Olin hiljattain Piia Tuomisen vieraana ”Astetta parempi elämä”-sivuston podcastissä puhumassa psykiatrian sokeista pisteistä. Keskustelemme ja käymme tässä podcastissä Piian kanssa läpi tähän päivään mennessä jo yhteensä neljännesvuosisadan kestänyttä psykiatrista hoitotaivaltani ja siihen liittyviä ajatuksiani ja kokemuksiani. Käsittelemme ja pohdimme siinä myös yleisemmin psykiatrisiin hoitokäytänteisiin liittyviä aihealueita ja teemoja. Lähestyn näitä aihealueita ensisijaisesti potilasnäkökulmasta käsin, mutta puhun psykiatriasta, sen valitettavasta nykytilasta ja myös kipeästä paradigmanmuutostarpeesta myös asiaa osaltani mm. Pro gradu-työssäni tutkineena teologina.

Voit katsoa kyseisen podcastjakson YouTuben kautta tästä upotuksesta:

Linkki varsinaiselle ”Astetta parempi elämä”-blogisivustolle löytyy täältä: https://blogi.astettaparempielama.fi/psykiatrian-sokeat-pisteet-vieraana-katja-kosonen/

Sivusimme podcastissä myös jonkin verran ensimmäistä kunnon kosketustani psykiatriaan sen kaikessa karuudessaan ja traumatisoivuudessaankin käsitellessämme aivan ensimmäistä psykiatrista sairaalahoitojaksoani. Olin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana ja hetken myös täysi-ikäisenä runsaan puolen vuoden ajan psykiatrisessa sairaalahoidossa masennuksen, ahdistuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Vietin tästä ajasta suurimman osan pakkohoidossa eli tahdonvastaisessa hoidossa.

Kyseinen ajanjakso oli elämässäni hyvin raskas ja vaikea ja aloin sen aikana kirjoittamaan selvitäkseni senhetkisistä käytännön olosuhteista edes jotenkin järjissäni. Pidin osastolla päiväkirjaa ja rustailin myös runoja yrittäen siten parhaani mukaan harhauttaa mieltäni siitä musertavan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteesta ja olotilasta, jota osastolla ollessani aivan jatkuvasti koin.

Ajattelinkin tässä blogikirjoituksessani antaa äänen teini-ikäiselle itselleni, joka kohtasi podcastissä käsitellyt psykiatrisia hoitokäytäntöjä koskevat valitettavat realiteetit aivan ensimmäistä kertaa. Jaan seuraavassa tuolta ajalta löytämiäni päiväkirjamerkintöjä sensuroimatta ja alkuperäisessä kieliasussaan. Teen näin siksi, että mielestäni on tärkeää tuoda julki erilaisia kriittisiäkin potilaskokemuksia täysin rehellisesti ja kaunistelematta, jotta psykiatrinen hoito voisi tulevaisuudessa kehittyä aidosti inhimillisempään ja myös hoitotulostensa osalta vaikuttavampaan ja traumainformoidumpaankin suuntaan.

Sivu, josta löytämäni merkinnät alkavat on päivätty tammikuulle 2002, jolloin olin siis vielä alaikäinen ja muistaakseni jo pakkohoidossa (osastohoitoni oli alkanut edellisen vuoden marraskuussa vapaaehtoisena hoitona ja muuttunut myöhemmin pakkohoidoksi). Näistä merkinnöistä saa ehkä hieman osviittaa siitä, millaisena suljetun nuorisopsykiatrisen osaston todellisuus näyttäytyi siellä hoidossa olevan potilaan näkökulmasta käsin ja mitä mahdollisia ongelma- ja epäkohtia siellä saatuun hoitoon liittyi.

Itse koin etenkin näin jälkeenpäin ajatellen yhtenä selkeänä hoidollisena epäkohtana hoitoa ja siinä edistymistä oleellisesti haittaavat epäterveet valtarakenteet osaston hoitohenkilökunnan ja sen alaikäisen potilaskunnan välillä. Nämä valtarakenteet ruokkivat oman potilaskokemukseni mukaan potilaiden psyykkistä oireilua, kuten itsetuhoista käytöstä tavalla, joka johti mm. jatkuvaan leposide-eristyskierteeseen muidenkin hoidossa olevien potilaiden kuin itseni kohdalla.

Lisäksi pakkotoimia, kuten eristys- ja kiinnipitotilanteita, ei käyty käytännössä koskaan sen kohteeksi joutuneen potilaan kanssa jälkeeenpäin läpi tai koetettu muutenkaan käsitellä tai purkaa psyykkisesti näiden tilanteiden mahdollista traumatisoivaakin vaikutusta. Näin oli, vaikka tällaisen purkamisen ja läpikäynnin tärkeys on nähty ja tunnustettu jo pitkään ainakin teoriatasolla psykiatrisessa hoitotyössä.

Tätä epäkohtaa selitti, vaikkei tietenkään oikeuttanut, osastolla työskennelleen omahoitajani minulle myöhemmin jakama tieto, jonka mukaan osaston henkilökunnan ei ollut syystä tai toisesta saanut osastollaoloaikanani käytännössä lainkaan työnohjausta. Lisäksi olen myöhemmin sekä oman potilaskokemukseni että myös vertaistukipiireistä saamieni tietojen perusteella saanut yhä uudelleen kuulla ja kokea itsekin, että tämänkaltaiset traumainformoidut psykiatriset hoitokäytännöt loistavat valitettavan usein poissaolollaan myös aikuispsykiatrian piirissä..

Olen jättänyt päiväkirjamerkinnöistä pois kaikki muut ihmisten nimet paitsi omani ja viittaan muihin merkinnöissä esiintyviin henkilöihin yksityisyyssyistä ainoastaan kirjaimin. Olen myös lisännyt alkuperäiseen tekstiin paikoin hakasulkumerkkien sisään tarvittavia merkintöjen asiasisältöä selventäviä lisätietoja. Haluan tässä vaiheessa kirjoitustani myös vielä erikseen huomauttaa, että jakamani osastopäiväkirjamerkinnät käsittelevät hyvinkin raadollisella tavalla masennukseen ja itsetuhoisuuteenkin liittyviä aihealueita ja teemoja. Ne voivat siten olla joillekin ihmisille liian raskaita ja myös triggeröiviä lukea, joten käytäthän lukijana seuraavan tekstisisällön suhteen omaa henkilökohtaista harkintaasi!

Osastopäiväkirjamerkintöjäni

”Jäin kiinni viiltelystä ja sisähoitopäivä edessä. Oon pahoillani kaikkien puolesta. Ei mulla paha olo oo, muuten vaan viiltelen joo..

23.1.2002:

Sielu on kadoksissa. En tiedä minne se on mennyt, ei sitä ainakaan täällä näy. Oon täysin eksyksissä, taas. Miten onnistuisin elämään kadottamatta punaista lankaa? Tekee mieli viiltää syvälle. Miksi? Ahdistaa, mut pelkään ettei mua otetaan todesta kun en ota itseänikään todesta. Siinä se ongelma onkin.

28.1.2002:

Loma meni hyvin, mut su illalla viiltein ja tänään. Mut annoin kaikki viilteyvälineet K:lle [omahoitajani nimi]. M ja H [osastotoverini] on lähteny hatkaan! Vaan kengät jalassa, kun S [osastotoveri] potkas oven toistamiseen rikki. Nyt huolettaa ne.

29.1.2002:

Mitä on totuuden tuolla puolen?

M ja H [potilastoverit] löyty. H on ollu melkein koko päivän lepareissa [leposide-eristys] ja muakin ahdistaa.

Kuin feeniks-lintu nousen tuhkasta.

Voitan esteet ja velvoitteet.

Tunnen ja annan anteeksi.

30.1.2002:

Jos en pääse lomalle [osastolta] teen kuolemaa! Nirhasin tänään käsiä ja mä idiootti (tai fiksu) luovutin meikkipeilin jossa oli verta ja tunnustin. Miten voin taas antaa itselleni anteeksi kun mokasin taas? Toivottavasti pääsen silti lomalle, K [omahoitajani] puhuu mun puolesta.

14.2.2002:

Ystävänpäivä. Istun taas tutulla sairaalasängyllä. Kavereita en tänään tuu näkemään mut tekstareita on lennelly. Pääsen viikonlopuks pe-ma lomalle ku hiihtolomat alkaa ens viikolla.

Lueskelin äsken noita vanhoja kirjoituksii ja tajusin et yritystä ja vähän toivookin siel pilkahtelee kaikesta huolimatta. Mul menee nyt ”paremmin”, ainakin hoitajien mielestä, kun en oo jääny kiinni viiltelystä eilen enkä toissapäivänä. Se tuntuu nykyään aika turvalliselta, niin ironiselta kun kuulostaakin. Halu viillellä on erilaista, tyhjyydestä kumpuavaa. Ja tunnen olevani enemmän elossa kun kirjoitan. Tänään haluisin mennä ystävänpäiväkahville H:n [osastotoveri] kaa. Meillä on sama vastuuhoitaja, joten voisin onnistuukin.

