Nykyään puhutaan paljon siitä miten perimme suvussamme kulkevat traumat. Tämä on todennettu ihan tieteellisestikin, että näin todella  on. Pelot ja traumat kulkeutuvat sukupolvien ketjussa niin kauan kunnes joku kohtaa ja käy ne läpi. Silloin ketju katkeaa. Mutta mitä tuo tarkoittaa käytännössä? Olen kulkenut asiassa omaa polkuani ja tässä kirjoituksessa kerron omista oivalluksistani aiheen tiimoilta. Tämä on siis yhden oman elämänsä keittiöpsykologin näkemyksiä ja ajatuksia asiasta.

Aikaisemmin ehkä ajateltiin, että  lakaisemalla vaikeat asiat mattojen alle ne katoavat kokonaan. Kun yksi ihminen kantaa ristinsä hautaan saakka niin kenenkään muun ei enää tarvitse samaa kokea. Tuo oli varmasti oman aikansa rakkautta mutta ikävä kyllä se ei pitänytkään paikkaansa. Traumat jatkavat kulkuaan käytösmalleissa niin kauan kunnes ne kohdataan. Ja kun aiemmin ei siihen kohtaamiseen juurikaan ole ajankuvan mukaisesti ollut mallia niin se ei ole helppo polku lähteä yhtäkkiä kulkemaan.

Traumoja on eri asteisia mutta sodanaikaiset haavat näkyvät edelleen sukupolvien jälkeenkin. Noista ajoista kansaamme jäi paljon fyysisesti mutta erityisesti henkisesti vahingoittuneita ihmisiä. Nuo ihmiset ovat meille rakkaita. Isoisovanhempiamme, isovanhempiamme ja vanhempiamme. Jokainen on tehnyt noiden haavojen kanssa parhaansa, ja se todella on ollut suurimmaksi osaksi rakkautta vaikka kaikkien käytöksestä sitä ei aina tunnistaisikaan. Jokainen tekee parhaansa sen ymmärryksen valossa joka kulloisellakin hetkellä on. Maailma kehittyy koko ajan ja ymmärrys näihinkin asioihin on lisääntynyt.

Nykyään ymmärrämme traumoista ja niiden jatkuvuudesta niin paljon enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten saati 50 vuotta sitten. Nyt on toisenlainen aika. Nyt on tämä aika ja voimme toimia parhaan kykymme mukaan tässä ajassa omien resurssiemme mukaan. Tärkeintä, että asioita pyritään nyt kohtaamaan jotta niistä voidaan vapautua ja päästää irti.

Tunnetyöskentely on erittäin voimia vievää. Kun kohtaamme perässämme kulkevat vanhat käyttäytymismallit joiden tarkoitus on ollut peittää alleen traumat ja vaikeat tunteet niin ei ole mitenkään kevyttä puuhaa lähteä kohtaamaan näitä tunteita ja asioita itsessä.

Kun näitä asioita alkaa itsessään tutkiskelemaan niin sukupolvien takainen palikkatorni alkaa kaatua päällemme erittäin suurella paineella ja tuon lastin alle pelkää jäävänsä ehkä lopun iäksi kun sen voima alkaa realisoitua itselle. Kun tunteet antaa voimalla tulla lähelle niin, että todella voimme tuntea kaiken sen minkä mieluummin piilottaisimme ja mitä pakenisimme niin se voi tuntua samalta kuin, että jäisimme jyrän alle. Litistyisimme. Kuolisimme. Järki lähtisi. Tulisi hulluksi.

Tunteiden voima on VALTAVA. Tunteita ei voi järkeistää vaan niiden on annettava mennä läpi jotta ne voi vapautua kehosta.

Itselleni noiden tunteiden kohtaaminen on tarkoittanut käytännössä sitä, että olen joutunut useita kertoja kokemaan henkisesti uudelleen sen miltä tuntuu kun oma perheenjäsen yrittää viedä hengen. Miltä tuntuu olla kauhuissaan pienenä lapsena kun oma isä on tosissaan tappamassa sinua. Olen joutunut kokemaan nuo tunteet myös itsessäni, myös ajatuksen ja tunteen siitä mitä jos itse tekisin lapselleni niin. Tuo tunne on maailman kauhein mutta minun piti antaa sen mennä läpi jotta voin vapautua siitä. Sen jälkeen ymmärsin, etten ole sama kuin jonkun muun teot, mutta olen joutunut kokemaan ne ja siksi ne tulee niin lähelle. Pelko asiasta lähti tuon jälkeen. Tie ei kuitenkaan ole ollut helppo ja välillä läheiseni ovat joutuneet kärsimään.

Pelkäsin kauan, että asuuko minussakin sama pahuus. Voiko minullekin käydä kuten isälleni, että yhtenä päivänä en enää voisi luottaa itseeni. Kun jouduin tuntemaan nuo tunteet itsessäni niin ymmärsin, että minä en ole se, se on vain jotain mitä minulle on tapahtunut. Jotakin vapautui minussa tuon hetken valossa ja ymmärsin, että menin läpi sen taakan jota kannoin. Asioiden piti kulminoitua siihen kauhistuttavaan tunteeseen ja samalla päästin irti jostakin elämää suuremmasta tunteesta. Tuona hetkenä ymmärsin, että sukupolvia jatkuva taakka katkaistaan menemällä niiden kaikkien kauhistuttavien tunteiden läpi. Ei ohi, eikä yli, vaan läpi.

Tunteiden läpikäymiseen tarvitsemme tarpeeksi tukea ja turvaa, että uskallamme kohdata ne. Itse sain sitä vihaterapeutti Jari Koposelta.

Kun menee noiden tunteiden läpi se ei ole sama kuin säälisi itseään ja jäisi surkuttelemaan epätoivoon miksi minulle kävi niin, vaan se on rehellistä tuntemista ja hyväksymistä sen asian edessä, että menneessä näin todella on  minulle tapahtunut ja minä olen vastuussa niiden tunteiden kokijana itsessäni. En ole vastuullinen enkä syypää tapahtuneeseen mutta on minun vastuullani käydä nuo tunteet läpi. Se ei todellakaan aina ole ollut helppoa. En käy tässä pelkästään omaa traumaani läpi vaan myös isäni traumaa.

Jostain syystä minulle on kuitenkin ollut itsestäänselvää, että niin se täytyy tehdä. Jokin sisäisen tieto asiasta minulla on ollut joka on vienyt kohti niitä pahimpia tunteita. Kiertotietä niiden ohi ei ole. Olen aina ajatelllut, että lapselleni/lapsilleni tahdon jättää sen perinnön, että näiden vaikeiden tunteiden lastia he eivät joudu kantamaan. Se on ollut vähintä mitä voin tehdä. Olen pitänyt tunnetyöskentelyä suurimpana työnäni monta vuotta ja uskonut sen käyvän lopulta järkeen. Olenkin saanut nyt vahvistuksen ajatuksilleni siitä miten näistä asioista puhutaan yhä enemmän.

Me olemme jokainen omalla ja juuri oikealla paikallamme sukupolvien ketjussa. Uskon, että juuri se joka on viimeinen lenkki ketjussa on tullut hoitamaan ketjun katkaisemisen osaltaan. Näissä asioissa ei ole oikeaa eikä väärää. Näissä asioissa puhtainta on olla armollinen itselleen. Jokainen tekee juuri sen kuin on tarkoitus. On vain hienoa nykyisin miten paljon näitä asioita tiedostetaan ja miten paljon ihan valtamediassa nostetaan esille näitä aiheita.

Sain juuri lahjaksi aihetta käsittelevän kirjan (Taakkasiirtymä, Pirkko Siltala)  jonka aion lukea ja kirjoitan varmasti sen jälkeen aiheesta lisää. Tämä on omakohtainen tämän hetkisen tietoisuuteni valossa oleva ymmärrys asiasta jonka halusin jakaa. Asia kun tuntuu olevan niin pinnnalla. Tämän asian kohtaamiseen liittyy helposti syyllisyyttä. Soimaamme itseämme miksemme pysty parempaan vaikka  emme edes ymmärrä kuinka painava lasti meillä on kannettavana ja purettavana. Minusta kenenkään ei tarvitse syyllistää itseään siitä, ettei vapaaehtoisesti halua mennä siihen henkiseen helvettiin jonka tuo traumojen kohtaaminen väistämättä usein nostaa pintaan. Sen läpikäyminen on tuskallista mutta siinä on kyllä toinenkin puoli.

Kun tuon savotan on käynyt läpi maailma ikäänkuin alkaa näyttäytyä kirkkaampana. Ne uskomukset ja tunteet jotka hallitsivat ja määärittivät ennen koko omaa maailmankuvaa alkavat pikkuhiljaa väistyä ja alkaa kirkastua, että todellisuus voi olla aivan toinenkin. Läsnäolosta tulee helpompaa ja elämästä kaikin tavoin nautittavampaa. Sukupolvien aikaisia traumoja ei ole helppo kohdata mutta kun sille tielle lähtee niin siitä saatava henkinen palkka on kyllä koko myllytyksen arvoista lopulta. Prosessin aikana siihen ei välttämättä luota ja usko, että tunnelin päässä alkaa näkyä jossain kohtaa valoa mutta lopulta niin todella käy.