis syvää turvattomuutta niin fyysisellä, psyykkisellä kuin hengelliselläkin tasolla. 

Näin se elämänvaihe, jonka piti olla jonkun uuden alku, tuntuikin kaiken lopulta: täydeltä umpikujalta. Pelkäsin ymmärrettävistä syistä kuolevani ja sinnittelin rauhoittavien lääkkeiden turvin kotona niin pitkään kuin pystyin. Lopulta psyykkinen vointini romahti niin, että jouduin psykiatriselle osastolle ja siitä alkoi vuosien osasto- ja hoitokierre.  

Koen että hoidossani tehtiin paljon virheitä vuosien varrella. Minua onkin useampaan otteeseen kehotettu tekemään valituksia saamastani hoidosta jopa joidenkin tilannettani läheltä seuranneiden hoitohenkilöidenkin toimesta. Tähän minulla ei kuitenkaan ole riittänyt voimia, vaikka olen tuntenut monin eri tavoin nahoissani julkisen mielenterveyspuolen resurssipulan ja siihen liittyvän voimavarojen ja osaamisenkin puutteen. 

Sain vuonna 2016 viimein valmiiksi tutkintoni ja valmistuin maisteriksi. Viimeistelin graduni ja kävin aina välillä vetämässä henkeä lyhyillä suunnitelluilla osastojaksoilla. Sain myös sinä keväänä tehtyä loppuun musiikkiopistotasoisen klassisen laulututkintoni hyvällä menestyksellä. Halusin saattaa kesken jääneet opintoni viimein valmiiksi, vaikka tiesin, että hinta siitä voi jaksamisen suhteen olla kova. Näin ikävä kyllä kävikin. Psyykkinen oireiluni ja toimintakyvyttömyys nousivat ihan uudelle tasolle ja jouduin taas pitkään osastokierteeseen ja jopa sähköhoitoon.  

Mieleni ja kehoni viestittivät yhä voimakkaammin, että kaikki suorittaminen on kohdallani tullut nyt yksinkertaisesti päätökseensä. Näin minulle totesi joitain vuosia sitten myös eräs hyvä ja asiantunteva psykologi. Hän sanoi osuvasti, että suorittaminen on kohdallani nyt yhtä hyödyllistä kuin se, että koettaisin ruoskia jo kuollutta hevosta. Niinhän se oli. En pystynyt enää pakottamaan itseäni mihinkään. Mieli ja keho olivat tehneet täyden stopin niin monella eri tasolla. 

Tänä päivänä yritän siis pakostakin löytää sellaisia tapoja olla ja elää tässä mielessä ja kehossa, jotka eivät rikkoisi ja uuvuttaisi niitä enää lisää. Opettelen elämään ilman liiallista sisäistä vaativuutta ja ankaruutta, joista monet vaikeat psyykkiset haasteeni juontavat osaltaan juurensa.  

Tämä on minulle yhä hyvin haastavaa ja tunnenkin olevani tässä kaikessa yhä kovin alkumetreillä kaikesta saamastani hoidosta ja elämänkokemuksestakin huolimatta. Joskus psyykkiset haasteet ja sairaudet voivat ulottua niin syvälle persoonan rakenteisiin asti, että niistä toipuminen on hyvin hidasta ja aikaa vievää. Joskus mikään hoito tai aika ei riitä saamaan liiaksi särkynyttä mieltä enää täysin eheäksi. 

Tästä huolimatta elämä useimmiten kuitenkin aina jatkuu ja uusi päivä koittaa. Minä olen selvinnyt tähän asti raskaistakin päivistä muun muassa rakastavan aviomieheni ja muiden läheisteni tuella. Arjessa minua nykyään tukee ja kannattelee myös säännöllinen viikoittainen psykoterapia sekä psykofyysinen fysioterapia, joita minulle on myönnetty nyt muutaman vuoden ajan Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena.  

Psyykenlääkkeillä taas on ollut mielestäni liiankin iso rooli hoidossani ja elämässäni jo parinkymmenen vuoden ajan. Monien, etenkin näiden lääkkeiden pitkäaikaiskäyttöön liittyvien, haittavaikutusten takia olenkin pyrkinyt niitä aina voinnin salliessa vähentämään ja lopettamaankin lääkärin valvonnassa. 

Tänä päivänä olen siis kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut yli kymmenen vuotta kuntoutustuella. Sain juuri hyväksyvän päätöksen ensi vuoden kuntoutustuesta kuten myös vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. En näin pitkästä ajasta huolimatta ole sopeutunut ajatukseen siitä, että näin olisi aina, enkä tästä syystä halua siirtyä pysyvälle eläkkeelle tai edes hakea sitä.  

Ikävä realiteetti pysyvää työkyvyttömyyseläkettä ajatellen on myös se, että ymmärtääkseni silloin ei ole enää useinkaan oikeutettu moniin psyykkisen puolen hoitoihin ja kuntoutuksiin. Olen kuullut ja lukenut, että ihmisen kohdalla tällöin ikään kuin luovutetaan, kun nähdään, ettei hänestä todennäköisesti tule enää tuottavaa jäsentä yhteiskuntaan. Tämä on tietenkin monella tapaa, etenkin inhimillisesti ajateltuna, väärin. Silti se on ikävä todellisuus, jossa nykyään elämme. Inhimilliset arvot loistavat ikävä kyllä liian usein poissaolollaan puhuttaessa mielenterveydestä ja sen hoidosta nykyajan Suomessa.  

Kirjoittaminen on ollut minulle aina eräänlainen henkireikä ja tapa ilmaista itseäni muiden taiteiden, kuten tanssin ja laulamisen, ohella. Sen avulla olen voinut sanoittaa ja tehdä todelliseksi sitä sisäistä todellisuutta, joka ei aina näy muuten ulospäin. Kirjoittamisen avulla olen pystynyt myös selviytymään hyvin vaikeista oloista ja olosuhteista. Aloin kirjoittaa mietteitäni aktiivisemmin joutuessani 17- vuotiaana ensimmäisen kerran psykiatriselle osastolle. Koen, että se piti minut hengissä kaikista siellä sattuneista traumaattisistakin kokemuksista huolimatta.  

Joskus sanat ovat ehtyneet vuosiksikin sairastamisen eri vaiheissa, mutta alkaneet sitten hahmottua jälleen. Joskus en ole halunnut tietää mitä itsessäni ja mielessäni tapahtuu ja kirjoittaminen on tuntunut siksikin aivan liian pelottavalta. Vaatii paljon uskallusta ja voimiakin tulla näkyväksi niin itselleen kuin muillekin. 

Olen kuitenkin päättänyt uskaltaa ja siksi kirjoitan nyt tätä blogia. Kaikesta häpeästä ja riittämättömyydentunteesta huolimatta haluan äänen ja tilaisuuden kertoa oman tarinani, vaikka se ei välttämättä olekaan se perinteinen hohdokas menestystarina. En edes tiedä onko tämä selviytymistarina tai riittävätkö usein yhä hyvin vähissä olevat voimavarani tämän elämän ja arjen asettamiin haasteisiin.  

Mutta sitähän kukaan meistä ei lopulta voi varmasti tietää. On vain otettava päivä ja hetki kerrallaan ja luotettava kaikesta huolimatta siihen, että hädän hetkellä on tarjolla se apu ja tuki, jota tarvitsemme selvitäksemme eteenpäin ja että kaikesta keskeneräisyydestämme huolimatta kuitenkin yritämme olla itsellemme ja toinen toisillemme niitä inhimillisiä lähimmäisiä. Niitä ihmisiä, jotka hyväksyvät itsensä ja toinen toisensa juuri sellaisina kuin he ovat. Jotka rakastavat, vaikka se joskus aiheuttaa suurta kärsimystä. Rakkaus ja siitä seuraava hyväksytyksi ja nähdyksi tuleminen voivat tehdä ihmeitä tässä maailmassa, joka aivan liian usein näyttää kovat ja julmat kasvonsa etenkin kaikkein herkimmille ja hauraimmille meistä. 

