On tervettä, että eri-ikäiset lapsiosat meissä ovat tasapainoisesti läsnä ja olemme ajoittain selkeästikin tietoisia niistä. Kaikki kokemuksemme ja ikäkautemme ovat sisäisen maailmamme aikajanalla. Jokainen ikäkausi jää meihin ja niissä kokemamme tukahdutetut tunteet oireilevat aikuisuudessa. Kohdattu sisäinen lapsi integroituu osaksi aikuisen persoonaa tasapainoisesti.
Jokainen ikäkausi jonka olemme eläneet on minuutemme aikajanalla.
Sisäisiä lapsia on sisällämme se yksi joka joskus olimme mutta tällä yhdellä lapsella on monia ikäkausia. Se saattaakin tuntua siltä kuin lapsia olisi joskus monia kun tunnistamme kipuja ja epätasapainoa eri ikäkausien kokemuksista. Meidät saatettiin torjua pahasti kun olimme teini tai taapero. Nuo tarpeet ovat jääneet vajaiksi ja ne huhuilevat meille niin kauan kuin aikuisuus meissä vastaa niihin.
Kivut ja vaillejäämiset eivät katoa ohittamalla tai kieltämällä. Eri ikäkausina kokemamme tunteet pyrkivät pintaan, tulemaan kohdatuksi. Nuo eri ikäkausien lapsiosat haluaa tulla kuulluksi niin kauan kuin kokevat siihen tarvetta, eli siihen saakka kunnes ne oikeasti tulevat kuulluksi. Niin kauan kuin niitä koitetaan ohittaa ne heijastelevat elämäämme erilaisia tunteita ja asioita, jotka saattavat ihmetyttää meitä aikuisina.
Sisäinen lapsi on meissä aina. Eikä se ole niin yksinkertainen asia kuin monesti annetaan ymmärtää. Sisäisen lapsen kohtaaminen ei ole staattinen tila vaan hyvinkin epämääräinen ja monitahoinen monen kokemuksen yhtälö.
Yleensä lapsen ilmaisu on täysin vilpitöntä. Mutta lapsen kasvaessa hänen ilmaisutapansa ottaa mallia ympäristöstä. Pikkuhiljaa lapsi huomaa mikä on sallittua, mikä ei. Mikä herättää negatiivisen huomion, mistä saa kiitosta. Millaisia piirteitä omassa perheessä arvostetaan, mistä kritisoidaan. Alkaa sopeutuminen. Lapsi menettää kosketuksen pahimmillaan aitoon persoonaansa ja mukautuu ympäristöönsä peittäen herkkyyttään ja kehittäen defenssejä. Lapsi näkee, että vapaa ilmaisu ei ole ok. Tietyt osat itsestä eivät ole sallittuja.
Kun lapsi ilmaisee itseään estoitta, häpeilemättä ja vapaasti, rajoittuneemmalle aikuiselle se voi olla hämmentävää, hävettävää tai jopa rankaistavaa. Aikuinen pyrkii hillitsemään ja rajoittamaan lasta. Lapsi kokee sen nahoissaan joko henkisenä tai fyysisenä rankaisuna. Kun tätä toistuu tarpeeksi usein lapsen vilpitön omaehtoinen spontaani ilmaisu jää ympäristöön mukautuneen käytöksen alle. Pahimmillaan tästä lapsesta kasvaa aikuinen jolla ei ole yhteyttä sisimpäänsä eikä sisäiseen lapseensa. Tälläinen ihminen voi alkaa torjua näitä piirteitä myös muissa tai kokee lapset ärsyttävinä. Tosiasiassa hän suojautuu projisoinnin kautta siltä kivulta minkä joutui kokemaan kun hänet itsensä joskus mitätöitiin.
Usein terapeuttisessa mielessä ja henkisen kasvun yhteydessä puhutaan, että sisäinen lapsi tulisi hoitaa. Ihminen jätetään tuon aika isolta möykyltä tuntuvan asian kanssa kuitenkin lopulta melko yksin.
Lapsi meissä on yhtäkkiä pelkästään aikuisen minämme vastuulla. Siinä voi jäädä aika hämmentyneenä miettimään ”Mitä voin tehdä, mistä pitäisi aloittaa?” Harva ainakaan itselleni on osannut selittää kovin selkeästi mistä sisäisen lapsen kanssa työskentelemisessä loppujen lopuksi on käytännössä kyse. Se on ihan oikea asia mutta selitykset jäävät usein melko epämääräiselle tasolle.
Olen kyllä samaa mieltä siinä, että vain itse voimme sisäisen lapsen hoitaa ja kohdata. Kukaan muu ei voi sitä puolestamme tehdä. Mutta emme voi eheyttää täysin yksin niitä osia joita pahimmassa tapauksessa iso yhteisö on menneessä rikkonut. Tarvitsemme eheyttäviä kokemuksia myös yhteisöstä. Tarvitsemme eheyttäviä kokemuksia rikkoneiden tilalle. Ne mahdollistuvat turvallisessa vuorovaikutuksessa. Tarvitsemme lapsiosien hyväksyntää ja nähdyksi tulemista myös toisilta.
Henkinen kasvu tapahtuu sisäisillä tasoilla mutta sen ei tarvitse olla pelkästään yksinäistä työtä. Voimme sen sijaan tehdä paljonkin toistemme tuella, yhdessä.
”Hyvä lapsuus ei ole koskaan liian myöhäistä kokea” Toisille tuo lause on loukkaavakin, mutta ehkä tällä sanonnalla tarkoitetaan sitä, että kun pilkomme lapsuutemme osiin ja huomaamme sieltä tiettyjen ikäkausien kohdalla jääneen kuin aukkoja minuuteemme, voimme yksi kerrallaan kohdata nuo vajeet sisällämme.
Sisällämme saattaa olla pieni vauva joka itki nälkäänsä mutta kukaan ei tullut. Taapero jonka pelko tulkittiin uhmaksi ja jota rankaistiin siitä. 6-vuotias joka jäi hämmentyneenä itkemään kun hänelle huudettiin asioista joita hän ei ymmärtänyt. Teini jonka ideologiaa pilkattiin.
Meissä saattaa olla näkymätön lapsi, väärinymmärretty esikouluikäinen, tuomittu ja torjuttu teini, hylätty vauva ja mitätöity taapero. Meissä saattaa olla vahingollisia kokemuksia lukittuna tukahdutetuiksi tunteiksi useampia.
Näiden jäljille pääsemme kun tutkimme mitä ajatuksia tietynikäiset lapset meissä herättävät. Tulemmeko kateelliseksi toisten onnellisesta lapsuudesta, ärsyynnymmekö tietyistä asioista lapsissa, koemmeko teinit vaikeina…
Ehkä et lapsuudessasi saanut olla sellainen lapsi, että saisit vaan olla olento jonka ei tarvitse osata mitään. Onko sinun aina pitänyt olla hyvä ja pätevä? Vai saitko sotkea ja jättää siivoamatta? Olla suorittamatta?Nyt aikuisena kun olemme vastuussa monista asioista voi oman sisäisen lapsen elämöinti ja tunteet johtaa elämänhallintaongelmiin. Tälläinen voi johtaa aikuisiällä alitajuiseen kapinointiin, koska sisimmässän kokee edelleen ettei saa olla lapsi ja aina pitää osata jotain. Olla hyvä ja kelpaava.
Kaikki nuo ovat viestejä omasta tunnemaailmastamme. Ja kun otamme nuo viestit todesta, alamme kuunnella niiden takana olevia vahingoittavia kokemuksia, pääsemme yhteyteen todellisten tunteidemme kanssa ja pystymme eheyttämään lapsuden kokemuksiamme niin, että niistä tulee terve pohja aikuisuudessa.
Menneitä ei kukaan saa tekemättömiksi. Mutta en usko siihen että olemme vajaita aina jos lapsena olemme joutuneet elämään vajaana nähdyksi tulemisesta, hyväksynnästä ja yhteydestä. Tottakai tuo on kova työ aikuisena käsitellä. Mutta se on mahdollista.
Sisäinen lapsi on erittäin haavoittuvainen ja herkkä kohta meissä. En ole minkään alan terapeuteissa kohdannut täysin sellaista hienotunteisuutta jota asian äärellä oleminen mielestäni tarvitsee. Sen sijaan oma lapseni ja muut elämässäni olevat lapset ovat olleet erittäin parantavia peilejä tässä. Olen myös löytänyt elämääni luotettavia ihmisiä joiden mahdollistamassa turvallisessa tilassa olen voinut tulla tietoiseksi näistä asioista. Ja tehnyt paljon itsetutkiskelua aiheen tiimoilta. Matka on ollut pitkä ja tietoisuus asian ympärillä laajentunut pikkuhiljaa sisäisen kokemuksen myötä.
Vuonna 2010 kysyin ollessani medicine wheelissä, että milloin olen täysin omassa voimassani. Sain vastaukseksi ”lapsi.” Kun puhuin kokemuksestani toiset arvelivat, että vastaus tarkoitti sisäistä lastani mutta minulla oli vahva tunne, että se tarkoitti ennen kaikkea omaa lastani. Nyt kun lapseni on 3.5-vuotias ja mietin asiaa jälkeen päin niin koen, että ne on itseasiassa ikään kuin yhtä ja samaa asiaa.
Oma lapseni on tullut johdattelemaan myös oman sisäisen lapseni esiin. Bonuslapseni tuoneet pintaan taas vanhempia ikäkausia minussa. Omat ja vieraammatkin lapset voivat olla todella suuria avainhenkilöitä tunnistamaan omaa sisäisen lapsen ja eri ikäkausien vaillejäämisiä. Huomaame nuo sisäiset tunteet siitä mitä tunnetiloja ja reaktioita lapset meissä herättävät. Tunteet eivät koskaan tule näistä lapsista vaan ne ovat meissä jo valmiina. Niistä täytyy vain ottaa vastuu ja lopettaa projisoimasta muihin.
Suomeahan sanotaan ”lapsi vihamieliseksi” maaksi. Täällä on varmasti monella hylätty sisäinen lapsi sisällä. Ympäristöstä huomaa miten lapset koitetaan pitää kurissa, etteivät nämä rikkinäiset lapset reagoisi ympärillämme. Lapset eivät saa mekastaa, nauraa tai olla muuten omia itsejään. Vaan heidän täytyy kasvaa siihen muottiin joka auttaa rikkinäisiä aikuisia varjelemaan omia kipujaan.
Jos aikuinen ei siedä tietynikäisiä tai tietyllä temperamentillä varustettuja lapsia hänessä itsessään saattaa olla syvälle haudattuna kipuja tuohon ikäkauteen tai käytökseen liittyen. Silloin lapsi nostaa pintaan ne itsessä, kuin peilinä.
Ehkä olemme joutuneet olemaan se kiltti tyttö, aina muita varten jolloin omaa tahtoaan ilmenvät lapset saavat jonkin osan meissä kiehumaan. Moni sanoo myös yleisesti teinejä rasittaviksi. Ehkä he ovat itse joutuneet piilottamaan teini-iän myllerryksessä niin paljon itseään etteivät pysty vastaanottamaan tästä hetkestä käsin sitä mitä teinit käyvät läpi. Teiniyteen kuuluu tietynlainen kompromissittomuus ja ideologisuus. Ehkä vain harva on saanut arvostavaa tukea teiniydessään ajatuksilleen ja kokemuksilleen. Ehkä vain harva on työstänyt itsessään teini-iässä kokemaansa vähättelyä tai aliarviointia.
Ihminen joka ei kärsi suoranaisista mielenterveysongelmista voi kuitenkin pitää sisällään piilotettuja, ohitettuja, särkyneitä eri ikäisiä lapsiosia. Näille kaikille ikäkausien lapsille voimme tarjota tilan tulla esiin, nähdyksi. Jotta voimme ymmärtää itseämme paremmin ja nauttia enemmän elämästä.
On tärkeä tiedostaa, että omat vanhemmat ja heidän vanhemmat ovat viettäneet ehkä vakavan ja suorituskeskeisen lapsuuden ja heidän sisäinen lapsensa on jopa mahdollisesti ollut kokonaan poissa olemasta, kuin ”koomassa.”Tietyn ikäpolven ihmiset eivät ole saaneet olla lapsia kokonaan. Silloin he eivät ehkä ole osanneet antaa omienkaan lasten olla sitä. Tälläinen siirtyy aina seuraavalle sukupolvelle.Sisäisen lapsen oirehdinta voi aiheuttaa elämänhallintaan vaikeuksia koska osa minuudesta haluaisi jättää hommat hoitamatta. Voi olla ristiriitaa persoonassa esim kaipaa ja tarvitsee järjestystä mutta ei pysty sitä ylläpitämään.Voi olla vaikea vetää rajoja omille lapsille tai rajat on liian tiukat.Ei huvita vaikkapa leikkiä oman lapsen kanssa koska oma sisäinen lapsi on unohdettu ja siksi vakava ja iloton.
Kulttuurissamme on hyvin vahvasti näkyvillä se miten lapsiosat hallitsevat aikuisuutta tiedostamattomasta. Suurimmassa osassa aikuisten riitoja on lapsiosat vallalla. Viikonloppuryyppäys on sekin ikäänkuin lasten kapinaa oman elämän sääntöjä vastaan. ”Pää pitää nollata” vaikka elämä on aikuisten oikeasti omissa käsissä.
”Olet lapsellinen” on tarkoitettu loukkaavaksi. Harva uskaltaa myöntää lapsuuden haavoittuvia tunteitaan koska ne saattavat aiheuttaa vain sen että niistä”lyödään” lisää. Lapsivihamielinen kulttuuri tuntuu ankaralta ja saa ihmisten lapsiosat menemään vain syvemmälle piiloon. Yksinäisyydessähän ne on tottunut olemaan joten sen he kyllä osaavatkin. Mutta kuinka sisäiset lapset saisi esiin, onkin toinen asia.
Sisäinen lapsi luo aitoa yhteyttä vanhemman ja lapsen välille
Kuljin poikani kanssa lähimetsässä ihmetellen luontoa. Ötököitä, kasveja puun kaarnaa, kypsyviä mustikoita, vesilätäköiden elämää… Poikani huomasi pienet toukat, pelasti perhosen lätäköstä. Löysimme rikotun pullon kaulasta hämähäkin joka oli tehnyt sinne pesän ja peittänyt munansa seitillä. Kuljimme luonnossa, elimme hetkessä. Ei ollut kiirettä mihinkään koska tuntui kuin aikaa ei olisi ollut. Pysähtelimme, tutkailimme, ihastelimme, ihmettelimme.
Jonkun aikaa kuljettuamme tajusin, että tässä poikani rinnalla kulkee myös minun sisäinen lapseni. Olin siinä sekä äitinä, että onnellisena lapsena. Tajusin yhtäkkiä selkeästi, että olin pienenä juuri samanlainen luontoihminen kuin poikani nyt. Pyydytelin ojista akvaariokaloilleni erilaisia ötököitä, keräsin perhosentoukkia koulumatkalta ja tein niille suojaisan paikan purkkiin koteloitumista varten. Sain niitä kasvamaan ja kuoriutumaan. Hoivasin orpoa variksenpoikaa leikkimökissä, leikin kukkakauppaa… Kerran otimme siskoni kanssa lasipurkkiin ”sammakonpoikasia” ja veimme purkit mukanamme mummolaan. Aamulla herättiin pitkäjalkaisetn sääskien kansoittamasta asunnosta. Ötökät olivatkin hyttysenpoikasia ja ne olivat kuoriutuneet yön aikana. Luontoa tutkimalla sitä oppi eläimet ja kasvit.
Olin jo lapsena yhtä luonto- ja eläinrakas kuin poikani nyt ja saan elää ja jakaa sitä kaikkea hänen kanssaan yhdessä uudelleen. Jos oma sisäinen lapseni olisi mielen unohdetussa kellarissa en voisi myötäelää näitä asioita hänen kanssaan niin läsnäolevasti.
Mitä vahingollisempia ja pitkäkestoisempia kokemuksia lapsuudessamme on ollut sitä armollisempaa ja rakkaudellisempaa suhtautumista sisäinen lapsemme kaipaa, jotta se uskaltaa tulla takaisin elämään.
Aikuisuudessa alkaa monet värit kirkastua kun saamme tuon piilossa olevan lapsemme kaikkine ikäkausineen rinnallemme kulkemaan. Leikkimään yhdessä tätä elämän leikkiä. Tarvitsemme sisäisen lapsemme vilpittömyyttä ja aitoa valoa. Ja tarvitsemme sisäisen lapsen hyväksyntää jotta voimme luoda siltoja aikuisten ja lasten välille.
Lue myös artikkelini:
Herkkä tunnistaa toisten tarpeet, mutta entä omansa?
Sisäisen lapsen vaiheet ihmissuhteessa
Aito sisäinen turva sallii myös herkkyyden ja haavoittuvuuden näyttämisen
Kommunikointi lasta ymmärtäen paljastaa tulkintojen takaa yhdistävän puhtaan tunnemaailman
Tommy Hellsten: ”Ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.”
Tunteiden näyttäminen tekee ihmisestä aidosti vahvan
En oikein tiedä miten saisin oman sisäisen lapseni leikkimään. Silloin kun olin lapsi, tunsin oloni niin yksinäiseksi, turvattomaksi ja ilottomaksi, etten kauheasti jaksanut leikkiä. Kaverin kanssa leikin, mutta yksin en jaksanut enkä osannut leikkiä .