Aivan varmasti se oli olemassa.
Uskoin siihen, tunsin sen.
Hiljakseltaan.
Mutta
Silti
Todella todellisesti –
Tunsin
Sen.

Nimittäin –
hiljaisen,
pehmeän,
aamun sarastuksen,
kultaisen.

Kiehtovana, utuisena, mystisenä –
Se alkoi kajastaa sisäisyyteni kanvaasilla.

Sen myötä tiesin, että voisin alkaa elää todeksi tätä kokemusta hyvin erilaisella tavalla.

Verrattuna aikaisempaan kokemukseeni –
joka sekin oli ollut rikas,
mutta myös ahdas, sekava, levottomampi –
tämä uusi oli jotain muuta.

Se oli syntynyt valinnasta tuoda jotain täysin uudenlaista tänne kokemukseni rajapinnalle.

Jotain sellaista,
jonka myötä saisin puhjeta kukkaan.

Halusin, että esenssinä tässä todellisuuden näyttämöllä olisi rauha.
Syvä, hyväksyvä, rauha.
Ja rakkaus.
Niin paljon rakkautta.
Pehmeyttä.
Lempeyttä.

Niin, että se avaisi jokaisen soluni,
jokaisen sydämeni hiukkasen.

Ja vain venyttäisi minua laajemmalle ja laajemmalle rakastamaan.
Tätä todellisuutta.
Tätä kaikkeutta.

Halusin olla taiteilija.

Enkä puhu nyt vain konkreettisista taideasioista, kuten tanssimisesta tai maalaamiseta.
Vaan siitä, miten hahmotin todellisuutta.
Millaisia valintoja tein.

Aloin nimittäin havaita, että kaikki perspektiivit olivat muunnettavissa.
Se mihin todellisuudessani olin keskittänyt aiemmin huomiota, millä tavoin oppinut navigoimaan,
elämään, järjestelemään, fiksailemaan ja olemaan mielen kautta kontrollissa,
se kaikki – oli muunnettavissa.

Oli kyseessä sitten pienempi tai isompi elämän valinta,
sydämeni saisi näyttää nyt suunnan.

Saisi viedä minua eteenpäin,
avata laajuutta.
Kokemuksellista laajuutta.

Kaikesta tulisi merkityksellisempää.
Alkaen siitä, millaisiin valintoihin päädyin kaupassa.

Ostanko itselleni sen kauniin, ihanan, pehmoisen ja edullisen paidan,
vaikka huomaan, että siinä on jo valmiiksi likaa.

– En osta.

Valitsen luottaa siihen, että vaikka paita on juuri minun näköiseni ja tuntuiseni –
en halua tehdä kompromissia puhtaudesta.

Luotan, että tielleni tulee jotain vielä oikeampaa.

Tai kun päädyn ostamaan peiton ja valitsen sen muhkeamman valtavan sijasta hieman ohuemman, turvallisemman vaihtoehdon, jonka ajattelevan olevan hieman vähemmän, hieman ei niin liikaa –
kunnes kotona huomaan, mmmm.. tämä on ihan kiva, mutta sydän jää muistelemaan sitä muhkeampaa.

Voin taas tehdä valinnan – käynkö vielä vaihtamassa – otan riskin – valitsen sen muhkean, untuvaisemman, ja katson, onko se liikaa. Vai onko liikaa juuri oikea.

Jokapäiväinen elämä sisältää jatkuvasti valintoja.

Millä tavalla puhun itsestäni, miten esittelen itseni.

Millä tavalla vastaan kun minulta kysytään jotain.

Kuuntelenko todella – vai olenko autopilotilla.
Ja jos olen autopilotilla, voinko tehdä jotain sen hyväksi.
Sanoa toiselle, että olen niin väsynyt, etten nyt jaksa valitettavasti jutella.
Mitä jos se ei olekaan mitenkään töykeää.
Vaan ihan luonnollista ja ystävällistä.
Kaikkia kohtaan.
Kaikessa on kyse siitä, miten asian ilmaisee.
Ja sitäkin voi harjoitella.

Entä millä tavalla kosken itseäni, kun vatsaan sattuu aamusta.

Millä tavoin rauhoitan itseäni, kun mieli on levoton ja vilkas liiallisesta kofeeinipiikistä.

Tuskastunko tilanteesta, soimaanko, vai valitsenko hyväksyä. Rakastaa itseäni siinäkin ohikiitävässä levottomuuden hetkessä.

Navigoida sen mukaan, mitä kokemuksessani kullakin hetkellä on.

Oli se myrskyisämpää, tuulisempaa tai tyynempää.

Kaikessa piilee kuitenkin se tosiasia, että tilat ovat muuntuvaisia.

Kokemus on muuntuvainen.

Ja sen sijaan, että näkisin nämä säätilojen muutokset uhkina,
voin alkaa havaita, että kaiken sen pohjalla on totuus siitä, että olen niiden luoja.
Niiden taiteilija.

Joten voin ottaa ne haltuuni.

En kontrollilla.

En puskemalla.

Vaan avautumalla.
Läsnäololleni.

Sekä tuntemalla.
Kaiken takana piilevää muuntuvuutta.
Hyväksyvää muuntuvuutta,
joka kumpuaa läsnäolon vakaudesta.

Ja kun sen totuuden alkaa tuntea ja tiedostaa –

Kaikesta tulee jotenkin kevyempää.

Jotenkin, no, hymyilyttävämpää.

Sellaista, että tekee mieli vain käpertyä itsekseen kynttilän valossa
pehmoiseen sänkyyn, jossa on tämä kyseenalainen peittovalinta ja ehkä hieman oudot luomupuuvillaiset lasten mustekalalakanat, ja vain halata itseään.
Silittää kädestä. Ja hykerrellä.

Tätä elämän ihmettä.

Sitä ihmettä, että miten on mahdollista, että tästä kaikesta on tullut näin
oikean tuntuista.

Selkeämpää.

Hiljakseltaan.

Oikeasti, tosi hiljakseltaan.

Mutta kuitenkin..