Halusimmepa tai emme, meistä jokainen on oman menneisyytensä tuotos. Mitä enemmän menneisyydessämme on ikäviä tai jopa traumaattisia kokemuksia, sitä enemmän ne ovat muovanneet meitä ihmisinä. Olemmehan pahimmillaan jo lapsena hylänneet lapsena olemisen, oppien kantamaan vastuuta, joka sinällään ei lapselle edes kuulu.  

Mitä vähemmän esimerkiksi lapauuskodissa tai kasvuympäristössä on puhuttu tunteista tai saanut niitä näyttää, sitä herkemmin lapsi oppii aistimaan tunteita toisista ihmisistä. Nykyään tälle on olemassa oma termi, erityisherkkyys.  

Itse en sinällään vastusta asioiden tai ihmisen ominaisuuksien määrittelyä, mutta toisaalta liiallinen asioiden diagnosointi saattaa kuin vahingossa johtaa ihmistä vain harhaan. Kyse kun on lopulta vain ihmisen perustarpeesta, tunnistaa, tunnustaa, sanoittaa sekä ilmaista omia tunteitaan.  

Kun sitten lapsi kasvaa, tuo opittu malli kulkee kasvussa mukana. Ihan samalla tavoin kehittyen ja muovautuen, kuin lapsi kehittyy. Hankaluus ainoastaan se, että kyse on lopulta ihmiselle itselleen haitallisesta mallista. Mallista, jossa ihminen huomaamattaan hukkaa terveellä tavalla kosketuksen omiin tunteisiin. Alkaen muodostaa omat tunteensa ympärillä olevista ihmisistä. Pahimmillaan muuttaen ja mukautuen toisten ihmisten mukaan. 

”Kun tuo ihminen voi huonosti, minäkin voin huonosti. Jos yritän toimia näin, kenties tuo ihminen voi sen jälkeen paremmin ja minullakin on sitten hyvä olla.” 

Tuossa tapahtuu lähinnä se, että lapsi pahimmillaan oppii ottamaan vastuun esimerkiksi oman vanhempansa tunnetiloista. Pyrkien epätoivon vimmalla, syyllisyyttä sekä riittämättömyyttä kokien auttaen omaa vanhempaa voimaan paremmin.  

No, mitä veikkaatte, millainen aikuinen tästä lapsesta kasvaa? Millaiseen parisuhteeseen tai ihmissuhteisiin yleensä tällainen lapsi aikuisena eksyyntyy? 

Ei tarvitse olla ennustaja, voidakseen todeta, että todennäköisesti ihminen elää parisuhteessa, jossa voi todentaa tuota lapsena opittua mallia. Itsensä, omat rajansa sekä varsinkin omat tunteensa hukaten.  

Jos hetken katsoo ympärilleen, niin meillä elää nykyhetkessä usean sukupolven verran ihmisiä, jotka ovat itse kasvaneet tähän itselle haitalliseen malliin ja kuin huomaamatta siirtäneet sen seuraavalle sukupolvelle.  

Mikä on sitten ihmisen yleisin keino pärjätä ja selvitä omien hukattujen tunteiden keskellä? Alkoholi, työnteko, liikunta, toisten auttaminen jne. jne. Ihan mitä tahansa, jotta selviää päivästä toiseen itsensä sisällä vallitsevan kaaoksen keskellä.  

Kun sitten tällainen ihminen syystä tai toisesta alkaa tutustua itseensä, on kovin yleistä, että mennään äärilaidasta toiseen. Rajataan ikäviä ihmisiä kovalla kädellä elämästä pois. Ymmärtämättä, että aina ja riippumatta siitä, kenet elämästäni ulos rajaan, se itselle tärkein ihminen jää jäljelle. Minä itse.  

Vasta kun riittävän kauan heiluu äärilaidasta toiseen, suorittaa, säntäilee, kännää tai urheilee, tulee lopulta kaiken heilumisen päätteeksi pysähtyneeksi sen tärkeimmän ihmisen äärelle. Kysyen ensimmäistä kertaa elämässä sen tärkeimmän kysymyksen. ”Miltä minusta nyt tuntuu?”  

Ei siis ihme, että tällainen lapsi kasvaessaan aikuiseksi masentuu tai ahdistuu varsin helposti. Onhan hänellä oman rintakehänsä kohdalla ammottava musta aukko. Aukko, jonne kaikki sinällään ihmiselle normaalit tunteet ovat imeytyneet. Yhdeksi mustaksi massaksi. Lohdullista kaikessa, tuohon mustaan aukkoon ei tarvita kuin hiekan murun kokoinen pala valoa ja ihminen lopulta suostuu alkaa kohdata tuota omaa pimeyttään. Oppien lopulta sen saman, jonka lapsena turvallisessa ympäristössä oppiessaan, tuon lapsen ei olisi tarvinnut kasvaa näkymättömäksi, rajattomaksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi aikuiseksi, ymmärtääkseen että kyse on lopulta vain hänen omista tunteistansa sekä niiden kohtaamisesta.

Mistä tämä ”tarina” lopulta kertoi? Näkymättömästä pojasta nimeltä Kimmo, josta kasvoi aikuinen, joka vasta todella tuskaisen taipaleiden takaa oppi sen tärkeimmän asian elämässään. Tullakseen näkyväksi, hänen tarvitsi vain hahmotella omat ääriviivansa ja havaita se, että vastuu hänen omista tunteistaan oli lopulta hänellä itsellään. Aivan samoin kuin vastuu tunteistamme on jokaisella meillä itsellämme. Olimmepa alkoholisteja, läheisriippuvaisia, työnarkomaaneja, urheiluhulluja, erityisherkkiä tai mitä tahansa. 

Lopulta kun kuitenkin olemme vain yksinkertaisimmillaan tuntevia ihmisolentoja. Olentoja, joiden syvin tarve, iästä riippumatta, on tulla nähdyksi kuulluksi ja hyväksytyksi kaikkine tunteineen. <3