Uupumuksen kautta iloon ja onneen

Tuossa yöllä heittelehtiessäni levottomana sängyssä mietin, että miksiköhän se tuo suorittaminen on niin vahvana meissä ihmisissä.
Se on ajanut minut äärimmilleen, vaikka kehoni on suorastaan huutanut väsymystään.

Pakko tehdä tuo vielä tuosta, pakko se on nyt sitä ja tätä. Se sisäinen ääni piiskaa eteenpäin, vaikka sitä jollain tasolla ymmärtäisikin, että ehtisi myöhemminkin taikka eihän se olisi ollenkaan pakko.

Mistä se ääni sitten tulee, kotoa lapsuudesta? Koulusta opettajilta?
Vastausta en tiedä, mutta pois sen äänen haluan. Minun on ollut pakko alkaa opettelemaan löysäämistä, sallimista vain olemiseen ja lepoon.

Koska kun keho ajautuu riittävän syvään uupumuksen tilaan, muuta vaihtoehtoa ei vain ole. On annettava niiden pölypallojen olla sängyn alla ja nurkissa vähän pidempään. On tehtävä vain pakolliset, ja nekin pienissä osissa leväten välillä.
On karsittava menot minimiin, niissäkin vain ne pakolliset. Minulle se pakollinen merkitsee varattujen aikojen hoitamista ja kaupassa käymistä.

Menot on jaoteltava niin, että lepopäiviä tulee väliin riittävän monta. On ollut iso opettelu sen hyväksymisessä, että minä en vain pysty. Kehoni ei jaksa liikkua ja se tuntuu painavalta. Mieleni sen sijaan tekisi kaikenlaista.
Siitäpä tullaankin sitten kysymykseen, että haluanko minä aidosti tehdä sitä kaikkea mitä mieleni minulle sanoo?

Olen käyttänyt paljon aikaa sen harmitteluun, että kun minä en jaksa. Onhan se tietenkin kurjaa olla näin, mutta kuka sen lopulta sanelee, että mitä minun pitäisi tehdä ja jaksaa.

Olin töissä ollessani aidosti ihmeissäni siitä, kun työkaverit puuhasivat ja harrastivat kaikkea vielä työpäivän jälkeenkin.
Sitten olin minä joka hädintuskin jaksoi kerran viikossa käydä kaupassa ja käyttää lasta harrastuksessa.

Monesti olin pettynyt itseeni, että mikä minussa on vialla kun en pysty samaan kuin muut.
Työttömäksi jäädessäni aloin kulkemaan kuntosalilla, olinhan tottunut fyysiseen työhön ja tavoitteena oli pysyä hyvässä kunnossa sekä saada upea lihaksikas vartalo.

No sekin epäonnistui. En palautunut ja rääkkäsin jo valmiiksi väsynyttä kehoani.

Lopulta kävi niin etten kyennyt enää edes liikkumaan. Olin aloittanut opiskelun ja siinä ohessa tein henkilökohtaisen avustajan työtä.

Minun oli pakko myöntää itselleni, että en enää kykene mihinkään. En entiseen työhöni enkä oppimaan uutta.
Noista tapahtumista on nyt 7 vuotta aikaa. Tämä aika on mennyt selvitessä, hakiessa uutta toimintamallia arkeen jotta pärjään.

Olen hävennyt itseäni, olen myös saanut puolustautua. Joskus näen ihmisten katseessa sen epäilyksen etteivät he usko minua. Näen jopa sääliä, että oletpa vajonnut alas; päässäkin varmaan vikaa on, että kuvittelee oireensa.

Näin minulle pari lääkäriä ovat tuoneet esille. Onneksi kuitenkin toinen lääkäri lähetti minut sydämen rasitustestiin joka jouduttiin keskeyttämään, niin huonossa kunnossa siinä hetkessä olin.

Toinen lääkäri yritti minulle diagnoosin tarkistuksia, näin maallikkokielellä se olisi merkinnyt luulotautista.
Tuntui pahalta istua siinä hänen edessään, hän esitti ystävällistä ja hymyilevää, mutta katse oli julma.
Vaikka kuinka yritin selittää tilanteeni vaikeutta, etten tahallani ole tässä, en saanut ymmärrystä.

Minun mielestäni pahinta myrkkyä on ihmiset jotka ovat siellä vuosia kestäneessä opiskelussaan lukeneet kirjoista kuinka ihmisen kuuluu olla ja toimia, tätä muottia seurata. Ja jos tulee ongelmaa, niin tällä se paranee.

Minun mielestäni asiat eivät ole niin suoraviivaisia, jokainen on yksilö.
Esimerkiksi minä reagoin vahvasti kehollani. Niitä on täytynyt opetella lukemaan.
Mieleni saattaa uskoa asioiden olevan hyvin, mutta kehoni paljastaa totuuden. Ainakin, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Niin että miksi sitä sitten suoritetaan asioita? Jotta tulisimme hyväksytyksi?
Jotta edes itse voisimme hyväksyä itsemme?
Minä olen huomaamattani suorastaan pyydellyt anteeksi olemassaoloani, ei pidä olla vaivaksi kenellekään tai ylipäätään vaatia itselleen mitään.

Jotenka, näin vuosien rämpimisen jälkeen minä uskon etteivät nämä vaivat ja uupumus minulle syyttä tulleet. Sieluni janosi muutosta elämään, se oli henkisesti köyhää.
Mitenpä sitä muuten olisi päässyt tutustumaan itseensä oikein kunnolla, kuin pakottamalla pysähtymään.
Sillä sitähän tämä on, kun keho ei jaksa, on vain antauduttava.
On alettava katsomaan sisimpään, kuka minä olen ja mitä minä aidosti haluan.

Olen myös lukenut kasoittain kirjoja, kuunnellut luentoja ja podcasteja. Niistä olen saanut oivalluksia ja myös helpotustakin, en olekaan niin outo kuin kuvittelin olevani.

Olen myös kohdannut aitoja sekä lämminhenkisiä ihmisiä terveydenhuollon puolella.
Kuinka parantava se onkaan, kun joku sanoo, minä ymmärrän sinua.
Sydänpolilla eräs sairaanhoitaja juoksi minut kiinni käyntini jälkeen ja sanoi minulle : ” Minä olen kokenut saman ja ymmärrän sinua. Ei minuakaan aluksi uskottu. Toivon sinulle hyvää jatkoa. ”
Kuinka hyvältä se tuntuikaan kuulla.

On hienoa saada kohdata heitä aitoja ihmisiä jotka tekevät työtään sydämestään käsin.
He ovat niitä jotka muuttavat maailman paremmaksi paikaksi.

Minä voin siis vain jatkaa tätä itseni kanssa työskentelyä ja toivoa voivani joskus vielä paremmin.
Ymmärrän sen ettei se ole pelkkä fyysinen suorittaminen joka minut tähän on ajanut.
Myös henkinen taakka on ollut painava, ja sitä haluaisin saada kehostani pois purettua.
Sillä onhan se kuitenkin urheasti minua kannatellut.
Haluaisin oppia uuden tavan elää ja olla, jotta tuo kannattelu kevenisi.
Jotta saisin iloa ja keveyttä elämääni.
Siinä on minun tavoitteeni juuri nyt.

´Niin vahva, mutta kuitenkin voimaton.
Sallia särkyä, muuttua tomuksi.
Ajattomuuden virta, menneisyyden kahleet,
ne murrettava on.
Vain silloin voi löytää itsensä ja oman tien

Käyttämäni kuvat ovat ystäväni Anne Väisäsen ottamia, kiitos hänelle että niitä saan käyttää. Hänet löytää Instagramista nimellä annevais_photography.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *