Viha. Sitähän ei ole, ei ainakaan minussa, koska olen hyvin kasvatettu ja osaan käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa. Olen kuin mustekala, vaihdan salamannopeasti väriä ja muotoa suojatakseni itseäni eriävien mielipiteiden aiheuttamilta ristiriitaisuuksilta, luovin ja sopeudun. Itseasiassa aivoni ovat jo niin oppineet tuohon alituiseen muodonmuutokseen, että uskon itsekin olevani välillä kilpikonna ja välillä kultakala.

Todellisuudessa olen kuitenkin ihan vain ihminen. Ihminen, joka on ihmeissään vihan valtavasta määrästä nyt, kun sen olemukseen on perehtynyt vähän syvemmin. Aikaisemmin kuvittelin vihan olevan vain aggresiivista käytöstä, riitoja, rähinää, tappeluita ja tappoja. Siksi todennäköisesti olen karttanut vihan tunnetta itsessäni, koska en missään olosuhteissa halua tulla näkyväksi noiden edellämainittujen lieveilmiöiden valossa. Itse asiassa pelkään niitä kuollakseni, en halua elämääni minkäännäköistä väkivaltaa tai edes uhkaa siitä.

Tutkimusmatkani vihan olemassaolon merkitykseen alkoi siitä, kun jouduin miettimään, että miksi meille ihmisille on ylipäätään kehittynyt vihan tunne? Mitä pahimmillaan niin tuhovoimainen ja ympäristöään alistava/lamauttava tunne saa meissä aikaan. Evoluution näkökulmasta vihan energisoiva aggressio on säilyttänyt lajimme hengissä. On pitänyt osata tappaa ennenkuin tulee tapetuksi. No ok, ymmärrän tämän, oppimisestahan tässä on kyse ja hengissä pysymisestä. Kostollakin on pitkä historia. Jollei vihollisen eliminointi ole onnistunut heti, viha on jäänyt kytemään ja teko on toteutettu sitten kun siihen on tarjoutunut tilaisuus. Suunnitelmallisuus tekee siitä nykykielessä murhan. Vallanhalu ja ahneus ovat kautta maailmanhistorian pitäneet yllä vihaa ja sitä kautta vääristynyttä voitontahtoa. Aina on löytynyt alistajia ja alistettavia ja mikäpä muukaan siellä toimintaa ohjaisi kuin epäterve viha. Vai arveletko sotien, rotuvihan ja ihmisten erottelu-/arvostelukulttuurin olevan kovinkin rakkaudellista toimintaa?

Me nykyihmiset olemme tämän ahneen ja vallantahtoisen alistajakultuurin jatkajia, halusimme tai emme. Älykkyytemme on kehittynyt luolamiesajoista sopeutumisen kautta nykyhetkeen ja käytössämme on nyt paljon enemmän aivokapasiteettia myös vihan ilmaisemiseen. Ikävä kyllä, brutaalista väkivallasta ei vieläkään ole päästy eroon, mutta sen rinnalle on aikojen saatossa kehittynyt oikein oiva keinovalikoima myös hienovaraisempien tunneilmaisujen esiintuontiin. Vihan muotokin on saanut lisää ulottuvuuksia, ulospäin räiskähtelevää vihanpurkausta pidetään yleisesti huonona käyttäytymisenä (siitä jopa rangaistaan, jos rikosnimikkeet täyttyvät) joten tunnereaktioita on opittu peittelemään. Samalla itse vihan tunne on opittu ohittamaan, kunnes sen ohittamiselle tulee raja vastaan ja tunteen on vain pakko purkaantua.

Lapsissa ja nuorissa tämä tulee esille varsin selkeästi. Kuinka moni tätä lukevista vanhemmista tunnustaa joskus ohittaneensa oman lapsensa tunnereaktiot (itkupotku-kiukku) joko näennäisellä välinpitämättömyydellä, vähättelyllä, ajatusten harhauttamisella tai suoranaisella rangaistuksella? Kättä nousee ylös ainakin täältä suunnasta. Lasteni ollessa pieniä minulla ei ollut näitä tunnetaitoja, eikä tätä ymmärrystä tunteiden toiminnasta, kuin mitä minulla nyt on. Niinpä jatkoin heille samaa opittua mallia pahan mielen ohittamisesta, mitä itsekin olin kohdannut. Malli on peräisin tunnetaitamattomilta vanhemmiltani ja sellainen työ kuin tekijä, sellaiseksi siis kasvoin itsekin. Tämän totean tässä ihan ilman katkeruutta ja kaunaa, suurella sydämellä ja ymmäryksellä niin vanhempiani kuin itseänikin kohtaan.

Mutta palataan vihaan ja sen ilmentymiin. Vihan, kuten kaikkien muidenkin tunteiden takana on aina joku täyttymätön tarve. Yksi hyvin näkyvä ja monelle merkityksellinen tarve on olla samanarvoinen toisten ihmisten kanssa. Kun tämä tarve ei täyty, siitä syntyy epäoikeudenmukaisuuden tunne, joka puolestaan johtaa vihaan ja sen erilaisiin ilmentymiin. Kuten mainitsin, ajan saatossa vihan tuottamaa tuhoisaa enrgiaa on opittu säätelemään ja niinpä viha on tukahdutettu ja se on muuttunut passiivikseksi vihaksi joka muokkaa ajatuksia ja uskomuksia ihmisen omassa päässä. On syntynyt keinovalikoima, jolla passiivista vihaa voi ikäänkuin ”hyväksytysti” päästellä pikkuhiljaa ulos.

Helpoimpia tunnistettavia ovat suorat vihapuheet, arvostelun tarve, ilkeily ja jatkuva yhden asian tai ihmisen nälviminen (maalittaminen). Jokainen meistä tietää tai tuntee tyypin, jolla on kovat mielipiteet, toistuva tarve tuoda niitä esille, tarve pysyä jääräpäisesti omassa kannassaan vaikka tietäisi olevansa väärässä jne. Nämä tyypit löytyvät netistä äänekkäinä ilkiöinä ja työpaikoilla he ovat niitä ”hankalia” tyyppejä, joiden kanssa ei oikein kukaan tule toimeen. Yhteisessä illanvietossa nämä vihapohjaiset ”ajatuspäästöt” raikastuttavat ilmapiiriä kuin keväinen lietelanta äitienpäivän aikaan maanviljelijän pellolla. Oletko koskaan siinä tilanteessa ajatellut, että taustalta saattaa löytyä tarve tasa-arvoon, tarve olla samanarvoinen kuin muut? Että tyyppi itseasiassa tarvitsisikin vain tunnustusta siitä, että on huomioinut esiintuomansa asiat ja että hänellä on täysi oikeus ja vapaus olla sitä mieltä mitä hän on.

Tai toinen esimerkki passiivisesta vihasta löytyy usein juoruilusta ja negatiivisista, perättömistä puheista. Ikävän yleistä tämäkin. Nykyinen some-kulttuuri on antanut pahoille puheille ei ainoastaan siivet, vaan energiaa levitä suoraan maatakiertävälle radalle. Sana leviää valonnopeudella ja levitessään aiheuttaa paljon tunnekuohuja ja mielipahaa. Digitaalinen ja fyysinen kiusaaminen, eristäminen, uhkailu, fyysinen ja henkinen väkivalta ovat koulumaailmassa (ja myös lähisuhteissa kotona) jo arkipäivää. Seuraukset tulevat esiin ikävinä otsikoina iltapäivälehdissä ja kertovat omaa kieltään myös itsetuhotilastoissa. Nykykulttuuriin liittyvä hetkellisen mielihyvän tavoittelu heikentää vastoinkäymisten ja turhautumisen sietokykyä ja kun ”pinna palaa” niin some soi ja puhelin piippaa. Tämänkin passiivista vihaa ilmentävän käyttäytymisen takana on jokaisella yksilöllä jokin täyttymätön tarve. Ehkäpä se on tarve tulla näkyväksi ja kuuluvaksi omana itsenään tai kenties tarve saada olla hiljaisuudessa ja rauhassa?

Terveen vihan terve energia saa yleensä ihan hyviä asioita aikaan, pistää tapahtumaan sellaista, mihin ei olisi kuvitellut koskaan ryhtyvänsä. Riitojen rakentava selvittely ja sopiminen, toisen näkökulman hyväksyminen, vapaus olla ja elää omaa elämäänsä ja sallia sama vapaus myös toiselle. Fyysisen, psyykkisen ja henkisen hyvinvoinnin kunniottaminen, rajojen asettaminen ja niiden johdonmukainen pitäminen.

Ei se niin vaikeaa ole, eihän?