Ethän tuomitse tai vähättele itsemurhaa pohtivan ajatuksia

Tiedostin liikkuvani erittäin arkaluontoisissa maisemissa, kun kirjoitin tätä tekstiä, sillä rationaalinen kuoleman toive ja sen suunnittelu herättää paljon tunteita ja jyrkkiä mielipiteitä. Huolimatta siitä, että Suomi on valittu kahdeksatta vuotta perättäin maailman onnellisimmaksi maaksi (Word Happiness Report 2025), on meillä monilla lähellä ihmisiä, joille omaehtoinen rationaalinen eutanasia tuntuu lähes ainoalta vaihtoehdolta oman loputtoman uupumuksen ja toivottomuuden kanssa suhteessa omaan elämään.

Tämä ryhmä ei kaipaa puuduttavia lääkkeitä, ei osastohoitoa, ei mitätöintiä tai toisten tuomiohenkeä. Tämä ryhmä kaipaa sitä, että heitä kuunnellaan, otetaan todesta ja ymmärretään. Kuunnellaan turvallisessa ja hyväksyvässä ilmapiirissä. Ilmapiirissä, jossa ei tarvitse pelätä sitä, että tulee torjutuksi tai joutuu kuuntelemaan kuulijan pelosta kumpuavia syytöksiä siitä, kuinka elämää tulee kunnioittaa ja rakastaa aina ja kaikkialla oli tilanne yksilöllä mikä tahansa.

Toivon mukaan toivo ei lopu, mutta jos näin käy, ansaitsee toivonsa menettänyt kaiken kunnioituksen myös siinä tapauksessa, että hän päätyi tekemään jotakin peruuttamatonta. Mielestäni meidän ei tulisi nimittää oman käden kautta kuolemaan päätynyttä ihmistä itsekkääksi, sillä tuskin kukaan päätyy lopulliseen, kuolemaan johtavaan tekoon kevein perustein. Päinvastoin.

Sanovat, että aina on toivoa. Aina.

Entä jos toivoa ei toisen mielestä enää ole? Ei kerta kaikkiaan ole. Jos hänen oma toivonsa ja uskonsa eivät kokemuksen tasolla aikaansa pidempään riitä. Kokemuksen taso on kuitenkin se todellinen, käytäntöön tullut taso, se, joka on meille totta. Siihen nojaten yksilö muodostaa käsityksen maailmasta ja muista ihmisistä, elämästä yleensäkin.

Tai entä jos yksilö ei jaksa, ei pysty määräänsä enempää riippumaan näkymättömässä, ulkoapäin syötetyssä toivoa on -mantrassa? Jos hänen voimansa eivät yletä odottamaan aikaa, jolloin kaikki olisi ehkä kevyempää, jollakin tapaa inhimillistä ja merkityksellistä.

Entä jos yksilö kokee tulleensa oman tiensä päähän omien voimiensa ja toivonsa kanssa, ehkä koko elämäntarinansa ja merkityksensä kanssa? Jos hän ei enää, vuosien pohdinnan tuloksena, halua elää. Eikö hänellä silloin ole oikeus tahtoa pois näkyvän ajan tuolle puolen?  Pois jonnekin, missä jatkuvat haasteet ja elämän tapahtumien kipu eivät olisi enää läsnä. Ainakin tämä on inhimillistä ja ymmärrettävää.

Meidän ulkopuolisten on usein mahdotonta hyväksyä sitä, että kaikki eivät jaksa määräänsä pidempään oman elämänsä kanssa. Usein ahdistumme, ehkä otamme jopa välimatkaa, kun toinen yrittää rehellisesti avautua ja kertoa, että näkee kuoleman ainoana toivona. Takaporttina, joka on aina auki – jossakin kohtaa ehkä jopa kutsuvasti avoinna.

On hyvä ymmärtää, että toivon loppumiseen menee usein vuosia ja että takana saattaa olla vuosikymmeniä jatkunutta työtä sen eteen, että ”joskus vielä helpottaa”. Kunnes ei enää jaksa, ei kerta kaikkiaan jaksa.

Entä jos opettelisimme kuuntelemaan toista, ihan hiljaa vain kuuntelemaan

Miksi meidän on vaikea kuunnella toivottomuuteen pudonneen tunteita ja ajatuksia, vaikka juuri tätä toivonsa menettänyt tarvitsee?

Että joku vain kuuntelisi. Ajoissa. Olisi vain hiljaa ja kuuntelisi. Ehkä jopa hetken kantaisi toisen epätoivoa, jakaisi tämän toivottomuutta, ehkä jopa rationaalisia ajatuksia ja suunnitelmia omaehtoisesta eutanasiasta, alati kasvavasta kuoleman kaipuusta.

Jos yksilö on sitä mieltä, että hän ei enää jaksa ja kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, silloin on epäilemättä hätä, mutta aina paras ratkaisu ei ole psykiatrinen pakkohoito, sillä jos yksilön kuoleman kaipuu perustuu järjen päätelmiin, kokemukseen siitä, että elämä ei tule koskaan muuttumaan inhimillisempään suuntaan, on pakkoon perustuvaa apua vaikea vastaanottaa. On myös tärkeätä ymmärtää, että omaa kuolemaa suunnitteleva yksilö ei välttämättä ole oman elämänsä kontrollin tavoittamattomissa tai tainnuttavien lääkkeiden tarpeessa.

Hän ei myöskään välttämättä tarvitse sitä, että hoemme hänelle ”aina on toivoa” -mantraamme, jos hän ei enää siihen usko, vaan nimenomaan sitä, että pysähdymme hänen kanssaan tämän raskaan olotilan ja tilanteen edessä. Kuuntelemme, mitä kaikkea tuo toivottomuuden tunne pitää sisällään. Äärimmäisen syvä toivottomuus ja uupumus ei ole asettunut asumaan yksilöön päivässä eikä kahdessa, joten sen purkuun saattaa mennä aikaa.

Epätoivoinen, uuvuttava elämäntilanne tarvitsee korvat, jotka kuuntelevat, mielen, joka ei pelkää olla epätoivoisen ihmisen vierellä sekä melko varmasti sellaisia toimenpiteitä, joiden avulla käytännönelämä saadaan mielekkäämmäksi ja näin merkitystä siihen. Kun nyt -hetki on positiivisessa hallinnassa, voidaan tarvittaessa mennä syvemmin mielen ja omien ehkä uuvuttavienkin asenteiden, vaatimusten ja kuluttavien tulkintojen maailmaan ja tarkastella, olisiko siellä ehkä jonkinlaisia muutostöiden tarpeita. Sellaisia, joiden avulla päästäisiin kohti kevyempää elämää. Aina tämä ei onnistu, mutta useimmiten elämänvoima on niin vahva, että se saadaan hyvinkin pienellä toivon alulla uudelleen syttymään.

—————————————————————

Jälkikirjoitus: Tunsin tekstiä tehdessäni, että aiheen käsittely syö energiaani, mutta samalla koin vahvasti, että jos teksti tuo edes yhdelle ihmiselle tunteen siitä, että juuri häntä on sanoitettu ja kuultu, tämä kannatti.

Että on joku, joka näkee ja kuulee,

on elintärkeä kokemus ihan jokaiselle meistä.

Kuvat: PIxabay