”Aaveet saapuu takaisin, ethän sä koskaan luottanutkaan hedelmällisiin.” (Säe Apulannan biisistä ”Käännä se pois”)

Päästiin kulmikseen mut 2 hoitajan kaa. Siit oli vähän hohto menny, kun selvis et oltas ehkä voitu saada asioimisloma kahdestaan. Mut meni se jotenkin.

Nytkään en oikeen tiiä miltä musta tuntuu. Ihan kuin kanavoisin tunteet henkilöön jonka kanssa oon ja sitä kautta tuntisin mitä sekin. Alistan omat tunteeni eikä sitä kautta kukaan muukaan voi niitä ymmärtää.

Huomen pääsen pe-ma lomalle. Perjantaina kavereiden kaa jonnekin ja ehkä vähän alkomahoolia? Tänään on sopivan nostalgiset tunnelmat dokaukseen. Isin pitäs tulla tossa puolen tunnin sisään ja varmaan lähetään kävelylle tai jotain.

I’m still afraid

That the demons

Inside of me

Are waking.

Klo 22.20:

Kello on paljon muttei erityisemmin väsytä. En oo selvinny tästäkään päivästä täysin viiltelemättä, mut kyl se tästä. Huomenna lomalle ja siellä ei sitten saa tapahtua mitään tyhmää. Tänään on ollu ihmeellinen fiilis, kun jokin tilanne olis raukeamassa. Yritän elää edelleen hetken kerrallaan, etten vaan harpo liian suuria askeleita.

17.2.2002:

Kotona taas. Vähän levoton olo, jäin eilen äitille kiinni viiltelystä. Pieniä naarmuja, mut kuitenkin. Pitäs ehkä tänään mennä kavereiden kaa syömään. Eilen olin bilettämässä R:n [kaveri] kaa. Join vähän mutten ollu yhtään kännissä, ikävä kyllä. Perjantainakin join vähän kavereiden kaa, pelattiin Aliasta. En tiiä mitä täs oikein keksis tekemistä, viiltelyn ja tupakanpolton lisäksi.

21.2.2002:

Paska päivä kuten eilinenkin. Jouduin kahteen otteeseen erkkaan [leposide-eristys] ja olin varmaan 6 tuntii yhteensä. Tänäänkin oon viiltäny ja jääny 2 kertaa jo kiinni [hoitajille]. Nice going Katja!

Kohta on äiti ja mummo tulossa käymään. En tiiä mitä tulee. Haluun vaan viiltää!

26.2.2002:

Jouduin 21. päivä P1:lle [Peijaksen aikuispsykiatrinen osasto] erkkaan [lepositeisiin] yöksi poliisin ja ambulanssimiesten kantamana. Mun, H:n ja M:n [potilastoverit] huoneet tyhjennettiin seuraavana päivänä niin, et jäi vaan patja ja kaappi! Eristysleirimeininkiä. Olin 3 päivää pyjamissa ja vierihoidossa ilman ulkoilulupia. Hieman kävi tympäseen. Vielä kun K [omahoitajani] lähti 24. päivä olo oli tosi surullinen. Sain onneksi itkettyy ikävääni. Mun uusi omahoitaja on ihan jees. Mut kyl täältä pitäs kohta päästä pois, viimeistään 18-vuotissynttäreiks.

Kohta on lääkärinneuvottelu. Meinaa larkut [antipsykootti ”klooripromatsiini”] loppua, pitäs saada lisää. Tosi hyvältä näyttää tulevaisuutta aatellen. Tuntuu vaan et viiltely, nirhailu ym. on ainoastaan mun päätäntävallassa ja siitä on pidettävä koska mulla ei ole mitään muuta päätösvaltaa. Pitäs päästä irti siitä ja röökinpoltosta, mut kun ei meinaa jaksaa ajatellakaan. Miten silloin vois vierottaa itsensä mistään?

Olo tuntuu taas levottomalta. On ikävä K:ta [omahoitaja] ja äitiä ja kaikkia. Haluun pois tästä paskaläjästä ja nopeesti. Onko mulle varattu taivasta vai pelkkä tyhjyys, jossa ainaisesti heijastan itseäni?

Oon päättäny lopettaa viiltelyn. Tehtiin H:n [potilastoveri] kaa sopimus, et jos viiltelee, pitää kertoa toiselle, ja se on noloa. Eli mulla alkaa tänään uusi ajanjakso, siipien pitää alkaa kantaa ilman typeriä apukeinoja.

Täällä mä istun, yksinäisessä huoneessa, patja sänkynäni ja seuranani valkoiset riisutut seinät. Mutta täälläkin toivo versoo silmujaan ja näen valon tunnelin päässä. Ei pitkä matka enää..

27.2.2002:

Ei oikeen tiedä mitä tekis, aika käy täällä tosi pitkäksi. On aikaa ajatella kaikkea paskaa ja sitä just yritän välttää.

Onko mulla halua palata täältä sairaalasta kylmään maailmaan? Pitää uskoa siipien kantavan. Pitää oivaltaa elämän hienous, pienet yksityiskohdat. Ja rakkaus, usko ja toivo.

Mä haluan yrittää koska tää sairaala ei oo enää mua varten. Pitää vaan saada kaikki vakuuttuneiks et oon kunnossa. Eli viiltely ei onnistu!

28.2.2002:

Loma meni hyvin ja oon taas lähössä viikonlopuksi kotiin! Vielä on kohta J:n [osaston psykologi] tapaaminen ja sit on vapaata aikaa. Vois vaikka nukkua kun on väsyttäny aika paljon.

2.3.2002:

Loma menny hyvin tähän asti. Nyt on vähän levoton olo. K [kaveri] on tulossa yhen aikaan käymään. Voi kun saisin itseni täydellisesti hallintaan. Ei oo kiva et on epävarma olo. Tekis vaan mieli kokoajan syödä, silloin pystyn rentoutumaan.

11.3.2002:

Oon kotona vaikka on maanantai, sain pitkän loman. Huomenna pitää mennä takaisin, mutta pääsen pois taas keskiviikkona. Kaikki on menny tosi hyvin viime maanantain jälkeen, jolloin jäin osastolla kiinni juomisesta H:n [potilastoveri] kaa. Oon ollu 6 päivää viiltelemättä! Tästä se lähtee! Olin Keravan musiikkiopistossa laulamassa. Ope sanoi et mun kannattaa pyrkiä toukokuussa klassiselle puolelle! Nyt yritän saada itselleni opettajan ennen sitä!

18.3.2002:

Vituttaa. En päässy yhteen musikaaliproduktioon vaikka mut valittiin alustavasti. Huomenna pitää vielä mennä takaisin osastolle! Paskaa. Ratkesin taas polttamaan kun kuulin tulokset. Mitä mä tekisin et pitäisin pään hallinnassa? Meen ottaa iltalääkkeet. Mä oon läski!

24.3.2002:

Mihin maailma on menossa? Entä mä? Tuhoon vai pelastukseen? Pääsen parin päivän päästä sairaalasta ja 8.4 lopullisesti. Toivottavasti pääsen jaloilleni ja voin jatkaa elämääni.

26.3.2002:

H [osastotoveri] on kuollut. Se hyppäsi aseman sillalta. Kaikki on lamaantunut. Aikakin. En tiedä pääsenkö huomenna lomalle, oon tänään viillelly kahteen otteeseen. H kuoli [päivämäärä]. Jäin suremaan niin kuin kaikki muutkin täällä. Kävin tänään kattoon asemansiltaa. Siellä oli kaunista. H:n nimi ristiin kirjoitettuna, kynttilöitä ja kukkasia. Vein sille ruusun ja kirjeen jonka poltin tuhkaksi.

31.3.2002:

Tänään on ollu viiltelyhaluja, vaikka kaiken pitäisi olla hyvin. En tiedä enää mistään mitään. Kirjoittamisen pitäisi auttaa. Mun synttärit meni ihan hyvin, ilman katastrofeja. Olin Highlightissa. [yökerho].

1.4.2002:

Ollaan kohta lähössä kattoon Jesus Christ Superstaria. Sitä ennen käyn P:n [kaveri] kaa kaljalla. En tiiä onko hyvä idis, mut en parempaakaan keksinyt.

14.4.2002:

Yksin istun taas tällä sairaalasängyllä kirjoittamassa. Uloskirjauspäivän piti olla 8.4. mutta suunnitelmiin tuli muutos niin kuin aina. Nyt joudun oleen ties kuinka kauan. Viiltelemättä oon kyl pystyny oleen jotain 5 päivää. On kyllä tehny mieli. Pelkään toisinaan että mulle käy samalla lailla kun H:lle [potilastoveri], etten vaan jaksa enää. Lähtö ois helppo ja lopullinen.

23.4.2002:

Tänään päätettiin et mut siirrettäisiin Kellikselle [Kellokosken sairaala]. En tiiä oikeen miltä se tuntuu, tietenkin vähän pahalta. Toivon vaan et se paikka olis parempi kuin tää edellinen, et ois enemmän tekemistä. Koska tästä sairaalakierteestä tulee loppu? Sitä ei ainakaan vielä näy..

26.6.2002:

Oon kotona! Kävin Kelliksellä vain pyörähtämässä. Huomenna tulee kuukausi täyteen [kotona oloa]. Ihan hienoo on ollu mutta nyt viime päivinä tuttu ahdistus on pyrkimässä pintaan..”

Osastopäiväkirjamerkintäni päättyvät seuraavaan Walt Whitmanin runoon, jonka olen kirjoittanut itselleni ylös:

Olen olemassa sellaisena kuin olen, se riittää.
Jollei kukaan muu maailmassa ole tietoinen, olen tyytyväinen
ja jos kaikki ovat tietoisia, olen tyytyväinen.
Yksi maailma on tietoinen, ja se on minulle suurin - minä itse.
Ja saavun paikalle omieni tykö tänään
tai kymmenen tuhannen
tai kymmenen miljoonan vuoden päästä
suhtaudun siihen hilpeästi, tai yhtä hilpeästi voin odottaa..
Nauran sille mitä te kutsutte hajoamiseksi
ja minä tunnen ajan runsauden.

Lukiessani näitä päiväkirjamerkintöjäni itseäni yllätti tuon aikaisen viiltelykäytökseni liittyminen niin vahvasti tarpeeseen hallita edes jotakin minulle sillä hetkellä tapahtunutta. Se oli minun päätökseni ja minun tekoni, vaikkakin hyvin vaarallinen ja vahingollinen sellainen tilanteessa, jossa minulta oli tahdonvastaisen psykiatrisen hoidon myötä viety pois käytännössä aivan kaikki muu päätösvalta oman elämäni ja olemisenikin suhteen.

Lisäksi viiltely oli muodostunut itselleni tuossa vaiheessa elämääni ainoaksi käytännön tavaksi ilmaista edes jotenkin ulospäin sisäistä pahaa oloani. Olin nimittäin oppinut jo teini-ikään mennessä tukahduttamaan, ylisäätelemään ja myös kääntämään vaikeat tunteeni sisäänpäin siinä määrin, että yksin kaikessa hiljaisuudessa viiltely oli tuossa vaiheessa elämääni käytännössä ainoa tapa yrittää jotenkin ilmaista niitä itselleni ja muillekin.

Edellä mainitulla en luonnollisesti tarkoita, että olisin toivonut saavani osastohoidossa ollessani vain jatkaa tätä lopulta hyvinkin vahingollista ja myös potentiaalisen hengenvaarallista toimintaa. Tarkoitan, että olisin toivonut etenkin näin jälkeenpäin ajateltuna sellaista kohtaamista ja hoitoa, jossa viiltely ja muukin itsetuhoinen käytös olisi käynyt lopulta selviytymiskeinona tarpeettomaksi.

Olisin toivonut saavani osastohoidosta riittävää psykologista ja psykoterapeuttistakin apua ja tukea turvallisesti läpikäydä ja työstää sisälleni tukahtuneita kestämättömiäkin tunteita ja olotiloja, jotka olivat vaikean masennus-, ahdistus- ja itsetuhoisuusoireiluni perimmäinen juurisyy. Näin ei kuitenkaan tällä hoitojaksolla tai oikein millään tulevallakaan psykiatrisella hoitojaksolla kohdallani toimittu.

Sen sijaan psykiatrisen hoidon piirissä on viime vuosien ja vuosikymmenienkin varrella pyritty oman potilaskokemukseni mukaan ennemminkin aina tavalla tai toisella tekemään tyhjäksi ja tukahduttamaan sen aikana esille nousseet vaikeat tunteet ja olotilat. Mutta lääkkeellisesti tai mitenkään muutenkaan keinotekoisesti alas painetut ja tukahdutetut tunteet ja niihin liittyvä psyykkinen oireilu eivät katoa sillä tavoin lopulta yhtään mihinkään. Sen sijaan ne vain jatkavat ihmisen sisällä vahingollista patoutumiskierrettään johtaen aivan liian usein lopulta hyvinkin surullisiin ja myös kroonistaviin lopputuloksiin.

Kykenen tänä päivänä ymmärtämään melko hyvin teini-ikäistä minua ja myös näkemään ne syy-seuraussuhteet, jotka johtivat minut aikoinaan oirehtimaan ja käyttäytymään siten kuin tein. Jäin tuolloin ensin omassa henkilökohtaisessa elämässäni ja sitten myös psykiatrisessa hoidossani psyykkisesti hyvin yksin potemaan omia vaikeita ja täysin kestämättömiltäkin tuntuneita olotiloja ja tunteita. Tämä kehityskulku sitten lopulta johti mihin johti..

Olen surullinen siitä, että minua ei kyetty nuorena eikä myöhemmin aikuisenakaan kohtaamaan psykiatrisessa hoidossani aidon parantavasti ja todellista toipumista edistävästi. Olen myös surullinen siitä, että tämä kohtaamattomuus liittyen vaikeisiin tunteisiin ja olotiloihin sekä myös psykiatrisen potilaan lähtökohtaisesti aivan liian huono yleinen uskottavuus on psykiatrisessa hoidossa yhä arkipäivää. Käsittelemme Piia Tuomisen kanssa erityisesti näitä teemoja tämän kirjoitukseni alkuun linkkaamassani podcastjaksossa ”Psykiatrian sokeat pisteet”. 

Kuten aiemminkin tässä kirjoituksessani mainitsin, nämä psykiatrian sokeat pisteet näyttäytyvät käytännön psykiatrisessa hoitotyössä mm. erilaisina haitallisina valtarakenteina, jotka olivat osaltaan aivan erityisen ilmeisiä ensimmäisen osastohoitojaksoni kohdalla. Työnohjauksen ja kaikesta päätellen muunkin yleisen ammattitaidottomuuden seurauksena tilanne lopulta eskaloituikin osaston hoitohenkilökunnan ja potilaiden välillä etenkin viiltelykäytöksen osalta niin, että valtadynamiikat päätyivät muistuttamaan eräännlaista”rosvo-poliisi”-asetelmaa, josta aito hoidollisuus oli lopulta hyvinkin kaukana. 

Tämän seurauksena minun ja parin muun osastotoverini sekä hoitohenkilökunnan välille esimerkiksi lopulta käytännön tasolla aika absurdejakin mittasuhteita saanut erilaisten viilteyvälineiden salakuljetus-ja ratsauskierre, jota ei meinattu saada henkilökunnan taholta kuriin oikein millään. Edellä mainittu johti lopulta käytännössä siihen, että erään leposide-eristysrupeaman jälkeen minun ja potilastovereideni huoneet riisuttiin täysin niin, että vain patja jäi lattialle. Sillä me sitten olimme ja istuimme sairaalapyjamissa ja jatkuvassa vierihoidossa monen päivän ajan, joka tuntui itsestäni pieneltä ikuisuudelta.

Haitalliset valtarakenteet ja perustava ammattitaidon puute näkyi tällä osastohoitojaksolla mielestäni lopulta kaikista selkeimmin siinä, miten itsetuhoinen käytös ja oireilu johtivat sen aikana välittömästi ja käytännössä jopa täysin automaattisen tuntuisesti kiinnipito- ja eristystilanteisiin. Lisäksi kuten tämän kirjoituksen yhteyteen linkkaamassani podcastjaksossa ja aiemminkin tässä kirjoituksessani mainitsen, näitä potentiaalisesti hyvinkin traumatisoivia pakkotoimia ei käyty niiden kohteeksi joutuneiden potilaiden kanssa yksilöllisesti läpi jälkeenpäin millään tavoin.

Kuulin myös jo itse tältä osastolta kotiuduttuani muilta siellä vielä hoidossa olevilta potilailta, että lähtöni jälkeen hoidon taso ja laatu oli kaikesta päätellen laskenut vielä entisestään. Joku sen potilaista oli tuossa vaiheessa kuulemma tullut sidotuksi lepositeisiin ainoastaan ja vain sen seurauksena, että hän oli näyttänyt keskisormea jollekin hoitohenkilökunnan jäsenelle. Viimeistään tuossa vaiheessa eristys oli mielestäni käytäntönä ennemminkin puhtaan kurinpidollinen toimi ja siten aivan kaikkea muuta kuin traumainformoitua tai edes millään tavoin inhimillistä psykiatrista hoitoa!

Minä kuitenkin selvisin lopulta hengissä ensimmäisestä osastohoitojaksostani toisin kuin omaan traagiseen ja lopulliseen ratkaisuun päätynyt 15-vuotias potilastoverini, jolla olisi ollut vielä aivan kokonainen elämä elettävänä. Vaikka selvisin osastolta pois fyysisesti hengissä, olin kuitenkin sen jäljiltä psyykkisesti aika henkihieverissä ja traumatisoitunutkin. Olin sitä jopa siinä määrin, että erään alan ammattilaisen myöhemmin antaman arvion mukaan PTSD:n diagnostiset kriteerit täyttyivät kyseiseen osastohoitojaksoon liittyen kohdallani.

Kirjoittaminen ja muu itseilmaisu, kuten laulaminen, ovat nykyisin ja olivat myös ensimmäisen osastohoitojaksoni aikana eräs tärkeä tapa ja keino yrittää osaltani käsitellä ja prosessoida kaikkea psykiatrisen hoidon piirissä näkemääni ja kokemaani. Lopetankin tämän kirjoitukseen nuoruudenaikaiseen runokokoelmaani. Se koostuu runoista, joita aloin kirjoittaa syksyllä 2001 hieman ennen sairaalaan joutumistani ja joita kirjoitin kesään 2002 asti, jolloin lopulta kotiuduin siltä Kellokosken aikuisosastolta, johon minut oli täysi-ikäistyttyäni siirretty.

Muistan, että tämä sisäisten tuntojeni runomuotoinen prosessointi ja tilitys alkoi tuolloin seuraavalla sen hetkiseen elämäntilanteeseen nähden aika paradoksaalisillakin sanoilla: ”Ja valkeus tuli..”

Ja valkeus tuli

Huokaus, äänettömien varjojen tanssi pimeässä,
mukanaan kirottujen laulu, veitsenterävä kuiskaus.
Voiko tätä hetkeä tehdä todelliseksi muistijäljet, näkyvä todellisuus?
Ymmärtäminen on vaikeampaa, voitanko muurin?
Mitä sen jälkeen, sanaton rauha elämän välineenä?
Tuska jää menneisyyteen ja sydän vapautuu tuntemaan hetken.

Tuntuu, että tukehdun pimeään. 
Missä ovat kädet jotka voisivat kannattaa, 
missä voimat jotka poistaisivat pelot? 
Hyödyttääkö huutaminen juoksuhiekkaan joutunutta?
 Jos toivo voisi elää, portti taivaisiin olisi auki, 
edes raollaan.

Muuri lähettää matkaan, 
etsimään uutta totuutta, 
aukkoa jonka valo läpäisisi. 
Tehtävä olisi suoritettu, 
aika jäädä tuleen makaamaan. 
Käsissä kultaiset avaimet, 
vaikka avattava ovia ei löytyisikään.

Tämä syntisyys joka saastuttaa maailman, 
tämä puhtaus joka syntyy toivon pieneksi kipinäksi. 
Vaellamme täällä yhä kahdella jalalla, 
me orjuuteen tyytyneet, 
vapauteen syntyneet.

Pahuus saapuu kutsumatta 
kietoutuen suontesi ympärille. 
Se kahlitsee huutosi, 
kääntää katseesi pois elämästä. 
Sätkynukke ruumiisi paikalla, 
sumu silmissäsi. 
Pimeys kuristaa kurkkuani, 
kohta en voi enää hengittää..

Onko kivikkoinen tie palkitseva kulkijansa?

Kun näkisin elämän rajattomuuden, 
mahdollisuuden ja tarkoituksen. 
Voisin nähdä ruumiini rajat ja 
ymmärtää ilman katkeruutta kuoleman.

Armahda minua syntistä, 
joka pimeyteen olen itseni työntänyt 
ymmärtämättä seurauksia, 
nauranut kuolemalle ja 
hautautunut valheisiin.
Katkeruus ja viha saastuttavat ruumiini 
ja tekevät siitä olinpaikan pimeydelle. 
Sen keskeltä valo sattuu silmiin ja 
mieli hautautuu yhä syvemmälle.
Pelko herätti tunteet, 
nosti voimat äärimmilleen.
Kamppailu käydään sielusta.

Miten syntymä voi olla kuoleman vastakohta? 
Nehän pitävät sisällään toisensa.

Tähän mielen labyrinttiin sotkeudun 
yhä tiiviimmin ja kohta kaikki uloskäynnit 
ovat tukossa.

Syntisen ilmiasu, mieli ei kestä turtana.
Laupeus kaukana tästä vihaisesta sydämestä, 
joka yrittää ulos tahratusta kehosta.

Lamautua elämän inhimillisyydestä.
Itsensä vangitseminen.
Pako.

Kuolema. Sana jota yritän väistellä. Mieli tyhjänä.
Mutta paetakseen kuolemaa pitää paeta elämää 
ja tulos on jotain pahempaa. 
Unohdus, ikävä, tyhjyys suonissa.
Hengityksen sietämätön raskaus.

Elämä. Sana jota yritän väistellä. 
Sen kuuleminen tekee kipeää kahlitulle sielulle, 
pelon asuttamalle hengelle.

Miksi en ylitä muuria vaikka näen sen?
Miksi en edes tartu siihen ja yritä kiivetä?
Henkinen voimattomuus peittää kaiken alleen 
ja paikoilleen jääminen tukehduttaa hiljalleen.

Elämä - veitsenterävä henkäys ikuisuudessa.
Hauras kuin lepattava liekki ja 
raastava kuin partakoneen terä.
Kovan se muokkaa pehmeäksi ja 
näkymättömän näkyväksi.

Mitä tunnen? 
Persoonallisuus jää häilyväksi kuvaksi, 
joka häivähtää odottamattomissa tilanteissa.
Odotus. Tuskan toissijainen muoto.
Onko minulle varattu taivasta? 
Ja päästänkö sen sydämeeni?

Ehkä vielä näen itseni vapaana. 
Riippumattomana sielua kalvavista peloista 
ja pakkomielteistä.
Voisin vihdoin karistaa lyijyt siiviltäni 
ja pyrkiä lentämään vapautukseen.

Todellisuus. Mikä sen pelottavampaa?
Tämä hetki ja sitä seuraava.

Pilkahteleva rakkaus. Toivoa herättävä.
Riittääkö se valaisemaan pimeän päivän?
Jos jää sulaisi pikkuhiljaa, pilkkomatta sielua.
Toivon ohikiitävä hetki.

Olen pelkuri, joka ei uskalla ajatella huomista.
Turvaan itsekkäimpään keinoon hädän hetkellä, 
eikä mieleni anna myöntämiselle periksi. 
Mihin tämä katkera tie johtaa?

Sieluni syövereistä huudan apua 
tässä näkymättömässä tuskassa, 
joka liehittelee kohden kuolemaa. 
Auta tätä voimatonta mieltä,
joka ei jaksa vastustaa houkutusta!

Milloin tulee seuraava pudotus? 
Tuleeko se hyvän olon valeasussa 
vai tempaako se mukaansa hyökyaallon tavoin 
jättäen sielun vaikeroimaan syyllisyyttään?

Ota tämä tuska. 
Anna voimaa kohdata tunteet sellaisinaan. 
Anna avun olla paikalla hädän hetkellä. 
Puhdista tämä likainen mieli ja anna 
suunta johon katsoa.

Tämä armottomuus, sisäinen ylpeys.
Se ei tee minusta mestaria vaan nöyrimmän palvelijan.
Miten synti on uponnut syvälle kehooni. 
Se virtaa suonissani ja käy sisään joka hengenvedolla.
Etsin epätoivoisesti pelastajaa, puhtautta, 
totuudellista pyhyyttä.

Sisäinen pakko.
Halun riivaama ruumis
ajavat kilpaa ajatusten kanssa
nopeammin
ja
nopeammin.

Halu ottaa taas valtaansa.
Halu koskettaa, halu viiltää.
Ei, sitä en halua, mutta peto sisälläni huutaa:
Syvemmälle!

Vihan ja tarmon
otan avukseni
tässä päättyvässä taistelussa,
jossa on panttina mieli.
Sen tyhjyys ja runsaus,
ajatusten juoksuhiekka.

Avaruus ja tähdet,
kaiken moninaisuus.
Maailmankaikkeuden reunalla
minä seison ja katson
paennutta maata,
repaleista taivasta.
Tänään saavun kotiin.

Kun voisi kestää maailman tuskan,
yksinäiset huudot lepositeissä,
repaleisen mielen.
Voisi rauhallisesti katsoa
tulevaisuuteen
ja jättää hajoamisen taakseen.

Lue myös kirjoitukseni: