Menin eilen elokuviin.
Operaatio Ave Maria oli elokuvan nimi.
Pidin siitä kovasti.
Se kosketti minua syvästi.

Elokuvassa ilmennettiin vahvasti toivon ja toivottomuuden teemoja.
Myötäelin sitä kaikkea.
Peilasin omaa matkaani ja koin omia toivottomuuden ja toivon tunteita.

Toivottomuutena esiin nousi se, miten aikoinani lopetin tanssimisen.
Nimittäin tanssi oli minulle jossain vaiheessa koko elämäni.
Ainut asia, mitä halusin tehdä ja missä tunsin olevani eniten elossa.
Olin löytänyt sen syvästi.
Opiskelin jopa tanssijaksi.
Rakastin liikettä.
Rakastin luoda.
Rakastin olla lavalla.
Rakastin tanssia.
Ilmaista.
Hengittää.
Olla sen kautta olemassa.

Se oli minulle jotenkin niin luonnollista.
Ilmaista sitä, mitä kehostani ja sisäisyydestäni nousi esiin.
Eikä siinä ikinä ollut kyse mistään taitavuudesta kohdallani.
Siitä, että olisin ollut teknisesti mitenkään erikoinen lahjakkuus.
Siinä oli kyse siitä, miten syvältä liike minua kosketti.
Miten vaivatonta minun oli sen kautta ilmaista itseäni.

Ja tuolla elokuvateatterissa ollessani – tunsin suuren surun siitä,
että olin luopunut tanssista.
Kolmeen vuoteen en ollut juurikaan tanssinut.
Olin jopa poistanut vanhan koulussa tehdyn portfolion. Se oli ollut hieno.
Olin poistanut myös vanhat teos- ja tanssivideoni.
Sekä erään tanssielokuvan, jonka olin tehnyt ystäväni kanssa.
Kaiken olin poistanut, jopa tanssikuvani.

Jotenkin noilla teoilla olin laittanut suuren EI-leiman tanssijuudelleni.
Ja tuolla elokuvissa se suru siitä kaikesta nousi esiin.
Epätoivo.

Miten olin voinut luopua jostain näin tärkeästä minulle?
Lopettaa.
Kieltää sen itseltäni.
Aivan kuin joku syvästi murskattu haave siitä, ettei minusta ikinä tullutkaan tanssijaa.
Taiteilijaa.

Ainutta asiaa, mikä oli oikeasti suuri intohimoni ihmisenä.
Enkä minä ollutkaan toteuttanut sitä.
Miten voi olla edes näin?
Ja miten tästä pitäisi jatkaa eteenpäin?

Voimakkaita ja viiltävän kipeitä tunteita.
Kokea.
Elokuvan keskellä..

Kääriydyin pehmeään takkiini syvemmin.
Hengitin ja hieman itkinkin.
Halasin itseäni siellä takin sisällä.

Elokuva eteni.
Toivo nousi.
Muutos tapahtui.
Minunkin sisälläni – maisema alkoi vaihtua.

Loppua kohden sisälläni alkoi kirkastua:
Koko elämähän oli tanssilattia.
Eikä minun tarvitsisi luopua tanssimisesta loppuelämäkseni.

Voisin alkaa tanssia tämän elämän kanssa.
Tuoda kehooni hiljakseltaan taas uutta liikettä.
Tanssijuutta. Ilmaisua.

Ja kun tänä aamuna heräsin, niin mietin – ehkä voisin luoda uuden portfolion.
En korvaamaan mitään, mutta ihan vain omaksi ilokseni.
Muistoksi.
Siitä, mitä olin aiemmin tehnyt.
Mitä tanssimisesta ajattelin ja tunsin.

Sekä myös antaa olla.
Antaa poistettujen videoiden ja materiaalien olla.
Se mikä on tehty, on tehty.

Sen sijaan voisin kääntää katseeni siihen mikä nyt on mahdollista.

Valitsin pitkästä aikaa myöskin tanssia aamulla.
Eikä se ollut kuin 10 minuuttia lattiallani kevyttä heijaavaa pehmeää liikettä,
mutta se oli alku.
Ja se tuntui hyvältä!

Ylipäätään tuntuu niin oudolta, että ihmiset vain lakkaavat tekemästä asioita, jotka ovat heidän syvimpiä intohimojaan ja nautinnon lähteitä. Tapoja suorastaan olla olemassa täällä todellisuudessa.

