Tanssien kohti vapautta

Koen olevani onnekas. Viimeisten vuosien aikana elämä on tuonut eteeni juuri sen mitä tarvitsen matkallani kohti vapauttani. Yksi näistä asioista on ollut tanssi-improvisaatio.
Löysin sen pariin vuonna 2019. Silmiini sattui lehdessä oleva ilmoitus buto tanssitunneista.
Kurssin vetäjä kirjoitti esittelyssä jotain kauneudesta sekä pimeydestä ja valosta, jota sisällämme on. Se puhutteli minua. Halusin mennä katsomaan mistä oikein oli kyse. Niin minä sitten menin.

Hyvin nopeasti rakastuin tanssimiseen. Rakastuin siihen vapauteen mitä olin kykeneväinen kokemaan tanssiessani. Rakastuin siihen, että pystyin matkaamaan tietoisuuteni aalloilla.
Aloin huomata, että on olemassa niin monia eri todellisuuksia, joissa olen ollut osana.
Aloin huomata, että ihmisyyden kokemus on pitänyt sisällään kummastakin eri ääripäästä tulevia kokemuksia. On ollut niin sanottua sysimustaa pimeyttä. On myös ollut kauneutta niin kaunista, että se suorastaan häikäisee valollaan. Kuitenkin siinä tanssiessani olin valmis uimaan kumpaan ääripäähän tahansa sekä kokemaan sen, että kumpikaan näistä kokemuksista ei ole toistaan parempi eikä huonompi. Ne olivat samaa arvokasta kokemusta. Samaa virtaa. Eri esensseillä varustettuna vain.

Aloin hahmottaa ja avata tietoisuuttani sille, että vapautuakseni minun täytyi mennä unohdettuihin kokemuksiini, jotka olin läpikäynyt ihmisenä, ja tuoda tuomitsematon läsnäolo sinne.
Ei väliä miten pimeältä tai valoisalta se näytti.
Neutraali sielusta kumpuava läsnäolo oli ainoa, joka vapauttaisi kokemuksen.

Tanssiessa tämä tuntui helpolta. Minusta tuntui silloin, että olin niin paljon enemmän kuin pelkkä pieni ihmisminä. Se, joka pelkäsi. Se, jolla oli pieni mieli.
Mieli joka koki, että oli pahoja asioita ja oli hyviä asioita. Mieli, joka ei missään nimessä halunnut mennä pahojen asioiden pariin. Mieli, joka halusi olla hyvä. Halusi olla oikein.
Joten oli upeaa löytää keino, jolla pääsin sellaiseen kokemukseen itsessäni, joka oli jotain muuta kuin rajoittunut mieleni. Se oli jotain, joka näki laajemman perspektiivin.

Rakastuin myös siihen miten vapaa pystyin olemaan kun tanssin. Se oli hyvin erilainen kokemus kuin tanssin ulkopuolinen maailma, jossa pelkäsin kaikkia ja kaikkea.
Tanssin maailmassa olin yhtä tanssin kanssa. Ei ollut pelkoa. Ei ollut kauhua.
Oli täysi luottamus kokemukseen itsessään. Oli täysi luottamus sisäiseen virtaukseen.
Virtaukseen, joka kuljetti minua hetki hetkeltä eteenpäin.

Ei ollut mennyttä. Ei tulevaa.
Kokemus esitti itsensä hetki hetkeltä.
Rakastin sitä.
Se avasi minut sille, että tällaista elämäni voisi olla joskus myös tanssin ulkopuolella. Virtaavaa. Vapaata. Täydessä luottamuksessa olemista.
Ilman päämääriä, ilman pyrkimyksiä minnekään muualle kuin siihen mitä hetki minulle toi.

Ja kaiken alla virtasi utelias ihmeellinen läsnäolo, joka rakastui hetki hetkeltä kokemukseensa yhä uudestaan ja uudestaan. Silloin tulin niin vapaaksi, että koin itseni tyhjäksi alustaksi.
Silloin rakastin myös tanssia muiden ihmisten kanssa. Vaikuttua yhteisestä olemisesta.
Rakastin sitä, että tämä tyhjä alusta näytti itse itsensä luottamuksessaan, ja toi esiin kankaalleen milloin minkäkin olemuksen.

Tanssiessa olen tyhjä kangas, jolla eri olemuspuolet voivat ilmaista itseään vapaasti.

Aivan kuin tyhjyydestä nousisi aina uusi kokemus, aina uusi olemuspuoli.
Olemuspuoli, joka oli täydessä luottamuksessa. Täydessä vapaudessa. Viattomuudessa.
Sekin oli hyvin erilainen kokemus siihen verrattuna mitä tanssin ulkopuolisessa maailmassa olin kokenut. Sielläkin kyllä koin olevani tyhjä alusta, mutta sen sijaan, että alustalle nousisi luottamuksesta tulevia ilmentymiä, sieltä nousikin aina pelosta ilmaantuvia, kontrolloimattomia aikaan juuttuneita olemuspuoliani. Niitä, jotka pelkäsivät muita. Niitä, jotka halusivat kontrolloida kokemusta. Niitä, joilla oli niin paljon sanottavaa.
Samaa, mutta eriä. Niin eriä.

Tanssin maailmassa olin ääretön alusta. Alusta, joka pystyi kannattelemaan kaiken itsessään.
Ottamaan sen vastaan, olemaan sen kanssa.
Ja niin minä aloin tuntea, että ainoa päämääräni oli tulla näin vapaaksi mitä tanssiessani olin.
Ei päämäärää. Ei pyrkimystä. Vain läsnä oleva hetki ja siitä nouseva vapaa ilmaisu.
Hetki hetkeltä. Tyhjyys ja samaan aikaan kaiken kattava täyteys.

Ja minä ihmettelin. Minä ihmettelin. Mitä se kysyy minulta, jotta voin saada kokemuksestani näin vapaan? Näin vapaan, että voin tulla näin tyhjäksi. Näin läsnä olevaksi. Näin vapaaksi.


Vastaus oli yksinkertainen. Ainoa mitä se kysyi, oli että uisin joka ikiseen menneeseen kokemukseen, jonka olen kokemuksessani torjunut ja hylännyt pimeyteen odottamaan ja tervehtisin sitä läsnäolollani. Tervehtisin sitä myötätunnolla ja hyväksynnällä. Silloin se vapautuu.
Saapuu neutraaliuteen. Saapuu hiljaisuuteen. Läsnäoloon.

Ja tämän saman minä teen myös toiselle puolelle kokemuksieni skaalaa. Uin valooni.
Tervehdin sitä hyväksynnällä ja myötätunnolla. Annan senkin saapua neutraaliuteen.
Keskiviivalle. Silloin kokemukseni vapautuu. Vapautuu täyteen nolla pisteeseensä, missä pimeyttä ja valoa ei enää ole. Tästä nousee uusi kokemus.
Vapauden ja tasapainon kokemus. Missä hetki esittää itsensä.

Silloin on täysi luottamus itseensä. Täysi luottamus kokemukseensa. Täysi luottamus siihen, että mitä ikinä kankaalle nouseekaan, minun ei tarvitse pelätä sitä. Ehei, koska se nousee rakkaudesta. Hyväksynnästä. Vapaudesta.
Ja niin tanssiminen alkoi. Vapautusprosessi alkoi.
Ja musiikki täytti koko elämäni ja kannatteli minua eteenpäin. Hetki hetkeltä. Kohti vapautta.

Kokemuksestani tulee vapaa, kun hyväksyn kaiken mitä olen koskaan kokenut ihmisenä.


(Valokuvaajat: Kalle A. + Viivi W.)

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *