Ja niin se alkaa tältä riviltä.

Kirjoitus.

Teksti.

Kappale.

Sana.

Lause.

Mikään ei ollut täydellistä.
Mikään ei ollut valmista.

Olin luopunut leikistä etsiä häntääni kadotetusta maasta.

Mitä tuo lause edes tarkoittaa.

En välittänyt.

Annoin sen lipua vain ulos. Katsomatta. Muokkaamatta.

Mitä tahansa voi tapahtua.

Kuiskasin hiljaa itselleni.

Mitä tahansa voi tapahtua.

Olin uskonut tietämättäni moniin valheisiin.
Luullut, etten osannut oikein mitään.
Luullut, etten ollut tarpeeksi hyvä.
Tarpeeksi valmis.

Luullut, että piti vielä ratkaista jotain.
Valmistautua.
Olla toisenlainen.

Mutta nyt, se leikki oli loppu.
Olin valmis astumaan elämän pyörteeseen.

Tanssimaan sen salattuja kuvioita.

Sellaisella tanssilattialla, joka yllätti itsenikin.

Nimittäin.

Mikään ei ollut täydellistä.
Ei mikään.

Olin kuin valmiiksi katsonut itseni äärettömyyttä silmästä silmään ja todennut –
en saanut itseäni tämän valmiimmaksi.

Halusin.
Elää.
Halusin
Elää.

Halusin elämältä paljon.
Itseltäni paljon.

En ollut tullut tänne olemaan pieni.

En ollut tullut tänne olemaan sivussa.

Elämältä, itseltäni sivussa.

Ja suuri paradoksi itselleni piili siinä, etten voinut enää odottaa.
Mitään.
Vaan täytyi vain hypätä.
Askel askeleelta.
H y p ä t ä .
Nyt.
Ja nyt.
Kunnes enää ei ollut mitään hyppyjä.
Oli pelkkää lentämistä.

Enkä minä enää kiljunut.
Kävellyt nuoraa pitkin kädet huitoen kauhusta
toivoen vain sen loppua.

Olin astunut pois siltä saakelin nuoralta.
Välittämättä siitä, että jokin ulkopuolelta tuleva taho oli minulle sen määrännyt tehtäväksi.
Kävellä nuoralla.
Nuoralla, jota inhosin.
Rivissä, jonossa, muiden perässä.

Ja minä nauroin.
Ei ollut mitään ulkopuolista tahoa.
Se oli illuusio.

Jahka tajusin sen, olin valmis luopumaan siitä leikistä.
Kauhun ja vimmaisan silmät suljettuina olemisen leikistä.

Ja astuin sivuun.

Jätin luokkahuoneen taakseni.

Ja astuin elämään.

En ollut enää oppilas.

En siinä mielessä, että jonkun täytyi tulla kertomaan minulle, miten tanssia tätä elämän vimmaisaa tanssia.

Enkä puhu nyt ylimielisesti siitä, että väittäisin osaavani jotain, mikä ei ollut opittavissa, mutta koettavissa se oli.
Eikä kukaan voinut opettaa minulle sitä, miten kokea.

Se kaikki tuli sisältäni.
Minusta.
Itsestäni.

Sydämestäni.

Joten annoin palaa.
Katsomatta enää taakseni.

Ja jatkoin kulkuani.
Elämään.
Elämään.
Elämään.

Onko mitään päätepysäkkiä, jos tästä aloitan.
Onko mitään loppua, jos tästä ponnistan.

En tiedä, enkä välitä.

Olinhan tullut tänne elämään.

Vihdoin elämään.

Oliko mikään loppupeleissä edes vaikeaa.

Jos ei ollut enää pelkoa, johon uskoa.

Jos ei ollut enää identiteettiä, mitä piilottaa.

Jos ei ollut enää mitään,

muuta kuin tämä.

Ja tämä.

Ja tämä.

Niin mitä sitten tapahtuu.

Mikä on seuraavan pelin maisema.

Seuraavan askeleen kuvio ja muoto.

Vapaus.

Vapaus…

Vapaus –

on siinä.