Luin muutama kuukausi sitten artikkelin lähisuhdeväkivallasta. Otsikko oli muotoiltu jotakuinkin näin ”Yhä useampi hakee apua väkivaltaisuuteen.” Luin otsikon ja tunsin syvää tyytyväisyyttä, koska ymmärsin otsikon niin, että yhä useampi väkivaltaa tekevä ihminen hakee apua ongelmaansa. Ajattelin miten hienoa se on, että olemme viimein kehittyneet laajemmin ottamaan vastuun omasta toiminnastamme.

Luettuani juttua ymmärsin kuitenkin nopeasti, että otsikolla tarkoitettiinkin sitä miten yhä useampi joutuu hakemaan apua  väkivaltaisen lähimmäisen takia itselleen. Yhä useampi hakeutuu väkivaltaisen ihmisen  takia turvaan. Se teki minut tietysti surulliseksi. Ensimmäinen assosiaationi oli se miten toivoisin asian olevan. Toivoisin, että herättäisiin näkemään, että väkivallantekijä on myös oman käytöksensä uhri jonka pitäisi herätä hakemaan apua! Olen miettinyt asiaa viime aikoina yksikseni ja nyt halusin jakaa ajatuksiani aiheesta. Ongelma koskettaa useampia kuin ehkä uskoisimmekaan.

Väkivallantekijää pidetään yleensä pelkästään pahana, ja hänet usein tuomitaan. Se lisää avun hakemisen kynnystä. Ilmapiirin pitäisi olla toisenlainen, jolloin avun hakemisen kynnys madaltuisi. En silti todellakaan tarkoita, että väkivaltaa pitäisi sietää yhtään. Sille pitää olla täysin nollatoleranssi. Uskoakseni kuitenkin useimmat väkivallantekijät kokevat suunnatonta häpeää teostaan ja   haluavat muuttua. Ympäristön hyvin tuomitseva suhtautuminen tekee ongelman myöntämisestä kuitenkin entistä vaikeampaa. Asian kohtaaminen itsessään kun on jo valmiiksi todella kipeä.

On vaikea myöntää mokanneensa ja alkaa selvittää ongelmiaan. Varsinkin  jos ympäristöstä tulee vain halveksuntaa, silloin on helpompaa hävetä ongelmiaan yksin ja pistää ongelmat piiloon, jopa itseltään. Mutta juuri se estää koko toipumisprosessin.

Harva väkivaltaan sortuva on obsessiivinen psykopaatti joka ei tunne syyllisyyttä teoistaan, vaikka näitäkin toki löytyy. Suurinosa väkivaltaan sortuvista vain omaa surullisen huonon tunnesäätelyntaidon ja rankkoja kokemuksia menneestä. Lapsuudesta saatu tunteiden kanssa toimimisen malli ei useinkaan ole ehkä se paras mahdollinen. Ehkä omassa perheessä riidat on selvitetty väkivallalla tai lapsuudenkodissa  tunteet on pistetty sivuun alkoholilla. Silloin ei ole voinut oppia toimivaa mallia käsitellä oman parisuhteen ja perheen haasteita.

Väkivaltainen teko on avunhuuto. Kun ihminen sortuu väkivaltaan hän taantuu lapsen tasolle. Suurin pahuus on yleensä suurinta avuttomuutta. Olen itsekin ollut väkivallan kohde ja sen aiheuttaja. Olin nuoruudessani muutaman vuoden parisuhteessa jossa saatoin herätä siihen, että minua kuristetaan. Tilanteita oli vuosien aikana erilaisia ja hyvin monia. Tuota suhdetta ennen en ollut koskaan aggressiivinen. Mutta tämä suhde jätti minuun jäljen ja olen sen jälkeen itsekin ollut väkivaltainen  kumppaniani kohtaan. Väkivaltainen teko ei koskaan ole lievää, se on syytä ottaa vakavasti aina vaikka sen alkusyitä voikin joissain tapauksissa ymmärtää.

