Pysähdyin tänään pohtimaan sitä, mitä ajatuksia ja tunteita lähestyvä joulu minussa saa herättää. Joulun viettoon liittyy usein kulttuurissamme paljon vaatimuksia ja tehtävälistoja: on hankittava lahjat ja jouluruuat, tehtävä koristelut ja tavattava läheisiä ja perhettä jos niitä on omaan elämään sattunut siunaantumaan. Kaikki nämä asiat ovat sinänsä positiivisia ja voivat tuottaa paljon iloa, mutta myös stressiä ja kuormittumista. ”Joulustressi” onkin käsitteenä tullut tutuksi mediassa etenkin viime aikoina. 

Itselleni joulunaika, samoin kuin monet muutkin juhlapyhät, joihin liittyy odotuksia jonkinlaisesta suorittamisesta ja osallistumisesta, on jo pitkään tuottanut hyvin ristiriitaisia tunnelmia. Toisaalta on hienoa, että on hetkeksi tavallisesta arjesta erottavia juhlaperinteitä. Etenkin joulu on valoineen ja kynttilöineen ja koristeineen hyvin tervetullut juhla Suomen muuten niin pimeän talven keskelle. Myös joulun sanoma on lohdullinen ja toivoa ja valoa tuova.  

Toisaalta oman heikko jaksaminen ja vähäiset henkiset voimavarat ovat jo pitkään langettaneet oman varjonsa myös joulunvieton ylle. Ainakaan kovin sitovia suunnitelmia senkään suhteen on vaikea tehdä, kun ei voi etukäteen tietää, mikä juuri silloin on oma vointi. En tiedä, päättääkö unettomuus näyttää säälimättömimmät kasvonsa juuri jouluaattoa edeltävänä yönä niin, etten pysty seuraavana päivänä kunnolla pääsemään ylös sängystä, saati sitten virittäytymään juhlatunnelmaan. En tiedä, iskeekö pirullinen lähes aistideprivaatiota vaativa migreeni juuri jouluna.  

En tiedä sitäkään, iskeekö juuri juhlapäivänä masennus ja ahdistus kyntensä sisäiseen kokemusmaailmaani niin, etten onnistu pidättämään sisältä hyökyvää kyynelvirtaa, saati sitten seurustelemaan läheisteni kanssa. En halua pilata muiden juhlatunnelmaa omilla raskailla tunnelmillani ja olemisellani. Tietynlaisten olotilojen vallassa tunnen itseni usein muutenkin niin uupuneeksi ja haavoittuvaksi, että kaikki sosiaalinen kanssakäyminen ja juhlapyhän vietto tuntuu silloin täysin mahdottomalta. 

Omaa jaksamista ja toimintakykyä voimakkaasti rajoittavien pitkäaikaissairauksien kanssa elämisen yksi suurimpia haasteita on mielestäni juuri se, että on vaikea tehdä minkäänlaista sitoumuksia ja suunnitelmia tulevaisuutta koskien. Ei voi todella tietää miten tulee voimaan minäkin hetkenä ja päivänä ja siksi on vaikea tehdä mitään lupauksia. Omassa mielessäni on hyvin elävänä ne lukuisat kerrat, jolloin olen joutunut viime vuosien aikana huonon vointini takia perumaan jonkin sovitun menon tai tekemisen, johon olin jo lupautunut. Olen tuntenut näissä hetkissä suurta pettymystä itseeni ja siihen, että tämä voi vaikuttaa negatiivisesti myös muihin ihmisiin.  

Vaikeus luottaa omaan mieleen ja kehoon ja niiden toimintakykyyn johtaa näin helposti eristäytymiseen ja edesauttaa syrjäytymisen kierrettä. Ei ole enää halua osallistua ja sopia edes mielekkäältä tuntuvia tapaamisia ja menoja, koska silloin altistaa itsensä myös epäonnistumiselle ja pettymykselle. Sanomattakin on selvää, että tämä tekee aika mahdottomaksi myös mielekkään tulevaisuuden ajattelun ja suunnittelun. Kun jatkuvasti törmää siihen, ettei omat voimavarat ja stressin- ja paineensietokyky riitä niiden asioiden toteuttamiseen, joita pitäisi periaatteessa omassa elämässään merkityksellisinä ja mielekkäinä, on edessä helposti syvä psyykkinen ja eksistentiaalinenkin kriisi. 

Omalla kohdallani en ole tätä kriisiä onnistunut vielä mitenkään ratkaisemaan. En edes tiedä, onko siihen löydettävissä ainakaan mitään yleispätevää ratkaisua ja vastausta. Jokaisen pitää käydä oma tiensä ja kamppailunsa elämän tarkoitukseen ja merkityksellisyyteen liittyen, eikä tämä kamppailu tule kunnolla ikinä päätökseensä. Elämä on luonteeltaan keskeneräistä ja jonkinlaista kamppailuakin loppuun asti, ja toiset tuntuvat saavan tästä kamppailusta osansa suuremmissa määrin kuin toiset. 

Jokaisen ihmisen kamppailua ja merkitysten etsimistä on kuitenkin syytä kunnioittaa tai ainakin pyrkiä ymmärtämään sitä. Emme ole täysin yksin vaikeuksissamme niin kuin emme ole iloissamme ja onnistumisissammekaan. On muitakin ihmisiä, jotka kokevat samantapaisia tunnelmia, vaikka usein minustakin tuntuu, että olen juuri tässä hetkessä kipuni kanssa täysin yksin. 

Varsinkin mielenterveyden haasteisiin liittyy usein tietynlaisen stigman lisäksi vahvasti se kokemus, että juuri minä olen täysin yksin tässä maailmankaikkeudessa seuranani vain tyhjä ja kylmä avaruus. Tässä avaruudessa on kuitenkin pimeän valaisevia tähtiä ja toivonhippuja, jos katselee hieman tarkemmin. Voimme olla niitä itsellemme ja toinen toisillemme ja tuoda näin inhimillisyyttä ja armollisuutta kaiken mahdollisen joulukiireen ja tohinankin keskelle. 

Voimme miettiä, mitä juuri minä nyt tarvitsen ja kaipaan. Mitä realistisesti ajateltuna tänä jouluna jaksan? Mitä läheiseni juuri nyt kaipaa? Miten voisimme olla itsellemme ja toinen toisillemme läsnä parhaalla tavalla juuri tässä keskeneräisessä hetkessä? Tästä joulun sanomakin meitä tänä pimeänä talviaikana muistuttaa. Joulussa ei ole tärkeintä ulkoiset puitteet ja lahjat vaan se, että voisimme pysähtyä joulun ihmeen sekä kohtaamisen ja läsnäolon äärelle. 

Viime jouluaattona olin sisarellani joulunvietossa ja aurallinen migreenikohtaus alkoi juuri kun olimme nousemassa joulupöydästä. Otin mukanani olevat tarvittavat kipulääkkeet ja menin siskoni makuuhuoneeseen lepäämään laput silmilläni samalla kun odotin lääkkeen vaikutusta. Mietin, että tätä juuri olin pelännyt ja stressannut aiemmin: että migreenikohtaus iskee juuri, kun on erityinen päivä, johon halusin niin pystyä osallistumaan!  

Monesti ikävä kyllä juuri ennakoiva stressi ja pelko edesauttavat sitä, että erilaisia psyykkisiä ja fyysisiä oireita ilmenee juuri silloin, kun niitä kaikkein vähiten osakseen toivoisi. Migreeni meni onneksi tällä kertaa suhteellisen nopeasti ohi ja pystyin osallistumaan joulunviettoon, vaikka olin vielä hieman toipilas ja migreenin jälkimainingeissa.  

Tulevana jouluna yritän muistaa tuon kokemuksen ja osallistua joulunviettoon taas omien voimieni mukaan. Suunnitelmanamme on tänä vuonna mennä mieheni kanssa äidilleni, jonne myös siskoni tyttärineen on tulossa. Voin tehdä näitä alustavia tämänhetkiseen jaksamiseen pohjautuvia joulusuunnitelmia samalla varautuen siihen, että voin nämä suunnitelmat hyvinkin joutua myös perumaan. Sama koskee kaikkia muitakin elämäni sitoumuksia ja suunnitelmia. 

Hankalat oireet ja sairaudet rajoittavat usein voimakkaasti sekä kykyämme sitoutua erilaisiin sitoumuksiin ja velvoitteisiin, kuten työelämään, että hyvin odotettuihin ja voimia tuoviin hetkiin ja tapahtumiin. Tähän tosiasiaan voi liittyä paljon vaikeita tunteita, kuten pettymystä ja surua, vihaakin.  

Yritän hyväksyä nekin itsessäni ja antaa niille tilaa. Tukahdutettuina ja vaiennettuina nuo tunteet kun vain tuppaavat kasvamaan ja voimistumaan. 

Toivotankin näiden mietteideni myötä kaikille oikein rauhaisaa ja levollista joulun aikaa ja odotusta!