12 Kommentit

  1. JL

    Toivon lisääntyviä hyviä hetkiä sinulle, toivon hetkiä.

    Elää voi niin monella tapaa. Minulle – myös herkälle ihmiselle – toimiva arki on löytynyt sen kautta, että minun pitää nauttia siitä mitä teen, nähdä paljon kaunista luontoa ympärilläni, saada elää omaan rytmiin (tätä tukemaan olen löytänyt hyvän työpaikan, sellaisiakin näemmä on) ja vietän paljon aikaa eläinten kanssa.

    Ehkä me ihmiset tarvitsemme kukin omanlaisemme polttoaineen. Tässä ajassa onnistujia lienevät ne, joille aito mielihyvä ja elämän palkitsevuus tulee suorittamisesta ja hektisyydestä. On sellaisiakin ihmisiä ja hyvä niin. Minun on pitänyt löytää oma polttoaineeni toisaalta, tarvitsen rauhaa ja aistielämyksiä, sen huomion pohjalta olen rakentanut elämäntavan, joka tukee hyvinvointiani.

    Toivottavasti löydät oman bensiinini ainesosat, toivon oivalluksen hetkiä sen suhteen ja kaikkea hyvää!

    Vastaa
    • Katja Kosonen

      Kiitos paljon! 🙏 Toivon myös niin.

      Se on totta, elää voi hyvin monella tapaa. Kuulostaa hienolta että olet tässä hektisessä ajassa löytänyt itsellesi sopivan tavan olla ja elää. 👍 Se ei ole helppoa etenkään jos on herkkä ihminen.

      Vastaa
  2. Lilja

    Oi Katja.kiitos että kirjoitit.sinussa on voimaa. Elämä on kummallista. Nyt ymmärrän jotkut asiat paremmin, kun olemme kohdanneet. Olen ihmetellyt, kun et jutellut, varmaan et vain jaksanut silloin, anteeksi

    Vastaa
    • Katja Kosonen

      💜

      Vastaa
  3. Kirsi Vesterinen

    Kiitos Katja hienosta kirjoituksestasi. Matkaasi läheltä seuranneena olen Sinusta todella ylpeä. Olet voittanut monia vastoinkäymisiä elämässäsi, etkä ole niiden vuoksi kyynistynyt. Olet älykäs, taitava kirjoittaja, hyvä laulaja ja mikä tärkeintä ihana persoona, joka näkee ihmisistä aina parhaimmat puolet. Toivon, että löydät lahjojesi ja luovuutesi ansiosta voimaa elämän haasteisiin jatkossakin. Uskon, että tarinasi antaa voimaa ja toivoa myös muille herkille ihmisille tässä kovassa maailmassa.

    Vastaa
    • Katja Kosonen

      Kiitos paljon äiti! 🙏💜

      Vastaa
  4. Päivi Saarijärvi

    Hyvä kirjoitus, Katja! Toivottavasti kirjoituksesi tavoittaa monet, sillä se avasi valtavan hyvin taivaltasi suorittamisen ja herkän ihmisen jaksamisen rajoilla. Kiitos, kun jaat tuntojasi näin. Sinulla on kirjoittamisen ja asioiden sanoittamisen lahja.

    Tajusin lukiessani, miten oma ”keskinkertaisuus” on ollut suojeleva tekijä elämässäni. Tavoittelin kyllä koulussa niitä ysejä ja kymppejä, mutta olin myös kohtuu tyytyväinen vaikka seiska puoleen :-)… Samoin olen ehkä osannut irrottautua tavoitteistani ennen loppuunpalamista. On hyvä huomata tällaisia asioita itsessään, kiitos!

    Yhteiskuntamme ja sairaudenhoidon järjestelmämme tuntuvat unohtaneen inhimillisyyden, ihmisten erilaisuuden ja sen, ettei asioita ratkaista useinkaan esimerkiksi 20 minuutin käynnillä ja aina eri hoitavalla taholla… Kasvu, voitto ja tehokkuus ovat avainsanoja, joilla liian usein sivuutetaan levon, pysähtymisen ja toisista välittämisen merkitys asioissa.

