Nuorempana haaveilin arpi- ja kasvotatuoinneista. Niitä tehtiinkin jonkun verran kotikonstein. Viiltely oli keino hallita sisäistä kipua.  Ihailin alkuperäiskansojen rituaaleja teinistä asti. Tatuoinnit ja arvet kuvastivat minulle selviytymis- ja siirtymisriittejä. Mitä kovempi kipu rituaalista aiheutui sen enemmän rohkeutta sen tekemisessä mitattiin. Koin suorittaneeni kuin soturikoulutusta käydessäni läpi henkistä  kipuiluani.

En kuitenkaan päätynyt tatuoimaan kasvojani, koska jossain vaiheessa tajusin sen olevan itselleni egon ulkoistama selviytymisstrategia. Ulkoisten merkkien kautta halusin viestittää maailmalle kokemaani sisäisen tuskan määrää. Arpitatuoinnit kuvastivat minulle sisäistä tuskaa ulkoisena merkkinä. Arpitatuointi tehdään kuin polttomerkki kuumalla raudalla ihoon ja lisäksi rupea joutuu repimään irti monet kerrat jotta jälki arpeutuu näkyvästi.  Se olisi ollut mielestäni oikeanlainen ja tarpeeksi tuskallinen näkyvä merkki omasta sisäisestä tuskastani jonka kanssa kamppailin.

Ulkoinen merkki ei kuitenkaan auttanut millään muotoa antamaan tukea henkiselle kivulleni. Tuska oli aidosti kohdattava sisältä muuten se olisi jäänyt vaikuttamaan minussa suojautumismekanismeina.  Kaiken sen tuskan ja traumaattisten kokemusten jatkumossa päätin jossain vaiheessa, että minusta tulee pehmeä. Halusin säilyttää sydämeni avoinna maailmalle, itselleni ja rakkaudelle. En kiavannut sille ulkoisia todistuksia kestävyydestäni vaan yhteyden aukeamista ulkomaailmaan, itseen ja muihin ihmisiin. Se onkin osoittautunut vaikeimmaksi mutta palkitsevimmaksi tehtäväksi tällä hengen soturin matkalla.

Kun ihminen päättää tulla taipuisaksi kokemustensa edessä hän saa matkan varrella tutustua ihmisiin joilla on sama missio. Se on parasta kaikessa.  Yhteys ihmisiiin jotka tunnistavat tuskan itsessään mutteivät pakene sitä vaan rakentavat kivuistaan huolimatta siltoja toistensa luo. Kun on tehnyt lujan päätöksen avoimen sydämen säilyttämiseksi hengen soturi tapaa muita saman päätöksen tehneitä matkalla. Ja toisen samanlaisen soturin kohtaaminen luo äärimmäisen hienoja sävyjä maailmaan. Silloin molemmat tietävät tehneensä oikean valinnan.

Olin tänä aamuna juoksulenkillä ja tein treenit metsässä. Liikunnan aloittaminen on ollut minulle vaikeaa kehossa olevien lukittuneiden tunteiden vuoksi. Tietyt treenit on aiemmin nostaneet tunteet niin voimalla esiin, että se on aiheuttanut jopa muistikatkoksia ja pyörrytystä. Liikunnan kautta kehossa lukittuneena olleet tunteet ovat nouseet pintaan voimalla. Tilanne on kuitenkin nyt helpottanut ja liikkuminen on muuttunut helpommaksi!

Olen käynyt Suomen energiahoitajien hoidoissa joissa tuntuu, että tunnelastia on saatu purettua ja liikkuminen onkin yhtäkkiä tosi helppoa! Aamun ensimmäinen ajatus minulla onkin nykyään: JUOKSULENKILLE. Treenatessani tänään tajusin, että liikuntakin voisi olla minulle valheellinen suoja omaa herkkyyttäni suojatakseni. Mutta koska aloitin sen hyvinvointini tueksi en suojaamaan minua henkisiltä kivuilta se onkin nyt kanava jonka kautta pystyn säilyttämään osaltani herkkyyden. Kun fysiikka on kunnossa niin on turvallisempi olo olla omassa kehossa  vastaanottavaisena. Silloin sydänkin pysyy luonnollisemmin auki.

On hyvin inhimillistä suojautua henkisiltä kivuilta mutta osa noista suojautumistavoista tulee usein sen eteen mitä eniten kaipaamamme, eli yhteyden ja rakkauden eteen. Siksi on hyvä tunnistaa mistä lähtökohdista asioita tekee. On hyvä kysyä teenkö tämän itseäni varten vai itseäni suojatakseni.

 Kun on valmis laskemaan suojaavat muurit alkaa luonnollisesti vetämään luokseen turvallisempia yhteyksiä. Meidän ei tarvitse olla askelettakaan pidemmällä kuin olemme tullaksemme pehmeiksi. Olemme juuri siinä kohtaa kuin olemme ja voimme ottaa pelkomme ja vihamme rakkauden kehän sisään. Jos jäämme tunteisiimme kiinni osa olemuspuolistamme kivettyy. Pehmeys katoaa. Rakkaudessa eläminen ei tarkoita sitä ettemme tunne mitään. Tunteet ovat ikuisesti virtaavat, ne kuuluu ihmisyyteen, luonnollisena osana meitä. Mitä enemmän annamme niille tilaa ja mahdollisuuksia liikkua ja ilmetä vapaasti tunteilta katoaa terä kun kasvamme niiden ilmentämän totuuden kautta rakkauteen. Tunteidemme kautta voimme ottaa omaksemme kokemuksemme ja päästää niistä irti. Kun ei ole enää tarvetta suojautua rakkaus ilmenee kauttamme  luonnostaan.

Olla totta on pelottavaa koska se vaatii omien kipujen katsomista. Kipuja meissä riittää. Puhdistuaksemme noista kivuista on tultava rehellisenä peilin eteen. Tuossa peilissä näemme omat vihollisemme omassa itsessämme. Mikään ei satu niin paljon kuin elää valheessa itseltään. Voimme eristää itsemme rakkaudesta vain eristämällä omat heikkoutemme rakkautemme kehästä. Mikään ei riistä hyvinvointiamme yhtä pljon kuin sisäiset ristiriidat siitä mitä kaipaa ja mitä aidosti mahdollistamme. Kun avaudumme todellisille tarpeillemme niiden on mahdollista myös täyttyä.

Herkkänä auki oleminen maailmassa jossa lähestulkoon palvotaan toisenlaisia arvoja on joskus hyvin haastavaa. Voi olla pelottavaa alkaa ilmentää pehmeitä arvojaan. Se on kuitenkin ainoa tie siihen kaikkein arvokkaimpaaan eli yhteyteen. Elämään itsessä ja muihin. Monien elämä perustuu kivulta suojautumiseen ja herkkyys koetaan ikävänä oireena ja pois lääkittävänä asiana. Kipu kuitenkin pehmentää meitä, se nöyristää ja tekee medät avoimemmaksi sydänyhteydelle. Kun emme pelkää kipuamme emme pelkää itseämme emmekä yhteyttä toisiin. Kun on auki itsellee ja yhteydelle muihin eläviin olentoihin niin ymmärtää miksi kaikista haasteista huolimatta se todella kannattaa.

Lue myös artikkelini:
Ihmisen ikävä itsensä luo
Lapset aistivat näkymätöntä
Maailma tarvitsee herkän ihmisen itkua
Liian kiltti patoaa piilovihaa
Hengen nälkä
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”