Muistan erään poikaystäväni menneisyydestä. Hän oli aivan todella taitava taiteentekijä ja maalaaja. Se oli oikeasti ihan toiselta planeetalta se hänen tapansa luoda ja maalata teoksia.
Se oli käsittämätöntä.
Muistan, että ennen kuin hän oli aloittanut uudestaan taiteen tekemisen – hänellä oli ollut 8 vuoden tyhjän paperin kammo. Eli ei ollut tehnyt mitään. Se oli uskomatonta.

Enkä minä tiedä miksi, mutta tämä aihe koskettaa minua kovasti.
Että omat intohimot ja unelmat jää jotenkin toteuttamatta.

Enkä minä halua luopua tanssista.
Haluan jatkaa sitä. Siitä kohdasta missä nyt olen.
Tutkia sitä, mitä se minun kohdallani tarkoittaisi.
Miten se voisi elämääni palata.
Missä muodossa.

Ja ehkä minusta ei tule sellaista taiteilijaa kuin joskus kuvittelin.
Sellaista, joka luo esityksiä työkseen ja on näyttämöllä.
Mutta se olikin vain yksi ilmaisumuoto ja toive, jonka tanssi joskus otti.

Ehkä minusta tulee henkilö, joka aloittaa jotain ihan uutta, itsensä kanssa.
Elämän kanssa.
Liikkeen kanssa.
Jotain sellaista, jota en vielä osaa kuvitella.

Niin tai näin, olen aidosti myös kiitollinen siitä, mitä tanssista sain.
Silloin, kun minulla oli todella vaikeaa, se oli paikka, jossa hengitin ja olin.
Se näytti minulle vapautta.
Suunnatonta iloa ja vapautta.

Antoi minulle elämää.
Luottamusta ja itsevarmuutta.

Keinon purkaa sisälläni jumissa olevaa.
Ilmaista.

Haluan palata tanssimaan.
Ihan pienin askelin.
Haluan palata tanssimaan.

Luopua hiljakseltaan siitä surusta, siitä tarinasta, joka sanoo:
Kaikki meni jo.
Kaikki toivo meni jo.
Pilasit mahdollisuutesi.
Lopetit tanssimasta.

Sillä aina on uusi alku. Aina.

Riippumatta siitä, mitä aiemmin oli, nyt on nyt.
Tästä kohdasta käsin voi aina lähteä tutkimaan, aina lähteä synnyttämään uutta.
Uutta olemisen muotoa.
Sillä alan ymmärtää, että se on aika pitkälti ihmisen mieli, joka luo nämä rajoittavat tarinat.
Nämä tuntemukset siitä, miten kaikki meni jo.
Mahdollisuudet.
Mitkä lie.

Mutta mitä jos kaikki on vasta alussa?
Mitä jos lähden uteliaasti tutkimaan tästä ja nyt sitä, mitä se voisi minulle olla, kun avoimesta sydämestä kuiskaan tämän toiveen:
Tuoda tanssi takaisin elämääni.
Tuoda ilmaisu takaisin elämääni.
Tuoda liike takaisin elämääni.

Ja vain luottaa, vain syvästi luottaa,
että elämä on puolellani, kun valitsen tehdä sen kanssa yhteistyötä.
Hymyillä sille ja kutsua itseäni takaisin mahdollisuuksien äärelle.

Joten siis – on aika tuoda itsensä takaisin elävien kirjoihin.
Aika avata sydäntään kaikkien pettymyksien ja hautautuneiden unelmien jälkeen.
Aika lähteä tutkimaan sitä, millaisia mahdollisuuksia minulla nyt on,
samalla kun annan vanhojen tunteiden ja tarinoiden sulaa myötätuntoon.
Niiden, jotka kuiskaavat: kaikki toivo meni jo.
Kaikki… Meni.. Jo.

Rohkeaa.
Rohkeaa on olla ihminen,
joka valitsee uskoa
kaiken sen jälkeen,
kun kaikki toivo on menetetty.

Sillä aina on uusi alku.
Aina.

Ja vain minä voin valita itselleni sen.

Ja kenties elämä lähtee vastaamaan sille,
joka rohkeasti uuteen alkuun tarttuu.

Siihen minä uskon.

Totisesti,
siihen minä uskon.