Oletko sinäkin vanhempi, joka pyrkii tunnekasvattamaan sekä itseään että lastaan samaan aikaan? Opetat siis lapsellesi tunnetaitoja, kun vasta itsekin harjoittelet niitä. Olet tullut ehkä vasta vanhemmaksi tulon jälkeen tietoiseksi tunnetaidottomuuden taustalla mahdollisesti olevasta kehityksellisestä traumasta. Käyt läpi kasvun, tietoiseksi tulemisen ja paranemisen prosessia. Yrität olla mahdollisimman tietoinen välttäessäsi sitä, ettet siirrä traumoja ja tunnetaidottomuutta eteenpäin. Tällä kirjoituksella haluan tuoda esiin vanhemman kasvun tunnetietoisuuteen, ilmiön, joka taitaa olla jopa sukupolvikokemus.
Mielestäni on joskus raastavaa tiedostaa tunnetaitojen oppimisen merkitys lapsensa hyvinvoinnille ja samalla tunnistaa omien tunnetaitojen puutteellisuus. Vanhemmuus voi muutenkin kuormittaa yhdistettynä muihin haasteisiin, taloushuoliin, työelämän vaatimuksiin tai tuen puutteeseen. Tällöin tarvitaan myötätuntoa ja armollisuutta itseä kohtaan. Kirjoitukseni tarkoitus on muistuttaa armollisuudesta itseä kohtaan vanhempana sekä tarjota vertaistukea toiselle samassa elämäntilanteessa olevalle vanhemmalle.
Tunnetaitojen harjoittelu, jotta voi opettaa niitä lapselleen, on näkymätöntä ja arvokasta työtä, mikä harvoin tulee huomioitua tai edes huomattua. Toivottavasti huomioit sen itse.
Jonkin aikaa sitten psykoterapeutti Emilia Kujala kyseli Instagramissa, stressaako lapsen tunnekasvatus? Hän kertoi julkaisussaan, että hänen työssään ja koulutuksissaan toistuvat teemat ovat ”nykyvanhempien pelko vanhempiensa virheiden toistamisesta” ja ”tarve katkaista sukupolvien kärsimysten ketju”. Tästä voisi päätellä, että nykyvanhemmat ovat aiempaa tietoisempia toimintansa seurauksista.
Myönnän olleeni vanhemmuuden alkuvaiheessa melko tiedostamaton tunneasioissa. Osasin nimetä tunteita, mutta en validoida niitä. Odotin tiedostamattani lasteni osaavan säädellä omia tunteitaan jo aika varhain, vaikken itsekään osannut. Lapseni jäi myös toisinaan liian yksin pärjäämään tunteittensa kanssa. Toisinaan suutuin vahingosta ja toisinaan en.
Sisäisen turvan tunteen lisääntyessä havahduin kyseenalaistamaan omaa toimintaani. Tulin tietoisemmaksi. Sen jälkeen olen pyrkinyt toimimaan johdonmukaisemmin. Vaikka olen kiitollinen tietoisuuden lisääntymisestä, on ollut kivuliasta katsoa omia puutteitaan ja vajaavaisuuksiaan. Tekee kipeää myöntää olleensa vääristävä peili rakkailleen omassa turvattomuudessaan. Tähän oivallukseen liittyvistä syyllisyyden tunteista huolimatta koen, että on todella tärkeää kasvaa tietoisuuteen oman toimintansa vaikutuksista ja ottaa vastuu toiminnastaan.

Vanhemman kokema vertaistuki saattaa helposti jäädä puuttumaan, jos samassa elämäntilanteessa olevaa ei löydy lähipiiristä. Täyttä ymmärrystä ei välttämättä löydy saman perheen aikuiselta, koska tietoiseksi kasvun prosessi on niin yksilöllinen ja yksityinen. Sitä voi olla vaikea sanoittaa ja avata toiselle. Ymmärrystä ei voi odottaa keneltäkään, joka ei ole käynyt omaa prosessiaan vielä läpi. Tärkeintä on arvostaa ja kuunnella itseään ja toimia omien arvojensa mukaisesti vanhempana.
Joskus jo pelkkä tieto siitä, että on olemassa joku, joka ymmärtää mitä käyt läpi, voi helpottaa. Vertaistukea voi löytää esimerkiksi sosiaalisesta mediasta. Instatilillään @raising_yourself amerikkalainen Shelly Robinson käsittelee tunnetietoista vanhemmuutta ymmärrettävästi ja inhimillisesti. Hän tekee julkaisuillaan näkyväksi sitä, miten kasvattajan toiminta vaikuttaa lapseen. Esimerkiksi lapsen toistuva rankaiseminen epäonnistumisista ja virheistä opettaa häntä vain pelkäämään virheitä, rankaisemaan itseään niistä, häpeämään itseään, perfektionismiin tai itsekriittisyyteen. Rankaisun sijaan tulisikin auttaa oppimaan virheistä. Tärkeää on arvostaa lapsen aitoutta olla olemassa juuri sellaisena kuin hän on ja osoittaa sanoillaan ja teoillaan rakastavansa lasta.

Jokainen tekee parhaansa tunnekasvatuksessakin omalta tietoisuuden tasoltaan käsin. Todennäköisesti kukaan ei täysin pysty olemaan siirtämättä kehityksellistä traumaa eteenpäin, koska kukaan ei ole täydellinen. Kaikki ei myöskään ole yksittäisen vanhemman käsissä. Näin ajatellen voi katsoa armollisesti ja kiitollisesti myös aikaisempien sukupolvien kasvatustyötä ja ponnisteluja.
Mielestäni on jo paljon, jos vanhempi kykenee rehellisesti ja armollisesti katsomaan omaa keskeneräisyyttään ja pyytämään tarvittaessa lapselta anteeksi. Virheet kuuluvat ihmisyyteen, virheet kuuluvat vanhemmuuteen. Tärkeintä on, miten toimintaansa kykenee arvioimaan ja tarvittaessa muuttamaan.
Toisinaan on hyvä pysähtyä arvostamaan sitä näkymätöntä työtä, jota vanhempana tekee. Sillä on merkitystä seuraaville sukupolville.
Kiitos kauniista tekstistäsi Anette <3
Kiitos ❤️