    Toivon sinulle kehon ja mielen lepoa . Olet tärkeä.

    Vastaa
    • Katja Kosonen

      Kiitos rohkaisevista sanoista ja viisaasta pohdinnasta liittyen yhteiskuntaan ja sairaudenhoidon järjestelmään! 🙏 Kiva myös kuulla että kirjoitukseni on herättänyt tuollaisen oivalluksen. 🙂

      Vastaa
  5. Ninnu

    Kiitos tästä kirjoituksestasi, Katja❣️ Elämäsi on arvokas sellaisenaan, menestyt tai et, ja selviytyjähän sä oot jo, niin että selviytymistarinaa tässä luetaan.

    Joku keski-ikäinen äiti jossain tyttäreni vanhempainillassa aikoinaan kertoi omasta sairaudestaan (anoreksia) kutsuen sitä oikeaksi piruksi sairautena. Tekisi mieli kutsua myös perfektionismia oikeaksi piruksi sairautena. Vaativa persoonallisuus taitaa kulkea mulla suvussa molempiin suuntiin. Ja on tuttu siis henkilökohtaisestikin. Olen sairastanut diagnosoitua masennusta 23 v. Ollut puolikkaalla työkyttömyyseläkkeellä 14 v. Työn rippeet on jäljellä. Niitä pitäisi vielä jaksaa 10 v eläkkeeseen. Päivä kerrallaan. Työyhteisöstä nauttien. Tiedän, olen onnekas. Takana on valtavasti terapioita ja taistelua. Oma tieni, niin vaikea kuin se on ollutkin, on ollut helppo läheiseni tiehen verrattuna. Hän on kahlannut läpi suljetut, sähköt ja ketamiinitkin. Mikään ei tunnu auttavan. Huomaan, että aihe väsyttää; en jaksakaan kirjoittaa enempää. Haluan kai vain sanoa, ettei suorittamisen määrä ja menestys ole mikään itseisarvo, että ihan vaan olemassa oleminen on arvokasta. Elämä on laiffii. Ja ihmisen parasta aikaa. 😉 Ja mitä löysemmin rantein uskallamme sen ottaa, mitä armollisempia olla itsellemme, sitä helpompaa se on. On vaan niin vaikeaa olla olematta niin hyvä kuin pystyisi. Alisuoriutua. Mutta jotta saa mitään ylipäätään aikaiseksi, on vain pakko laskea rimaa. Sitä voi kerta toisensa jälkeen ilmoittautua vaikkapa yo-kirjoituksiin. Ja lamaantua täydellisyyden vaatimuksen edessä niin, että joutuu lopulta perumaan kaikki ilmoittautumiset. Eikä saa tutkintoa suoritettua. Koska ei kykene ryhtymään siihen täydellisesti. Tajunnan virtaa vaan…

    Vastaa
  6. Katja Kosonen

    Kiitos paljon rohkaisevasta kommentista ja oman tarinasi jakamisesta! 💜 Vaativuus ja perfektionismi voivat tosiaan olla oikeita piruja sairauksina ja usein myös aikaansaamisen ja tuottavuuden pahimpia vihollisia. Armollisuus ja ymmärrys itseä kohtaan voi todella olla sen sijaan hyvinkin haastavaa mutta myös hyvin tarpeellista. Toivonkin sitä yhä enenevissä määrin sekä itselleni että sinulle kaikkien arjen ja työelämän haasteiden keskelle. 🙏

    Vastaa
    • Ari Peltola

      Muista aina, että sinussa on valtavat voimavarat, älyä ja lahjoja niiden valjastaamiseen, joten moinen aisimpääsi ja kuulostele, ”kuka sinä olet,” mitä sitä halut olla ” ja mitä vielä haluaisit tehdä elämälläsi👍🥰

      Vastaa
      • Katja Kosonen

        Kiitos tästä kommentista! 🙏💜

        Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *