Pitkästä aikaa täällä, kirjoittamassa. Mitäs tämä nyt olikaan? Olenko unohtanut jo miten kirjoitetaan? No. Katsotaan. Katsotaan mitä tähän syntyykään. Minulla ei ole nimittäin hajuakaan.
Annan tulla mitä tullakseen on. Ei yhtään sen enempää tai vähempää.
Se näyttääkin olevan varsinainen teema minulle juuri nyt elämässäni. En tiedä tulevasta, mutta uteliaisuudella kuljen eteenpäin. Askel askeleelta luottamukseen enemmän antautuen.
Se nimittäin todellinen luonteeni on.

Ja kevät se tekee tuloaan. Valon määrä on lisääntynyt. Luonto on heräilemässä eloon. Katseeni kääntyy menneeseen.
Kuluneeseen talveen ja syksyyn.
Eipä minulla ollut hajuakaan mihin olin ryhtynyt ja minkä sopimuksen itseni kanssa allekirjoittanut, kun syksyllä lähdin ennätysmäisen nopealle transformaatiomatkalle. Tuntuu, että hyppäsin jonkun luotijunan kyytiin. Olin oman itseni koekaniini.

Vitsailen, että aivan kuin homma olisi pistetty aluilleen jossain mihin mielen kapasiteetti ei ylety.
Jossain, missä laajuus toimii majakkana. Siellä jossain toisaalla minä tutkin ja ihmettelin tilannettani.
Täytyy olla jokin keino, jolla transformaatio saadaan tuotua esiin uudella tavalla. Sellaisella tavalla, että voisin integroitua siksi kuka pohjimmiltani olen hyvin nopealla tahdilla.
Mahdollisimman vaivattomasti sekä virtaavasti. Syvälle sukeltaen. Intensiivisesti eteenpäin kulkien.

Ja nyt kun katson jälkeenpäin näitä kuluneita kuukausia, ei se ihme ole ollut että välillä olen ollut aivan kuin toisella planeetalla. Homma on todella ollut niin intensiivistä, että normaali elämä on ollut hyvin minimaalista. Olen lähinnä maannut ja hengitellyt. Joten kuten toikkaroinut eteenpäin.
Avautunut, ottanut itseäni vastaan. Kohdannut pelottavimmat asiat sisäisyydestäni. Elämäni. Menneisyyteni. Yksinäisyyteni. Tuskani.
Olen liikkunut eteenpäin. Päättäväisyydellä.
Välillä se oli ihan hirveää. Mutta siitäkin selvittiin.

Nyt kokemukseni kertoo, että mikäli ihminen mielii tulla siksi kuka pohjimmiltaan on, ääretön sekä vapaa sieluolento, ja elää elämänsä uudesta tietoisuudesta käsin, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin sanottu ihmisyyden ”pimeä puoli”. Se on se puoli, jonne olemme sulloneet kaiken mitä emme kokemuksessamme sekä itsessämme hyväksy.

Siellä on asioita mitä meille on tapahtunut, mutta emme millään niitä meinaa haluta muistaa emmekä kohdata.
Siellä on myös asioita mitä olemme itse tehneet muille, mutta myös ne hyväksymättömyyden unohdukseen haudanneet.
Yksin, yksin, sinne varjoon odottamaan. Hylättynä odottamaan. Ja niin me yritämme elää elämäämme. Itseämme ja koko totuutta paeten.


Mutta nyt voin todeta, että kun sinne puolelle uskaltaa astua, ei siellä loppuviimein ole mitään muuta kuin rakkautta odottamassa.
Rakkautta naamioituna erilaisiin pukuihin. Yksinäisiin pukuihin.
Odottamassa, odottamassa. Rakkautta, rakkautta, sitä vain se kaipaa.
Ja sillä se uudeksi totuudeksi muuntuu.

Olen hyvin kiitollinen, että oman varjoni ei tarvinnut enää odotella.
Kun viimein tein päätökseni mennä niin syvälle sinne, että yksikään kivi ei jäisi käännettäväksi, oli prosessi vauhdikasta menoa.
Ja nyt voin vain todeta: Olipas se matka.
Enkä minä sitä sano, etteikö minulla enää olisi mitään, mitä itsessäni katsoa ja mille avautua, mutta koen päässeeni kohtaan, jossa hommasta on tullut paljon yksinkertaisempaa.
Entistä virtaavampaa.

Olen huomannut, että asia alkaa toimia nyt niin, että elän elämääni ja teen asioita.
Sitten huomaan, että nyt on jotain outoa ilmoilla. Tuntuu ahdistusta tai pelkoa. Outoa hämäryyttä.
Se on merkki siitä, että näitä varjoisia puolia itsestäni on noussut kehiin.
Monesti ne ovat menneisyyden minuuksia. Pieniä lapsia tai teinejä. Niitä, kuka joskus olin.
Ja ne kantavat vaikeita tunteita sisällään. Haastavia kokemuksia.
Ovat kenties oppinut joitain outoja toimintatapoja selviytyäkseen elämästä.
Ja kun teen tämän havainnon, että olotilani ei enää ole kirkas ja selkeä, yhä nopeammin pysähdyn ja otan itselleni tarvittavan ajan. Autan itseäni sukeltamaan sisimpääni. Hengitän. Enkä enää pelkää sitä mitä siellä on vastassa. Se tuntuu käsittämättömältä. Vapaudelta.

Ja prosessi virtaa aika ihanalla tavalla. Rakkaudellisella tavalla.
Sisältäni nouseva voima ”valoni” tulee keskustastani esiin ja se tekee kuin itsestään tehtävänsä.
Tuo kotiin ”lähteeseeni” tämän menneisyyteen juuttuneen osani.
Ja taas olen pala palalta eheämpi kokonaisuus. Ja mitä enemmän näitä osia tulee takaisin itseeni, sitä vapaampi olen kokemaan tämän elämän tasapainoisuudesta ja neutraalista tilasta käsin.

Tunnen vähemmän ja vähemmän outoja voimakkaita tunnekuohuja ja pelkotiloja.
En ole vihaan enkä euforiaan taipuvainen.
Masentuneisuus ja mustuus on alkanut sulautua tyhjyyteen.
Tyhjyyteen, josta nousee uusi minuus. Feenikslinnun lailla.
Ja minusta todella alkaa tuntua, että olen alkanut ottaa haltuun tätä integraatioprosessia.
Olen synnyttämässä itsestäni uutta versioita. Kypsää, äidillistä minuutta.

Entä mitä muuta voin ottaa haltuuni? Mitä muuta voin oppia?
Loppuviimein miten tämä elämä edes toimii?
Tiedän vanhan tapani. Se piti sisällään selviytymistä. Outoa mielen jahkailua ja pohdiskelua.
Miten tämä asia nyt ratkeaa? Miten tämä asia hoidetaan? Mikä olisi nyt oikea vaihtoehto?
Mitä tästäkin tulee? Miten huominen menee? Miten viikon päästä? Miten saisin kaiken nyt vain jotenkin oikein? Jotenkin, että olisin turvassa.

Tällaista se pitkälti oli. Ymmärtäähän sen.
Tämä kaikki mielen myllerrys oli sisäisten lasteni pelkotiloja ja hallintaa yrittää selvitä jotenkuten tässä elämässä.
Mutta nyt kun olen kutsunut lapset takaisin kotiin itseeni, ei tällaiselle selviytymiselle ole enää tarvetta.
Mikä siis on minun uusi tapani? Uusi todellisuuteni. Uusi flowni.
Mikä on sen laatu?

Onko se se, että asiat tulevat luokseni vaivattomasti? Onko se se, että mitä ikinä tarvitsenkaan on valmiina minua odottamassa. Aivan kuin kaikki tuotaisiin sieluni kultaisella tarjottimella eteeni.
Oli kyseessä sitten sydämestäni nouseva haaveeni muuttaa Sipooseen. Ihanaan rauhalliseen kotiin.
Ja niin se toteutui. Yksinkertaisesti. Sain asunnon, jonne olen muuttamassa ensi kuussa.
Tarina tämän takana on ihana. Ehkä kerron sen joskus.
Ja kenties samalla flowlla hoidan koko muuton.

Voiko olla niin, että kun on aika myydä sohva, niin se ostaja vain on siinä. Valmiina. Kuin itsestään.
Ja kun on aika hommata jokin asia uuteen kotiin, niin sekin vain on siinä.
Ja intuitiolla tiedän mistä sen löydän. Niin ettei minun tarvitse venkslata ja skrollailla kaiken maailman sivuja ja pohtia mikä nyt olisi oikea ratkaisu.

Onko niin, että tämä itseasiassa on hyvin luonnollinen tapa olla. Antaa energiani palvella itseäni.
Ja kun niin sanottu pimeä puoli itsestäni on tuotu esiin hyväksyntään ja integroitavaksi, minun ei ole mikään ongelma vastaanottaa kaikkea mitä tielleni helposti virtaa.
Nimittäin en koe enää syvää arvottomuutta ja syyllisyyttä. Pahuutta itsestäni.
Vaan tunnen, että olen arvokas. Tästä arvokkuudesta käsin ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastaan parasta mitä elämällä on minulle tarjota. Ja sillähän on.

Sydämeni kuiskailee: voitko vain vastaanottaa. Enemmän ja enemmän. Enemmän ja enemmän rakkautta. Eikä sinun tarvitse pohtia mistä hitosta se kaikki virtaa. Voit vain hymyillä. Kiitollisena.
Ja todeta, jaahas, oliko tämäkin jotain niitä minun kokeita siellä jossain toisaalla. Ihmeiden maassa. Siellä, missä kaikki on mahdollista. Kaikki, mitä luovuuteni vain keksii luoda.
Nyt ne sitten tänne maankamaralle eteeni virtaavat.
Jaahas, jaahas. Kaikki ajallaan, oikealla ajallaan. Mielen käsityksen ulkopuolelta.

Hmm. Minusta tuntuu, että olen kuin unissakävelijä, joka alkaa muistaa ja herätä pitkästä horroksesta.
Nautinnollista. Ihmeellistä. Elämän juhla on vasta alkamassa.
Taidan todella olla oman luomukseni koekaniini. Ja koe on oikein onnistunut.
Uteliaisuudella jatkan tästä eteenpäin.
Kiittäen itseäni ja jokaista joka sydäntäni on matkan varrella koskettanut ja tulee vielä koskettamaan. Kiitos!!!

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *