Olin kävellyt ainakin viisi kilometriä taukoamatta.
Metsän laitamaa.
Sateen ropistessa maahan, puihin, minuun.
En ollut halunnut kääntyä kotiini,
vaan ainoastaan mennä eteenpäin.
Kokea.
Vihdoin vain kokea.
Satoi tai paistoi.

Tärkeintä oli kokea.

Saavuin hiljaisen järven rannalle.
Otin märät vaatteet päältäni,
kastauduin kylmään veteen.
En ollut hyvä uimaan, mutta tänään tein parhaani.
Sillä taidolla mitä minulla oli.
Tein rauhallisia vetoja pitkin järven pintaa.
Sateen ropistessa tyynesti kaikkialla ympärilläni.
Katsoin ylös taivaaseen.
Se oli harmaa.

Kaikkialla oli jotenkin niin tyyntä.
Niin rauhallista.
Vain sade piskotteli hiljaa.

Se oli niin kaunista.
Tuntea tätä olemassaolon pehmeyttä.
Olla vain tässä.
Haluamatta enää palata minnekään muualle.
Sinne mistä olin tullut.

Se kosketti minua.
Että sain nyt olla tässä.
Itseni kanssa.
Sateessa.
Uimassa.
Välittämättä siitä, että vaatteet olivat märät.
Välittämättä siitä, mitä tulevaisuus toi tullessaan.

Se oli vapauden kuiske.
Se tunne,
mikä sisintäni täytti.
Minä hymyilin.

Vapaana.
Tässä.
Nyt.

Mmmm.

Nousin vedestä. Otin pyyhkeen ympärilleni. Se lämmitti minua hieman.
Istuin kalliolle.
Annoin kaiken olla.
Vain hiljaisuus ympäröi minua.
Koko olemustani.
Kaikkeutta.

Siinä hetkessä tiesin, mitä minun tulisi seuraavaksi elämässäni tehdä.
Eikä se yllättänyt minua yhtään.

Tämä tieto nimittäin –
se oli varmaa,
syvää,
hiljaista.

Täynnä selkeyttä ja luottamusta.

Pukisin vaatteet ylleni.
Ja jatkaisin,
vain jatkaisin.
Matkaani eteenpäin.

Kulkien.
Näiden metsien,
näiden järvien,
näiden lampien ja niittyjen halki.
Vain kulkisin.

Luottaen itseeni,
elämään,
kaikkeuteen ympärilläni.

Siihen, että matkallani oli tarkoitus,
selkeä ja varma tarkoitus.

Antautua elämälle.
Antautua kannateltavaksi.

Nähdä, mitä olin valmis löytämään.
Tuntemaan,
kokemaan,
keneksi tulemaan.

Olin tehnyt tämän sitoumuksen itseni kanssa.
Että kun aika olisi kypsä,
kun olisin valmis sille –
lähtisin liikkeelle.

Luopuisin menneestä,
kodistani,
muistoistani..

Ja vain jatkaisin eteenpäin.
Kulkua.

Hymyilin.

Se oli vapauden kutsu.

Vapauden kutsu.

Tunsin hiljaista varmuutta,
luottamusta itseeni.

Olin tullut pitkän matkaa.
Elämässä.

Ja nyt oli aika aloittaa uusi luku.

Uusi ihmeellinen luku.

Enkä voinut olla valmiimpi sille.

Olinhan itse tämän kokemuksen itselleni luonut.