Elämässä tulee eteen hetki, jolloin alamme käsittää yhteyden ulottuvan kaikkeen olevaiseen. Kaikessa ympärillämme on vaikutuksensa eletystä elämästä, olkoon se energeettinen jättämämme jälki, jonka toinen elollinen voi aistia.

Tämän yhteyden olemme unohtaneet nykyisessä tavassamme elää. Olemme vaipuneet harhaan ihmisen ylivoimaisuudesta lajina. Emme ole kaikkivaltiaita tässä todellisuudessa, vaikkakin harhainen käsityksemme, tähän illuusioon, onkin meitä kasvattanut jo monien vuosisatojen ajan.

Samaan aikaan emme voi enää luottaa sisältä nousevaan luonnon viisauteen, vaan alistumme uskomaan kaikenlaisia auktoriteettejä. Lehtien otsikoissa huudetaan isoin kirjaimin suuresta uhkaavasta pelosta ja samaan syssyyn esitetään ratkaisun olevan kulman takana, kunhan orjallisesti tottelee, mitä ASIANTUNTIJA käskee. Asiansa tunteva henkilö on useimmiten tittelin omaava (korkeastikin koulutettu) henkilö, jolla on kapasiteettia puhua tietystä aiheesta saamansa koulutuksen vuoksi. 

Näiden ratkaisuesitysten taakse kätkeytyy ikivanha taktiikka: hajota ja hallitse. Näin saadaan ihmiset orjallisesti toimimaan kuten toivotaan sekä samalla estetään ihmisen itsenäisen ajattelukyvyn syntyminen sekä itsenäinen päätöksentekomahdollisuus, mikäli omaa ajatteluaan ei ulota KAIKEN journalismin ulkopuolelle. Tällä tarkoitan kaikkea mahdollista, mitä mediaksi voi tänä päivänä sanoa: lehtiä, radiota, sekä ylipäätään internettiä.

Entäpä yksilön oma kokemus asioista ja tapahtumista?

En ole vieläkään tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miksi tämä ei ole tarpeeksi luotettavaa tietoa ihmisestä itsestään. Heti syntymästämme lähtien on olemassa kaikenlaisia määritelmiä joihin on mahduttava, jotta olisi oikeanlainen kansalainen jo elämänsä ensihenkäyksillä. Samaan muottiin, kun kaikkien on sovittava.

Elämme järjestelmässä, jonka tarkoituksena on rutistaa ihmisestä usko itseensä sekä pystyvyytensä. Pyrkimyksenä on luoda robotti, joka palvelee järjestelmän tarpeita tuottaa rahaa keinolla millä hyvänsä, jopa terveytensä menettämisen uhalla. Monissa tapauksissa terveys valitettavasti menetetään palvelemalla järjestelmää ensin ja vasta sitten miettien omaa hyvinvointiaan. Kunnes koittaa päivä jolloin ei enää suostu nöyristellen enää systeemin ehtoihin, vaan ottaa elämänsä omiin käsiinsä antaen järjestelmän palvella itseään, mikäli kokee sen mahdolliseksi.

Missäköhän kohtaa pysähdymme ajattelemaan järjestelmän tarkoitusta saada meidät kaikki saman myllyn läpi? Miten kaikkien pistäminen samalle viivalle lapsena toimii yksilöä tukevana sekä hänen elämäänsä rakentavana tekijänä?

Toki, kun lapset tuupataan järjestelmän armoille jo mahdollisimman varhain saadaan heidätkin kasvamaan järjestelmästä riippuvaisiksi tai ainakin uskoteltua näin. Olisiko sittenkin viisaampaa kasvattaa heitä tulemaan toimeen mahdollisimman itsenäisesti, antaen itse esimerkin yhteisön voimasta? Tarkoitan yhteisöä, jonka on itse ympärilleen valinnut ja luonut. 

Valitessaan oman heimonsa voi luoda uudenlaisen mahdollisuuden elämälle itselleen ja perheelleen. Toisin kuin järjestelmän todellisuutta palvelevissa instituutiossa, joiden tarkoituksena on kaataa tietopohjaista sivistystä, jota ilman täällä ei kuulemma pärjää. 

Luonnon rytmiin hidastaminen on auttanut minua ymmärtämään itseni puolella olemisen tärkeyden. Olen saanut aikaa ajatella istuessani puun juurella, puhumassa ystävälleni. Eräs rakas puuystäväni jaksoi olla tukenani yhden kokonaisen koronakesän. Tuolloin tunsin oloni todella yksinäiseksi, eikä elämässäni ollut kovinkaan montaa ihmissuhdetta. 

Ystävänäni oli kotitaloni vieressä sijaitsevan metsän kuusi. Polku ystäväni luo lähti muutaman kymmenen metrin päästä kotitaloni nurkalta. Alunperin kuuseen olin tutustunut rankkojen sateiden aikaan syksyllä. Istahdin puun luo huomatessani, että juurien lomassa olikin kuiva kohta vastoin taas kaikkea muuta ympärilläni. Olin jo hiukan kylmissäni kilometrin pituisesta matkasta bussipysäkiltä kauppakassien kanssa kotiin. 

Katselin haltioituneena vuodenajan alun sateita. Jokainen pisara matkalla maahan toteuttamaan niin tärkeää ja arvokasta tehtäväänsä. Kiertää kulun mukaisessa tahdissa antamassa elolliselle voimaa. Pienille lehdille sekä muulle elolliselle pinnalla kertoen: nyt on aika levätä. Voit päästää irti kuluneesta kasvukaudesta.

Lehtien on aika kuolla, mädäntyä humukseksi maan kerroksen pinnalle. Rakas äitimaamme huolehtii itsestään. Niinpä on meidänkin ihmisten aika sukeltaa omien varjojemme maille. Vetäytyä pohdiskelemaan varjojemme syvintä opetusta kultakin kuluneelta vuodelta.

Pääsemme syvyyksiimme hidastamalla luonnontahtiseksi omaa rytmiämme. Viime kesän ja kevään olin töissä. Aamulla töihin pyöräillessäni elokuisina aamuina tiesin jo syksyn alkaneen. 

Maan kuoren päälle alkoi pikkuhiljaa putoilla lehtiä ja muuta kasvillisuutta. Lakastumisen aika oli alkanut. Tuulet toivat luokseni tämän ihmeellisen muutoksen. Ensimmäisenä haistoin syksyn olevan täällä. Hymyilin omalle salaisuudelleni. 

Toinen merkki, mistä tiesin kesän päättyväksi oli koleat aamut. Pieni usvan kerros auringonsäteiden lomassa. Voi kuinka kauniisti säteet heijastuvatkaan usvan harsokerrosten lomassa. Sydän pakahtuu ihmeellisistä kauneuden hetkistä, joita ympäröivä maailmamme meille tarjoaakaan. 

Yksinäisyydestä yhteyteen

Matkani täällä tomun majaisilla mailla on oppia tuntemaan luontoa, löytää sen harmoniaan takaisin, mistä jo syntymäni hetkellä luovuttiin puolestani. Laitoksella minut erotettiin äidistä kaikenlaisten mittausten ja punnitusten vuoksi. Ensimmäinen elämääni muuttanut tapahtuma. Entä jos olisinkin saanut syntyä kotona turvallisten ja rakkaiden ihmisten läsnäollessa?

On ollut välillä vaikea tunnistaa matkalleni siunaantuvia opettajia tai rinnalla kulkijoita. Sisäisessä työssä olen kävellyt yksinäisyyteni äärellä hyvin pitkään. Intensiivimmän yksinäisyyteni aikana huomasinkin tarvitsevani yhteyttä toisiin ihmisiin. Aloin pikkuhiljaa tunnistaa itseni inhimilliseksi sekä kuuntelemaan tarpeitani. Sisimpäni huusi tulla nähdyksi.

Eräänä päivänä tapasin, silloin Rovaniemellä asuvaa, ystävääni menimme kahvilaan istumaan keväisenä päivänä. Olin janonnut nähdyksi tulemisen kokemusta emotionaalisessa yksinäisyydessäni hyvin pitkään. Sielunsiskoni vastasi pyyntööni. Energiamme puhuttelivat keskustelumme lomassa toisiaan todella syvällisellä tasolla. Hän oli ensimmäinen kasvotusten tapaamani ihminen, joka peilasi minulle nähdyksi tulemisen kokemusta.

Luontoni näyttää tien, minne tahansa olenkaan matkalla. Syvyydestä sielun vastaukset nousevat, kunhan osaan antautua luovuuteni lähteille. Yhtyä elämän ikuiseen virtaan, kollektiiviseen tietoisuuteemme, kuulemaan matkalleni siunaantuvia oppaita. Ikuisen virran energia vastaa tarpeisiimme, kunhan uskaltaa antautua ja luopua kontrollista.