Vastaus on sielun myötätunto

”Mikä minussa on vikana?” kuulen itseni kysyvän. Toistuvasti.
Se on kuin joku syvä kaiku. Jatkuvasti taustalla. Jatkuvasti sisäisyyttäni puristamassa.
Yritän etsiä siihen vastausta. Yritän korjata sitä.
Yritän täydellistää itseni. Yritän ymmärtää.
Mieli on luonut sille oman konseptinsa. Oman maailmansa.
Jota se yrittää niin kovin kamalasti ratkaista.
Kuin jotain loputonta pitkää yhtälöä.
Mikä minussa on vikana? Mikä?

”Shh.”
”Sinussa ei ole mitään vikaa. Ei mitään vikaa”, kuulen sieluni kuiskaavan minulle.
Se koskettaa sydäntäni. Tämä ääni tulee niin lähelle. Annan sen tulla lähelle.
Ikään kuin olisin valmis todella kuulemaan sen nyt.
Ikään kuin nyt olisin valmis keskustelemaan sen kanssa.
Avaamaan tietoisuuttani jollekin muulle. Uudelle.

”Mutta miksi minusta sitten tuntuu niin kamalalta?
Miksi minusta tuntuu sitten niin todella raskaalta?”
”En voi käsittää tätä, etteikö minussa olisi jotain vikaa. Miksi tämä kaikki sitten muuten on tapahtunut minulle?” vaikeroin sielulleni.

”Kokemuksen vuoksi. Kokemuksen vuoksi”, sieluni kuiskaa.

Mutta siinä kokemuksessa on jotain väärää. Jotain mitä en ymmärrä.
Jotain mitä yritän ratkaista. Jotain minkä toivon olevan toisin.
”Kun minä vain sitä, että miksi sen kokemuksen on täytynyt olla niin pimeä.
Se puristaa minua. Kavahduttaa minua. Sen luonteen vuoksi.”

”Shh. Shh. Hengitä kanssani. Minä kutsun sinut pudottautumaan syvälle sisimpääsi. Hiljaisuuteen.
Lempeyteen. Pehmeyteen, joka kapaloi sinut. Voitko tuntea tämän pehmeyden? Voitko tuntea tämän lempeän hoivaavan tilan?”
”Voin. Kyllä minä voin. Se tuntuu kuin pehmeältä balsamilta minun suruuni. Minun kysymyksiini”, vastaan.
”Kyllä, juuri niin rakkaani. Juuri niin. Syy miksi minä kutsuin sinut tänne tilaan, on se, että täällä tilassa on vastauksesi. Ja se pehmeä balsami minkä tunnet on myötätunto. Se myötätunto mikä minulla on sinua varten.”

Se tuntuu niin hoivaavalta. Ravitsevalta. Jotenkin niin uudelta.
Aivan kuin voisin väsyneenä tästä maanpäällisestä nälkäpelistä irrottautuneena vihdoin tulla jonnekin missä minun on hyvä olla. Missä saan hetken tauon. Hiljaisuuden.


”Juuri niin. Juuri niin.”
”Ja mitä syvemmälle pudottaudut tänne ja annat itsesi olla tässä tilassa, sitä enemmän avaat itsesi myötätunnolle.”
”Ja tämä myötätunto antaa minulle vastaukset? Niinkö?”
”Juuri niin. Itseasiassa ”Mikä minussa on vikana?” kysymys lakkaa olemasta tämän myötätunnon äärellä. Sillä tämä myötätunnon ja pehmeyden maailma on jotain muuta.
Siellä ei ole mielen lokerointia. Siellä ei ole mielen tuomitsemista. Ei korjaamista.
Ei viallisuuden kokemusta.”
”Tämä myötätunto avaa sinut näkemään todella itsesi.”


Hmm. Se kuulostaa ihanalta. Rauhoittavalta. Helpolta.
Aivan kuin kaikki vastaukset olisivat koko ajan olleetkin minulla.
Jos vain suostuisin kuuntelemaan ja tulemaan luoksesi rakas sieluni, voisit opettaa minulle täysin uuden tavan olla tässä maailmassa.
”Kyllä. Juuri niin. Juuri niin. Ja huomaatko miten vähän kysymyksiä sinulla juuri nyt on? Huomaatko?” sieluni supattaa hymyillen.
”Huomaan. Se kaikki alkaa menettää merkitystään. Mielen luoma kaaos. Kysymykset.”
”Kyllä. Kaikesta tulee yksinkertaisempaa. Harmonisempaa. Alat nähdä selkeämmin. Tuntea selkeämmin.”
”Ja nyt kutsun sinut tuntemaan alkuperäistä kysymystäsi: Mikä minussa on vikana? Ja pyydän sinua todella tuntemaan vastauksen ja kertomaan sen”, sieluni pyytää.

Pudottaudun syvemmälle itseeni ja tuumaan:
Minussa ei ole mikään vikana. Minä olen sinun ilmentymäsi ihmisenä.
Ja sinä valitsit tulla kokemaan tämän ihmisyyden kokemuksen tänne maapallolle.
Ja tämän kokemuksen luonteeseen kuuluu se, että koemme monenlaisia kokemuksia.
Niin kutsuttuja pimeitä kokemuksia sekä valoisia.
Ja vaikka se tuntuu mielelle käsittämättömältä, että miksi ihmeessä tämän kokemuksen täytyy olla myös niin synkkä, se asia vain on niin. Kokemuksen vuoksi. Juuri niinkuin sanoit.
Tämä on todellisuuden luonne täällä. Kokea itsensä kaikista rooleista käsin. Kaikista rooleista.

”Kyllä. Ja huomaa, että vain tämä myötätunto ja sisältäsi nouseva rakkaus voi tuoda sinulle ymmärryksen tähän kaikkeen. Mielelläsi ei ole tähän ratkaisua. Ei konseptia”, sieluni vastaa.
”Kyllä. Huomaan sen”, totean.
”Ja onko niin, että ainoa asia mitä minun tarvitsee tehdä on juurikin vastaanottaa tämä sisältäni nouseva rakkaus ja myötätunto. Anteeksianto. Kaikesta siitä mitä olen kokenut ihmisenä.”
”Kyllä. Sillä näetkö kultaiseni, että minä en tuomitse mitään mitä olet ihmisenä kokenut.
Minun silmäni eivät tunne tuomitsemista. Se on mielen konsepti.
Minä näen vain myötätunnon. Kaikessa. Mutta koska olet ehdollistunut kokemaan tämän kaikkeuden mielesi kautta, näet asiat eri valossa. Mutta nyt kun alat tuntea minut, sielusi, minä kutsun sinut todella tuntemaan tämän myötätunnon mikä minulla on sinua kohtaan. Rakkauden. Kunnioituksen.”

”Onko tämä sitä rakkautta mitä olen niin kovasti etsinyt ulkopuoleltani? Sitä hyväksyntää mitä olen niin kovasti ollut vailla?” kysyn.
”Kyllä. Juurikin näin. Tämä on sitä rakkautta. Ehdotonta rakkautta.
Ja vain tämä rakkaus voi todella tuoda lohdun tälle vaille jääneisyydelle mitä olet ihmisenä kokenut. Todella avata sinut näkemään ja tuntemaan itsesi. Totuuden silmin. Rakkauden silmin”, sieluni vastaa.
”Kyllä. Minä tunnen sen. Minä tunnen sen.”

Hmm. Tätä kaikkea tuntiessani minut valtaa rauha. Syvä hiljaisuus. Hyväksyntä.
Kaikki alkaa tehdä minulle järkeä.
Minussa ei ikinä ole ollut mitään vikana.
Niin moni kysymys alkaa menettää merkitystä.
Kysymykset siitä miksi en osannut olla paremmin täällä.
Miksi en osannut rakastaa oikein. Olla tarpeeksi.
Miksi tein mitä tein. Valitsin mitä valitsin.
Koin mitä koin.
Kaikki se alkaa painua nyt taka-alalle.

Enkä minä osaa sanoa oikein mitään. Mutta tiedän sen, että jokaista ihmistä odottaa tämä sama rakkaus. Tämä sama myötätunto. Syvällä syvällä sisimmissään.
Ja se on ainoastaan ihmisestä itsestään kiinni. Valita.
Että on tullut aika.
Avata itsensä tälle kaikista suurimmaiselle totuudelle.
Rakkaudelle.
Sielun myötätunnolle.
Ja se on vastaus. Kaikkeen.

2 Kommentit

  1. Helmiina

    Tämän asian kanssa todella moni painii…mikä minussa on vikana, kun…
    Minulle se on juuri ajankohtaista, kun aikuisten lasten kanssa on pitänyt lopettaa yhteydenpito todella kauan kestäneen syyllistämiseni ja syyttelyni vuoksi, joka ei lopu koskaan. Ihmisarvoni on kielletty, poljettu ja heitetty menemään.

    Juuri tuohon levolliseen tilaan laskeutuminen ja armollisuus itseä kohtaan tuo rauhan, opettaa ymmärtämään, ettei minussa ole mitään vikaa, tein minkä voin ja osasin. Se riittää. Sieluni on oppaani, minun sisimpäni ydin, jonka syntyessäni sain.

    Vastaa
    • Ida Mokki

      ❤️❤️ Kauniisti ilmaistu.

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *