Uhritila, häpeä ja hyväksyntä

Jännittävää kirjoittaa tästä aiheesta, koska häpeä sitä kohtaan on suuri. Minua inspiroi kirjoittamaan ajatuksiani ja kokemuksiani eräs keskustelu somessa. Myös oma asenteeni uhriutumista kohtaan on ollut tuomitseva. Olen uskonut, että kun vain saan tuon uhritilan pois itsestäni, en ole enää häpeällinen. Uhritila ei ole häpeällinen, vaikka se usein siltä tuntuu. Se kertoo vain, että olemme ihmisiä – joskus uupuneita, joskus tarvitsevia. Kun uhritilaa ei tuomitse, vaan näkee sen inhimillisenä osana meitä, se voi alkaa muuttua.

Huomaan, että jo pelkkä sanan uhritila ääneen sanominen ja sen hyväksyminen on vaikeaa. Olen kieltänyt sen, jotta voisin olla pärjäävä – jotta minun ei tarvitsisi hävetä itseäni.

Olen törmännyt siihen, että uhritilasta puhutaan usein hyvin tuomitsevaan sävyyn. Monien mielestä se ei auta ketään. Sitä pidetään manipulointina, ja ajatellaan, että ihminen tekee itse valintansa, kun menee tai jää siihen tilaan.

Mutta tekeekö? Onko tuo tila todella valinta?

Jos tätä tarkastelee toisesta kulmasta – ei tuomiten, vaan pyrkien ymmärtämään – nousee esiin toisenlainen näkökulma. Jos olet itse tunnistanut olleesi tuossa tilassa, onko sinua auttanut se, että joku on henkisesti potkaissut sinua “persuksille”? Tai että olet itse tehnyt sen itsellesi?

Antoiko tuo potku sinulle opin, joka teki sinusta ymmärtäväisemmän itseäsi kohtaan – niin, ettet enää mene uhritilaan? Vai oliko se jotain muuta?

Ehkä juuri silloin kun uskallamme olla avuttomia ja pieniä löydämme jälleen voimamme

Oma kokemukseni on, että uhritilan häpeäminen on estänyt minua olemasta haavoittuva. Olen saanut aivan väärän käsityksen siitä, millainen tuo tila edes on.

Kun puhutaan uhritilasta, siinä on usein avuttomuus läsnä – ei osaa, ei pysty. Mutta eikö pieni lapsi ole juuri tällainen aloittaessaan elämänsä? Hän opettelee ja tarvitsee aikuista tuekseen.

Me ihmiset emme kaikkeen pysty tai osaa, ja sen hyväksyminen osaksi elämää vie eteenpäin. Olen itse oppinut kääntymään toisen puoleen ja pyytämään apua. Silti joskus jään avuttomuuteni kanssa yksin selviytymään ja ponnistelemaan viimeiseen asti – vain, etten olisi uhri.

Onko se silloin jo taistelua? Ehkä on. Mutta taitoa on myös se, että osaa pyytää ja vastaanottaa toisilta. Häpeä – tai pelko – voi estää tekemästä niin.

Tänä syksynä olen itse suostunut olemaan avuton ja hyväksymään sen, etten aina pärjää yksin.

Minua ei ole kohdattu niin, että henkisesti potkittaisiin persuksille, vaan hyväksyvästi – sanoittaen sitä, mitä minussa havaitaan. Uhritila on tullut mainituksi, mutta sitä ei ole häpäisty tai syyllistetty.

Uhritila on huomioitu, ja sen sisäinen kipu on nähty.

Syyllistäminen voisi olla sitä, että sanotaan: “Katsoisit peiliin, mitä olet itse saanut aikaiseksi.”

Hyväksyvä lempeys on sen sijaan vahvistanut minua. Olen alkanut toimia ja löytää ratkaisuja itse. On ollut helpompi katsoa omaa avuttomuuttani ja nähdä, miten olen käyttäytynyt siinä tilassa.

Uhritila ja trauma

Haluan myös kirjoittaa siitä, että uhritila on usein osa traumaa. Se on joskus todella voimakas hermostollinen tila.

Kun hermosto reagoi lamaantumalla, eivät järki tai tahdonvoima enää auta. Lamaantuminen ei ole tietoinen valinta, vaan kehon automaattinen suojamekanismi. Jotain on joskus tapahtunut, johon en ole voinut vaikuttaa. Olen siis ollut uhri, joko en ole ollut tarpeeksi voimakas tai rohkea puolustamaan itseäni. Minulla ei ole siis ollut vielä taitoa siihen, että osaisin. Tuo tila sitten aktivoituu ja enää ei ole pystyvyyttä.

Olen itse herkkä aktivoitumaan lamaantumalla. Siinä tilassa en välttämättä kuule tai toimi järkeni avulla. Järki sumenee, ja joskus hiljenen aivan täysin. Kehoni asettuu vastustamaan toimintaa.

Olen hyväksynyt, että kehoni tekee näin. En tiedä, poistuuko tuo reaktio koskaan kokonaan, vaikka olen tehnyt harjoituksia hermoston tasapainottamiseksi. Luultavasti liian kuormittuneena tuo tila ottaa edelleen ohjat.

Ja ehkä senkin voin hyväksyä.