Viime päiviini elämässäni on sisältynyt yhä syvenemissä määrin syvä uskoon tulemisen kokemus. Olen muistanut uudestaan, mikä onkaan se minulle määritelty polku, jota pitkin minun on hyvä tässä elämässä kulkea. Tai ennemminkin, mikä onkaan se polku, joka aina kulkee rinnallani ja ohjaa valintojani elämän aalloissa sekä auttaa keskittymään oleelliseen.

Se tuntuu vähän siltä, kuin palaisi kotiin, omaan itseen. Ja sitähän se oikeastaan juurikin on. Tämä on juuri se minun oma polkuni, ei minkään ulkoisen tahon tai instanssin määrittelemä tapa elää tai olla. En koe myöskään minkäänlaista ryhmäpainetta, sillä en hirveästi tunne ihmisiä, jotka kulkisivat tätä samaa polkua.

Jotenkin tuntuu, että yleisesti ajatellaan ainakin meillä täällä Suomessa, että uskoon tuleminen tarkoittaa nimenomaan uskon heräämistä Jeesukseen. Suomessa uskoon heräämisen yleensä käsitetään liittyvän nimenomaan kristinuskoon. Minun kohdallani kyse ei kuitenkaan ole siitä. Näen kaikki uskonnot tasavertaisina keskenään etsien loppupeleissä yhtä ja samaa. Näen, että ne puhuvat samoista asioista eri kielillä. Olen aina vierastanut lokeroitumista johonkin yhteen uskontoon. Kuitenkin tunnen vetoa tiettyihin uskontoihin enemmän kuin toisiin – tai tarkemmin ajateltuna, tunnen enemmän vetoa tiettyihin aspekteihin noista uskonnoista.

Minun kohdallani uskoon tuleminen tarkoittaa, että ymmärrän nyt, että en voi eikä minun tule yrittää itse vaikuttaa kaikkeen. On paljon asioita, jotka eivät ole minun vaikutuspiirissäni. Tunnen, että maailmassa on paljon sellaista, jota en ymmärrä eikä minun tarvitsekaan ymmärtää. Luotan, että on olemassa minuakin, ihmistä, suurempia voimia. Olen löytänyt elämääni jälleen säännöllisen joogan ja meditaation harjoittamisen. Ne opettavat minulle sitä, että minun ei tarvitse yrittää kontrolloida ihan kaikkea.

Viime aikoina olen harjoittanut radikaalia asioiden hyväksymistä. Buddhalainen – askeettinen ja yksinkertainen – elämäntapa tuntuu itselleni kaikista luontaisimmalta ja kotoisammalta. Olen aina löytänyt elämänilon joogamatolla oleillessani. Suorittaessani 10-päivän hiljaisen meditaatioretriitin 11 vuotta sitten, tunsin oloni kotoisammaksi kuin ikinä missään. Tuo kokemus jätti minuun syvän jäljen ja elää mukanani edelleen, etenkin vaikeina hetkinä. Luovun koko ajan enemmän ja enemmän ajatusmaailmasta, jossa minun tulisi yrittää jotenkin manipuloida maailman energioita jotta voisin saavuttaa haluamani. Olen huomannut, että minä enemmän yritän manifestoida asioita, sitä enemmän ne hiipuvat otteestani. Ymmärrän nyt, että se johtuu siitä, että manifestointi, noituus, ei ole minua varten, se ei ole sitä kuka sisimmässäni olen.

Koen suurta rauhaa siitä, kun muistan, mitä polkua minun on hyvä kulkea tässä elämässä. Koen myös suurta helpotusta tietäessäni, että minun vastuullani ei ole kaikki mitä ympärilläni tapahtuu tai edes kaikki, mitä itselleni tapahtuu. On olemassa paljon paljon asioita, joihin en voi itse vaikuttaa eikä minun tarvitsekaan.

May all beings find real peace, real love, real harmony. May all beings be happy.

Namaste!