Hiljainen oli tämä aamu, jolloin laskin pääni pehmeälle matolle.
Käänsin päätäni.
Silmäni katsovat syvälle toisiin silmiin.
Rakkaan suloisen olennon silmiin.
Sakke-koira.
Minun hyvä ystävä.
Huokaisen.
Silitän koiran päätä.
Se on niin pehmeä.
Niin suloinen.
Niin lämmin.

Minun rakas ystävä.
Sakke-koira.
Pehmeä.

Hitaat aamut.
Ne olivat minun mieleeni.

Ei ollut kiire mihinkään.
Ei enää.

Kai minun mielenikin sen alkoi pikkuhiljaa hahmottaa.
Ei ollut kiire mihinkään.
Ei suunnittelemaan mitään.
Ei reissuja, ei retkiä.
Ei ostoslistoja.
Ei sitä, mitä tapahtuu ja koska.
Ei mitään.

Ei.

Hiljainen oli tämä aamu.
Minun mieleeni.

Keho hidas.
Raskas.

Ei se haittaa.

Ei se haittaa.

Nousen ylös matolta.

Petaan sänkyä.
Pudistelen päiväpeiton ulkona.

Ranteisiin sattuu.
Tuntuu kipua.

Ei se haittaa.
Antaa sen vain olla.
Ei fiksausta. Ei tarvetta ratkaista sitä.

Annan katseeni vaeltaa tilassa, kodissani.
Eikä mieli yritä nyt skannata virheitä, etsiä sitä mikä on pielessä.

Kukka, jonka ostin, on elämän vireessä.
Pikkuhiljaa alkaa avautua.

Elämä jatkaa luonnollista kulkua.

Siinä tahdissa, kun sen on aika tapahtua.

Minä haaveilen siitä, että pian saan aamiaista.

Keitän pitkään kaurapuuroa.
Päälle kaikkea ihanaa.
Hyvää kahvia.

Mutta ensin minä kirjoitan.

Huomatakseni ainoastaan sen,
että ei tarvitse yrittää.
Tuottaa mitään sen ihmeempää.
Vain olla.

Tässä mitä nyt on.

Vain olla..

Tässä mitä nyt on.

Ja tänään se mitä on
tuntuu hitusen lempeämmältä.
Hitusen pehmeämmältä.

Turvallisemmalta.

Oikealta.

Suostua päivän rytmiin.
Elämän virtaukseen.

Antaa sen tulla esiin.
Hiljaisella voimallaan.

Kuljettamaan, koskettamaan,
jokaista kehoni solua,
jokaista sisimpäni sopukkaa.

Minä matkalainen.
Voin nyt levätä.

Antaa kuormien pudota.
Taakkojen lakastua.

Ja tulla tähän näin.

Missä mitään ei tarvitse yrittää,
ei tietää,
ei ratkaista.

Antaa elämän kuljettaa.
Pehmeästi eteenpäin heiluttaa.

Mennään yhtä matkaa,
minä ja sisimpäni.

Mennään yhtä matkaa..

Kohti uusia vesiä.

Uusia pehmeitä vesiä.