Tässä linkki ensimmäiseen osaan.

Ensimmäisiä oppaita matkallani ovat olleet eläimet, rakkaan puuystäväni lisäksi. Näistä ensimmäinen on lempinimeltään Laittoman Söpö. Pienen pieni karvainen suloisuus. Hänet tekisi ensimmäisenä mieli kaapata syliin sanoen Itse ilkimys -leffan tyyliin: “It’s so fluffy, I could die!”

Tullessaan ystävälleni Nano oli todella arka eikä lähes ollenkaan sietänyt ihmisen läsnäoloa. Nähdessään ihmisen hän pinkaisi pakoon kissamaiseen piiloon kuten sohvan tai sängyn alle. Nano pelkäsi myös erilaisia yllättäviä ääniä, esimerkiksi putoavia esineitä tai korotettua ihmisen ääntä. Näitä kuullessaan hän pinkaisi itselleen tyyppillisesti turvaan pelottavaa tapahtumaa. 

Ei ole tietoa, millaista Nanon elämä on ollut ennen ystäväni luokse tuloa, sillä paikka josta Nanon haimme oli jo hänelle vaihtokoti aiemmasta paikasta. On herännyt epäilys, että mahdollisesti hän on ollut väkivaltaisessa kodissa ainakin jossain kohtaa elämäänsä.

Muistoissani lämmöllä

Kannan kaikkia eläinopettajiani sydämessä lämmöllä, Haluan vaalia heidän oppejaan sekä sanallistaa ne muidenkin ymmärrettäväksi kielellä, jota me ihmiset käytämme. Puheenvuoroja eläinten ja luonnon viisauden puolesta on vieläkin aivan liian vähän. Milloin vilpittömästi pysähtyisimme kuuntelemaan, mitä asiaa meille on kaikella sillä mistä olemme alunperin syntyneet ja peräisin?

Luonnosta olemme syntyneet ja luonnon kiertokuluksi maallisen päätepisteeseen päästessämme palaamme jälleen. Osana elämän ikuista virtaa, yhteistä tietoisuuttamme. 

Sukeltaessamme elämän spiraaleihin olemme aikamatkailijoita omassa sukulinjassamme. Valitessamme rakkaudellisuuden osaksi elämäämme paranamme oman osamme kaikkea ympärillämme, yhteydessä kaikkeen olevaiseen. Kirjoitamme uudelleen tähtiemme asennon aktiivisina elämän hengittäjinä. Rakkauden valinnassa matkaan tulee hetkiä, jolloin saattaa kyseenalaistaa oman taipaleensa moneen kertaan.

Matka rakkauteen, yhteyteen kulkee monen mutkan kautta. Voiko silti koskaan sanoa olevansa perillä? Kyllä voi, kussakin elämänsä hetkessä on perillä olemassaolevana kokonaisuutena, siltikään matka ei koskaan pääty, vaan jatkuu niin kauan kuin hengitys kulkee ja sydän lyö. 

Opittavaa on aina ja ikuisesti. Tulevat polvet jatkavat siihen, mihin me olemme jääneet. Jokaisella on kuljettavana oma polkunsa oppitunteineen. Elämä ripottelee oppeja matkan varrelle tarpeen mukaan.

Mistä tunnistaa tietyn oppitunnin tulleen tiensä päähän?

Elämässä vastaan tulee hetkiä jolloin enää vanha ei palvele. Silloin on aika luopua ja hyvästellä kantamansa suojat. Niiden kantaminen on käynnyt raskaammaksi kuin toivo ja luottamus uudenlaisesta todellisuudesta, jonka luominen on mahdollista, kun osaa ja ymmärtää olla armollinen itselleen. Jokainen matkallemme osunut tapa suojautua tai suojella itseään on meille armollinen.

Kaikki matkallamme auttaa meitä pysymään kasassa elämän ajoittaisissa myrskyissä sekä tässä valtavassa ristipaineessa, jota oma kulttuurimme meille antaa kannettavaksemme. Saamme monenlaisia kollektiivisia traumoja, mistä on kasvettava ulos. 

Hiljattain Instagramia selaillessani silmieni eteen tuli kysymys: Mistä tietää että on aika lähteä? Videossa vietiin autoa hinausautolla pois päin paikasta jossa kuvaaja seisoi. Autojen lipuessa poispäin kuvaajasta näyttöön ilmestyi teksti: Siinä vaiheessa kun olosuhteet ovat liaan tuskalliset jäädä.

Elämä toistaa samaa oppintuntia eri muodoissaan niin monta kertaa, jotta oppintunnin syvin olemus paljastuu kokijalleen. Ikään kuin olisi halattava päätä seinään niin monta kertaa että ymmärtää pään tulevan kipeäksi kun sitä hakkaa seinään. Samalla tehokas ja äärettömän hidas keino oppia, riippuu kuinka monta kertaa samaa oppituntia on toistettava.

Miten tähän kaikkeen liittyy rakas eläinopettajani Nano?

Kävin säännöllisesti Nanon luona. Ensisijaisesti tapaamassa ystävääni, toki Nanoa tuli moikattua siinä samalla. Tosin ison osan ajasta Nano oleskeli omissa oloissaan. Aikaa kului ja vierailin säännöllisesti heidän luonaan.

Tuli hetki, jolloin Nano oli tottunut läsnäolooni niin paljon, ettei enää säpsyillyt minua vaan pikemminkin alkoi olemaan utelias suhteeni. Kaiken pelon ja säikkymisen takana oli kuitenkin elämästä ja maailmasta kiinnostunut söpöläinen. Eräänä päivänä sain tutustua Nanoon hänen maailmassaan.

Menin lattiatasoon makaamaan noin metrin etäisyyden päähän Nanosta ojentaen käteni hänelle. Minun oli oltava paikallaan ja antaa Nanon valita itse: olenko tutustumisen arvoinen ihminen? Palkinnoksi huomasin, kun Nano tulee ylimaallisen söpönä pienen nenänsä kanssa nuuhkimaan miun sormia.

Siinä hetkessä koin valtavaa onnea sekä onnistumista! Osasin toisen antaa tulla luokseen täysin omassa tahdissaan. Pystyin luomaan hänelle tarvitsemallaan tavalla turvallisen tilan sekä mahdollisuuden tutustua minuun. Nano rakas sai hyviä kokemuksia ihmisistä. Voin kuvitella, että nämä hetket ovat Nanolle todella tarpeellisia. 

Yhteensä kahden vuoden ajan vierailin säännöllisen epäsäännöllisesti Nanon sekä hänen omistajansa luona. Toisen vuoden kesällä välisemme kommunikaatio oli edennyt niin pitkälle, että sain silittää Nanoa ohimennen muutaman kerran <3 Hän oli päättänyt, että minut voi hyväksyä elämänpiiriin. 

Nanon opetus minulle oli jokaisen omantahtisuudesta. Jokaisella meillä on oma rytmimme, eikä sitä voi nopeuttaa tai pakottaa tapahtuvaksi vaan jokaisen matka etenee omassa poljennossaan. Tälle prosessille on kunkin kohdalla annettavaa tilaa ja aikaa tapahtua omalla painollaan. Kannan Nanoa rakkaudella matkassani. 

Nano on ensimmäisiä elollisia, joka minulle näytti toipumisen avaimet: millainen tila ja aika mahdollistavat toipumisen hiiren askelin. Näin viisaasti on todennut blogiyhteisömme perustaja Maiju Palin kirjassaan ”Trauman parantama.”

Pienin hiiren askelin olenkin tätä omaa matkaani kulkenut. Toisinaan takapakkia tulee norsun jalkoihin verrattavia mittoja. Silloin romahtaa niin helposti aallon pohjalle ja myrskyisenä päivänä uudet aallot vain hyökyvät ylitse sen kummemmin huomioimatta sen hetkisiä olosuhteita.

Toisinaan suuren suuri tuskani on vieläkin läsnä. Vanhat tapani tulevat tietoisuuteni perukoille koputtelemaan ja testailemaan että jokos vielä palailtaisiin vanhaan ja siihen mikä oli joskus niin turvallista tuttua.

Näissä hetkissä tunnistan itselleni tyypillistä masennuksen aikaista oirekuvastoa, eikä nuo synkkyyden kausittaiset vaihtelut enää ole ajalliselta kestoltaan niin pitkiä tai intensiivisiä kuten aiemmin. Toipumisen edetessä koen edelleen kipua ja tuskaa menneestäni sekä siihen vaikuttaneista ihmisistä.

Nykyisin osaan suhtautua aiempaa myötätuntoisemmin omiin oireisiini, eivät ne ole yhtäkkiä poistuneet toipumiseni myötä vaan osaan hidastaa tahtia. Asenteeni on nykyisin pikemminkin utelias, havannoiva ja pohtivainen. Jonkin tietyn oireen nostaessa itseään tietoisuuteeni, elän ja koen sen tuomia ajatuksia. Usein tunnistan vanhan saapumisen tietoisuuteni rajapinnalle, koska elän siinä kohtaa mieleni tasolla. Tunnen olevani erillisenä kehostani.

Mielen tasolla en kykene kokemaan elämän luontaista kevyttä virtausta, jossa nykyisin saan yhä enenevissä määrin viettää aikaa. Oikeat asiat, joiden elämääni kuuluu ilmaantuvat nykyisin intuiviisesti sen kummemmin pakottamatta. Kasvattamani sisäisen viisauteni vuoksi ei edes tarvitse pysähtyä kummemmin miettimään onko jokin muutos oikea vai ei.

Tehdessäni jonkin päätöksen voin heittäytyä virtaan ja lillua siinä. Matkan varrella voin kuulostella ja tunnustella päätöksen oikeanlaisuutta. Enää ei tarvitse pakottaa vaan elämä tapahtuu omanlaisenaan minun kauttani.

On huomattavasti helpompaa kohdata varjoisat ja synkätkin puolet itsestään myötätunnolla luottaen elämän kantavaan voimaan tietäen sen olevan puolellani koska itse olen itseni puolella.