Hallitsemattoman vihan taustalla on usein, että tietyn tapahtuman tai toiminnan kautta vahingoitetun lapsen kokemus tulee kosketetuksi, ja siitä kokemuksesta halutaan pois. Tämä prosessi ei useimmiten ole tietoinen, vaan vain kokemuksen sietämättömyys koetaan, Hakkarainen selventää.
Lähde:  psykologi Pertti Hakkarainen, Studio55

Olen tutustunut itsessäni olevaan hätääntyneeseen lapseen joka turvattomuutta kokiessaan menee niin suunniltaan, että viimeisenä keinona yrittää saada tahtomansa läpi vihan kautta.  En halua esittää minkäänlaista väkivaltaa hyväksyttävänä tai lievänä. Vaikka naisen väkivalta on usein ”vain läpsimistä” siihen tulisi suhtautua erttäin vakavasti. Ongelmien juuret ovat syvällä. Ja niiden äärelle olisi hyvä pysähtyä ottaen vastuu siitä miten kanssa ihmisiä kohtelee. Tiedän kokemuksesta, että asian itselleen myöntäminen herättää suurta häpeää ja sattuu syvälle. Mutta se on ainoa tie kohti rakentavampia toimintamalleja. Ja tähän tarvitaan ulkopuolista apua.

Fyysinen ja henkinen väkivalta ovat molemmat erittäin vahingollisia tapoja toimia niin tekijälleen kuin kokijalleen. Henkiseen väkivaltaan on vaikeampi vetää rajat ja sitä voi olla vaikea tunnistaa. Henkistä väkivaltaa ei ole vain suoranainen haukkuminen ja ikävä käytös vaan sitä on yleensä myös henkisesti pois vetäytyminen, hylkääminen, vaikeneminen, mitätöiminen… Kaikki väkivalta, niin henkinen kuin fyysinenkin, on parisuhteessa erittäin vahingollista. Silti sitä tapahtuu useimmissa parisuhteissa todella paljon. Kun aloin puhua ääneen käyttäytyneeni väkivaltaisesti, lähestulkoon jokainen kenelle asiasta puhuin kertoo kokeneensa tai sortuneensa samaan. Häpeäni helpotti hieman mutta heräsin yhtäkkiä siihen miten paljon me ihmiset ongelmiamme piilotteleme kun niistä puhuminen olisi ratkaisu ja ulospääsy.

Me emme usein tiedä millaisia suhteita ihmisillä on ja miten he ratkovat erimielisyyksiään. Jos itse emme kuulu siihen joukkoon jolla ristiriitojen ratkominen sujuu rakentavasti luonnostaan niin saatamme kuvitella olevamme maailman ainoita ”ihmishirviöitä.”

Riita voi eskaloitua pienestä. Ja hätätila aktivoituu kun traumatila iskee päälle. Traumaattiset kokemukset saavat usein niin suuren tunnemylläkän hylätyksi tulemisen pelon tai rakkaudettomuudesta johtuvan sisäisen kivun takia riitatilanteissa päälle, että järki ei aina pysy kyydissä kun tunne vie. Tunnesäätelyä voi kuitenkin oppia aikuisenakin, kun on halukas ymmärtämään itseään ja oppimaan toisenlaiisa toimintamalleja. Tilanteen ja itsensä hyväksyminen on ensimmäinen askel ja usein se vaikein.

Uskon, että avun hakemisen kynnys madaltuisi kun ymmärtää ettei ole maailman ainoa ihminen joka on joskus toiminut epärakentavasti. Armollisuuden kautta on helpompi kohdata omat mokansa ja muuttua. Tilanne pitää ensin hyväksyä ennen kuin se voi muuttua. Ja apua ei  voi hakea itselleen kukaan muu kuin ihminen itse.

Mieleeni on jäänyt tarina jossa kerrotaan, että eräässä afrikkalaisessa heimossa on tapana  opettaa pahantekijöitä armollisuuden kautta. Rikoksentekijä otetaan koko kyläyhteisön muodostaman piirin sisään  ja hänestä aletaan puhua positiivisia asioita. Koko kylä kertoo rikoksentekijälle kahden päivän ajan kaikki hyvät asiat jotka hänen on koskaan nähty tekevän.

Heimo uskoo, että jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan hyvänä ja, että kaikkien toiveena on kokea turvaa, rakautta, rauhaa ja onnea.  Mutta joskus ihmiset tekevät virheitä. Yhteisö näkee pahantekemisen avunhuutona. He kannattelavat tätä mokannutta ihmistä jotta hän voisi yhdistyä todelliseen luontoonsa uudelleen. Ja muistuttakseen häntä kuka hän aidosti on, kunnes hän todella muistaa totuuden itsestään ja huomaa kadottaneensa yhteyden omaan hyvyyteensä.

Tässä tarinassa on samanlainen juuriajatus kuin miten itsekin koen asian. Todellinen muutos ei lähde rankaisemisesta ja tuomiosta. Jo se, että ihminen ajautuu pois yhteydestä omaan todeliseen itseensä on hänelle suuri rangaistus. Jotta hän voisi muistaa oman todellisen luonteensa hän tarvitsee muistutusta siitä.

Meidän kulttuurin näkökulmasta tarinan toiminta yleisesti ottaen  on hyvin monen mielestä varmasti ”pahantekijän paapomista.” Emme ehkä ymmärrä tarpeeksi sitä kuinka paljon pahantekijä jo itsessään kärsii. Sanomme vain ”Saunan taakse ja pallit pois!” Ratkaiseeko tuollainen suhtautuminen lopulta asioiden juurisyitä pitkällä tähtäimellä? Ei. Ongelmat vain piiloutuvat syvemmälle ihmisen sisimpään ja avun saanti vaikeutuu entisestään. Siinä häviää koko yhteisö.

Tuomitsevassa ilmapiirissä avunsaanti vaatii armottoman suurta rohkeutta ja toipumisprosessi saattaa jäädä kesken. Harvassa ihmisessä on niin paljon armollisuutta itseään kohtaan, että he pystyvät jättämään muiden tuomitsemisen omaan arvoonsa. Usein me tarvitsemme rohkaisua myös muilta, varsinkin niissä kohdissa joissa meissä itsessämme on todella paljon tuskaa ja kipua. Väkivalan tekeminen on aina sen merkki, että ihmisessä n paljon kipua. Yhteyden kokeminen muihin on perustarpeemme ja jos sen katkeaminen on vaarassa on helpompi piilotella ongelmiaan kuin tehdä ne näkyväsi.

Kuten yllä totesin, kenenkään ei pidä sietää väkivaltaista käytäöstä toiselta. Jokaisen tulisi vetää itsensä puolesta rajat miten minua saa kohdella. Emme voi myöskään muuttaa toisia ihmisiä. Jos väkivallantekijä ei itse hae apua, hän tuskin siitä toipuukaan.

Kun ihmisellä on ongelma hänen tulee hyväksyä ja myöntää se jotta hän voi oppia ja päästä siitä eteenpäin. Jos ihminen joka on mokannut pahasti elämässään potee lamauttavaa syyllisyyttä tapahtuneesta, muutoksen tekeminen on vaikeaa. Terve syyllisyys kuuluu muutokseen tottakai mutta jos kaikki energia menee oman syyllisyyden tunteen sietämiseen ja välttämiseen, energiaa ei jää enää muutokselle. Silloin ongelmiaan yleensä vain pakenee.

Jos olet huolissasi omasta tavastasi toimia  esimerkiksi riitatilanteissa, sinun on mahdollista hakea apua. Jos pelkäät käyttäväsi tai olet jo käyttänyt väkivaltaa, hae apua! Apua on saatavilla.

Naisenväkivalta.fi – verkkohanke on Maria Akatemian v. 2017 aloittama kehittämishanke, joka pohjautuu Maria Akatemiassa 15 vuoden ajan toteutettuun ehkäisevään väkivaltatyöhön naisten parissa. 

Naisenväkivalta.fi, tarjoaa tukea, tietoa ja tarinoita naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Myös kun omat aggressiot ja raivon tunteet huolettavat. Sivusto on avattu 1.11.2017 ja se palvelee niin Suomessa asuvia kuin ulkosuomalaisia naisia. Lisäksi Tampereen ja Helsingin toimipisteissä työntekijät vastaanottavat asiakkaita paikan päällä. Palvelu on asiakkailleen täysin maksuton. 

Naisenväkivalta.fi chat  avoinna 

• maanantaisin klo 15-18
• keskiviikkoisin klo 18-21

torstaisin klo 12-15

Chatin kautta sinun on mahdollista saada koulutettu tukihenkilö avuksesi käsittelemään tunnesäätelyn haasteita ja tueksesi jotta voisit ymmärtää omia toimintatapojasi paremmin.

Jussi-työ auttaa väkivallan tekijöitä, jotka haluavat ehkäistä tai lopettaa väkivallan käytön lähisuhteissaan ja tarvitsevat apua kriisinsä selvittämisessä.

Vihaterapeutti Jari Koponen opastaa vahvalla ammattitaidolla ymmärtämään paremmin omia vihantunteitasi. 

Ole niin rohkea, että uskallat lähteä tälle matkalle. Se palvelee SINUN elämääsi kokonaisuutena.