Eniten olen pelännyt ja vältellyt pettymyksen tuottamista toisille.
Vähän aikaa sitten terapeuttiystäväni sai minut ymmärtämään, että aikuiseksi kasvamiseen kuuluu pettymysten tuottaminen. Erityisesti omille vanhemmilleen.
Tajusin, että tässä ajatuksessa on jotain perää. Kilttinä suorittajana teini-ikäni meni ilman isompia pettymyksen tuottamisia. Päin vastoin. Minähän loistin niin koulussa kuin urheilussa ja muissakin harrastuksissa. Sain hymytyttöpatsaan enkä juurikaan harrastanut teinisekoiluja. Hoidin hommani mallikkaasti ja pääsin opiskelemaan vanhempieni arvostamaa alaa.
Vasta aikuisena aloin tuottaa pettymyksiä vanhemmilleni, kun aikuiselämässäni okein mikään ei mennytkään kovin perinteisen kaavan mukaan. En menestynytkään perinteisessä työelämässä, vaan uuvuin, vaihdoin alaa, erosin kirkosta, innostuin tantrasta ja lopulta loin yritykseni vanhempieni näkökulmasta kyseenalaisten asioiden ympärille. Samalla kipuilin sitä, miksen saanutkaan uusille elämänvalinnoilleni samanlaista kannustusta ja hyväksyntää kuin aiemmin perinteisempää polkua kulkiessani. Yritin kaikin keinoin saada edes pieniä hyväksynnän murusia vanhemmiltani. Halusin tehdä heidät ylpeiksi. Halusin, että he näkisivät, mitä kaikkea hienoa olen saanut uudella urallani aikaan. Ja aina uudelleen jouduin pettymään, kun hyväksyntää ei ollutkaan tarjolla.
Aikuisuutta on lopettaa hakemasta validaatiota sieltä, mistä sitä ei ole saatavissa.
Aikuisuutta on paitsi tuottaa vanhemmille pettymyksiä, myös hyväksyä se, että nämä eivät ehkä koskaan tule ymmärtämään tai hyväksymään omia valintojani. Aikuisuutta on lopettaa hakemasta validaatiota sieltä, mistä sitä ei ole saatavissa. Aikuisuutta on se, että hyväksyykin itse itsensä ja tekee rauhan sen kanssa, että jotkut omat valinnat eivät miellytä tai aiheuta positiivisia reaktioita omissa vanhemmissa tai muissa läheisissä ihmisissä. Ja että silti voi jatkaa omien valintojen tekemistä ja samalla rakastaa ja olla yhteydessä. Voi hyvässä yhteisymmärryksessä todeta, että joissakin asioissa koemme maailman eri tavoin, olemme eri mieltä, emme täysin ymmärrä toisiamme ja silti voimme kohdata, silti voimme arvostaa toisiamme ja olla kiitollisia siitä kaikesta hyvästä, mitä välillämme on.
Ehkä samalla pettymysten tuottaminen myös muillekin ihmisille tulee helpommaksi. Ehkä pettymyksen tuottaminen ystävälle, kollegalle tai kumppanille ei olekaan maailmanloppu. Ehkä pettymyksen tuottaminen itselle ei saa vajoamaan enää niin syvälle pohjamutiin kuin joskus aiemmin.
Ehkä sinne pettymyksen rinnalle tuleekin sallivuus ja hyväksyntä. Oman keskeneräisyyden näkeminen. Inhimillinen ihminen tekee virheitä ja tuottaa pettymyksiä. Joskus tahallaan ja vielä useammin tahattomasti. Toisen puolesta voi olla pahoillaan, muttei pettymyksistä tarvitse itseään ruoskia ja syyllistää. Kaikki tekevät virheitä ja aiheuttavat pettymyksiä. Ne yksinkertaisesti kuuluvat elämään.
Usein omien rajojen laittaminen tai omien tarpeiden priorisointi ihmissuhteissa, joissa on aiemmin ollut rajattomuutta ja liiallista joustavuutta, voi aiheuttaa toisissa ihmisissä pettymyksen tunteita. Eikä se haittaa. Voin silti valita itseni, pitää rajoistani ja tarpeistani kiinni ja hyväksyä, että toinen saattaa siitä pettyä. Ei minun tehtäväni ole suojella häntä pettymyksen tunteelta tai miltään muultakaan tunteelta, vaikka niin olenkin joskus oppinut toimimaan. Aikuisena ihmisenä en (yleensä) ole hengenvaarassa, vaikka toinen pettyisi minun toimintaani. Tärkein tehtäväni on pysyä itseni puolella, toki ketään toista vahingoittamatta.
Pettymyksen tunne ei vahingoita ketään vakavasti. Se on vain tunne, joka tuntuu ikävältä jonkun aikaa ja menee sitten ohi. Kukaan ei tiettävästi ole vielä kuollut pettymykseen. En minäkään.
Siispä, tällä viikolla aion tietoisesti harjoitella pettymyksen kanssa olemista. Omien valintojen tekemistä siitä huolimatta, ettei joku niistä tykkää. Sillä jos ikuisesti vältän tuottamasta muille pettymyksiä, en koskaan pääse todella elämään aikuisen ihmisen elämää. Enkä minä tullut tähän maailmaan miellyttääkseni muita. Tulin elämään omannäköistä ainutkertaista elämää.
Muita Reben tekstejä:
Miten päästä yli pettymyksistä? – Tarina siitä, miten minusta tuli epäonnistumisen asiantuntija
Sovittelijan roolista kohti korjaavia konflikteja
Kuka minä olen puhumaan rakkaudesta?
Kun rakkaus ei mahdu laatikkoon
0 kommenttia