Otin noin vuosi sitten yhteyttä Psykoterapia-lehden toimitukseen blogikirjoitukseni ”Minun masennukseni ja sen hoito – Hätähuuto inhimillisemmän hoitokulttuurin puolesta” tiimoilta. (https://kultainensulka.fi/minun-masennukseni-ja-sen-hoito-hatahuuto-inhimillisemman-hoitokulttuurin-puolesta/) Olin tutustunut lehteen jo opiskeluaikoinani tehdessäni gradua liittyen pastoraalipsykologiaan ja psykoottisten sielunhoitoon ja käytin myös paria lehden artikkelia lopulta gradulähteinäni. (https://helda.helsinki.fi/items/7eeae352-5079-431b-880d-6a2c06516c8e)
Lehti on mielestäni tasokas psykoterapia-alan ammattilehti, jonka kirjoitukset ovat laadukkaita ja ne on myös usein kirjoitettu hyvin inhimillisestä näkökulmasta. Olin lukenut eräästä vuoden 2023 vuoden puolella ilmestyneestä Psykoterapia-lehdestä psykiatri Janne Kurjen kirjoittaman kantaa ottavan ja psykiatriakriittisen kirjoituksen ”Rajatilaisten vanhempien lapset”. (https://www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/lehdet-2023/psykoterapia-3-2023/janne-kurki-rajatilaisten-vanhempien-lapset/).
Tätä kriittistä nykypsykiatrisiin hoitokäytäntöihin liittyvää kannanottoa jatkoi samana vuonna kirjailija ja psykoterapeutti Jussi Sudenlahti kirjoituksessaan ”Rajatilakaaoksen kohtaamisesta”. (https://www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/lehdet-2023/psykoterapia-4-2023/jussi-sudenlehti-rajatilakaaoksen-kohtaamisesta/). Nämä keskustelunavaukset olivat mielestäni hyvin osuvia ja oivaltaviakin kuvauksia siitä hoitojärjestelmästä ja psykiatrisen hoidon todellisuudesta, jota olin jo pitkään itse elänyt todeksi käytännön tasolla.
Niinpä uskaltauduin talvella 2024 ottamaan itse yhteyttä Psykoterapia-lehden toimitukseen. Lähetin lehden silloiselle päätoimittajalle sähköpostitse uusimman blogikirjoitukseni tiedustellen, olisiko lehdellä halua julkaista kirjoitus ajankohtaisesti psykiatrisessa hoitojärjestelmässä asioivan ja psykoterapiassa käyvän ihmisen näkökulmasta. Lehden entinen päätoimittaja suhtautui tähän ehdotukseeni ilokseni hyvin myötämielisesti ja välitti luvallani yhteystietoni lehden uudelle päätoimittajalle, jonka avulla ja tuella kirjoitukseni valmistui ja julkaistiin lehdessä viime vuoden lopulla.
Kirjoitukseni ”Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta” onkin nyt luettavissa Psykoterapia-lehdestä numerosta 4/2024. (https://www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/lehdet-2024/psykoterapia-4-2024/katja-kosonen-hatahuuto-inhimillisemman-psykiatrisen-hoidon-puolesta/)
Kirjoitukseni käsittelee omien kokemuksieni ja myös itseni ulkopuolisten lähteiden kautta psykiatrisen hoidon kestämätöntä nykytilaa Suomessa. Kirjoitus on tällä hetkellä vain lehden tilaajien luettavissa, mutta lehden lukemiseen ja hankintaan liittyvät tarkemmat tiedot sekä kirjoitukseni johdanto löytyvät kiinnitettynä julkaisuna omilta facebooksivuiltani. (https://www.facebook.com/share/p/19AK3kwKq3/)
Kirjoitukseni Psykoterapia-lehdessä muotoutui lopulta kolme eri kirjoitusta käsittäväksi kirjoituskokonaisuudeksi. Lehdessä omaa kirjoitustani seuraa psykoterapeutti Ossi Takalan kirjoittama vastine ”Kommentteja Katja Kososen kirjoituksen pohjalta”. (https://www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/lehdet-2024/psykoterapia-4-2024/ossi-takala-kommentteja-katja-kososen-kirjoituksen-pohjalta/). Kommentoin myös lyhyesti Takalan vastinetta kirjoituksessani ”Vastaus Ossi Takalan kirjoittamaan vastineeseen. (https://www.psykoterapia-lehti.fi/verkkolehti/lehdet-2024/psykoterapia-4-2024/katja-kosonen-vastaus-ossi-takalan-kirjoittamaan-vastineeseen/).
Tuon kirjoituksessani esille oman elämäntarinani psyykkisen oireiluni ja hoitohistoriani osalta ja kyseenalaistan kaiken sen pohjalta sekä nykypsykiatrisen hoitokulttuurin asianmukaisuuden että myös sen inhimillisyyden. Reflektoin kirjoituksessani myös omia toteutuneita psykoterapioitani ja nostan esiin niitä ongelmia, joita toimimaton ja puutteellisesti resursoitu psykiatrinen hoito voi käytännön tasolla tuottaa psykoterapiassa käyvälle potilaalle.
Totean kirjoituksessani, että yhteinen, avoin ja tasavertainen dialogi alan ammattilaisten ja potilaiden välillä olisi tärkeää psykiatrisen hoidon kehittämisen kannalta ja että lopulta kysymys psykiatrisen hoidon laadusta ja riittävistä resursseista palautuu etiikkaan ja myös yhteiskuntamme perimmäisiin arvoihin. Päätänkin kirjoitukseni seuraaviin sanoihin:
Sanotaan, että yhteiskunnan sivistys mitataan siinä, kuinka se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia kansalaisiaan. Tällä hetkellä näyttää valitettavasti siltä, että yhteiskuntamme on epäonnistunut haavoittuvaisimmassa asemassa olevien kansalaistensa huolehtimisessa. Tämä kirjoitukseni on siten oma henkilökohtainen hätähuutoni inhimillisemmän psykiatrisen hoitokulttuurin ja yhteiskunnan puolesta. Kukaan meistä ei lopulta voi voida hyvin kulttuurissa, jossa tehokkuus ja tuottavuus jyräävät alleen inhimillisemmät ja ihmisen vankkumatonta ihmisarvoa korostavat arvot. Me kaikki tarvitsemme elämässämme hoivaa ja apua sekä myös tekojen tasolla toteutuvaa lähimmäisenrakkautta. Ilman niitä kadotamme helposti sen, mikä tekee meistä lopulta ihmisinä pelastamisen arvoisia: kyvyn ymmärtää, samaistua ja rakastaa sekä itseämme että toinen toisiamme.
Ossi Takala tarkasteli vastineessaan kirjoitukseeni kriittisesti psykiatrisen hoidon muutoksia viime vuosikymmenien aikana liittyen muun muassa sen alati väheneviin resursseihin. Vastineen päättävässä luvussa ”Kaikki päättyy aikanaan” hän myös osaltaan kritisoi pitkäaikaista psykiatrisen hoidon ja psykoterapian tarvetta vedoten tutkimuksiin, joiden mukaan pitkittyneistä hoidoista ei seuraa merkittävää terveyshyötyä.
Takala myös sivusi vastineessaan omassa kirjoituksessani esille nostamaani Miki Liukkosen tapausta todeten kroonisen itsetuhoisuuden olevan ongelma, joka ei valitettavasti aina poistu pitkänkään psykoterapian aikana. Hän päätti vastineensa toteamalla, ettei kaikkia itsemurhia kyetä valitettavasti koskaan estämään, sillä kuolema on ihmisen omassa päätösvallassa jopa niin, että maailmasta löytyy maita, joissa ihminen voi psyykkisen kärsimyksen perusteella myös valita eutanasian.
Omassa lyhyessä vastauksessani Takalan vastineeseen totesin ymmärtäväni sen, miten kielteisesti tietyt realiteetit nykyään vaikuttavat psykiatrisen hoidon laatuun ja myös sen saatavuuteen. Kyseenalaistin kuitenkin eettisesti siinä esiintyvät väitteet liittyen muun muassa pitkäaikaisen psykiatrisen ja psykoterapeuttisen hoidon terveyshyötyihin. Totesin, että vaikka minusta ei tällä hetkellä olekaan tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, olen muun muassa pitkään kestäneen psykoterapiani ansiosta yhä hengissä.
Tältä pohjalta pohdin vastauksessani myös sitä, onko ajatus pitkäaikaisesta tai jopa jatkuvasta psykiatrisen ja psykoterapeuttisen tuen tarpeesta nykyisessä tehokkuus- ja tuottavuusajattelun kyllästämässä ajassamme täyttä utopiaa siitä huolimatta, että se mahdollisesti pelastaisi ihmishengen? Näitä asioita pohdittaessa palataan aina väistämättä perustavan eettisen pohdinnan äärelle koskien terveyttä ja ihmisarvoa. Lopetankin vastaukseni Takalan vastineeseen seuraavaan kysymykseen:
”Onko psyykkisesti pitkäaikaissairaille ja toipumisessaan ainakin yhteiskunnan ja terveydenhuollon näkökulmasta tietyissä määräajoissa epäonnistuneille ihmisille olemassa kuitenkin toivoa?”
Harras toiveeni on, että keskustelu ja yhteinen dialogi näiden hyvin tärkeiden ja perustavienkin kysymysten tiimoilta jatkuu muodossa tai toisessa. Siihen on Psykoterapia-lehdessä ilmestyneen Takalan vastineen perusteella mielestäni paljon aihetta. Toivon siis, ettei kirjoitukseni ja oma henkilökohtainen kannanottoni tämän tärkeän asian tiimoilta hautautuisi jonnekin arkistojen perälle ja historian hämärään vaan että sillä voisi lopulta olla jotain käytännön vaikutusta nykypsykiatrisiin hoitokäytäntöihin.
Olen saanutkin kirjoitukseni ilmestymisen jälkeen rohkaisevia ja toivoakin herättävää palautetta sekä kanssapotilailta että myös joiltakin psykiatrian ja psykoterapia-alan ammattilaisilta. Sen pohjalta on käynyt ilmeiseksi, että psykiatrian ja psykoterapia-alan piirissä vallitsee kaikesta päätellen nykyisin vahva jakautuminen ja polarisoituminen liittyen tiettyihin näkemyksiin ja hoitokäytäntöihin.
Jaan tähän liittyen erään konkreettisen esimerkin. Sain nopeasti kirjoituskokonaisuuden ilmestyttyä Psykoterapia-lehdessä sähköpostia eräältä alan ammattilaiselta, jonka lähettämän viestin ja osan sitä seuranneesta viestinvaihdosta jaan tänne julkisesti hänen luvallaan:
Hei,
kiitos aivan erinomaisesta artikkelista Psykoterapia-lehdessa 4/2024! Kuvaat hyvin psykiatrisen hoidon alennustilaa, joka on jatkunut pitkään ja pahentunut vuosi vuodelta. Kokemuksesi ovat hyvin samankaltaisia kuin omilla ja työnohjattavieni potilailla on ollut. Toimimaton järjestelmä lisää epävarmuutta ja heikentää potilaiden psyykkistä vointia. Hoitohenkilökunnan vähyys ja riittämätön ammattiataito johtavat kohtaamattomuuteen. Mikä voisi olla pahempaa psyykkisestä kivusta kärsivälle ihmiselle.
Ossi Takala asettui vastineessaan liiaksi puolustamaan järjestelmää ja selittelemään. Ikäänkuin pitäsi alistua jatkuvaan resurssien vähentämiseen, eikä vaatia niiden lisäämistä hyvän hoidon takaamiseksi. Hyvää hoitoa pitää edellyttää inhimillisistä syistä. Yleensä potilaan tarpeista lähtevä hoito parantaa myös toimintakykyä. Takalan ei tuntunut ymmärtävän artikkelisi oleellista viestiä siitä, että pitkä, ehkä koko eliniän jatkuva psykoterpeuttinen hoitokontakti voi olla joskus tarpeen ja täysin perusteltua. Hyvä psykoterapeuttinen tai muukin psykiatrinen hoitosuhde on elämää ja toimintakykyä ylläpitävä, jopa itsetuholta suojaava. Järjestelmä jättää vakavista psyykkisistä kriiseistä kärsivät ihmiset, myös itsetuhoiset, oman onnensa tai kolmannen sektorin kriisipuhelimien varaan. Ei ole kohtuullista sanoa, että ”kaikkia itsemurhia ei valitettavasti kyetä koskaan estämään…” . Ei kyetä, kun ei edes yritetä! Pidän myös eutanasia- viittausta Takalan vastineen lopussa pöyristyttävänä.
Kirjoitan ehkä vielä palautetta Takalalle Psykoterapia- lehteen, mutta halusin ensisijaisesti kommentoida sinulle.
Olet rohkea kirjoittaessasi omista kokemuksistasi, voidaksesi tuoda esiin hoitojärjestelmän kestämättömyyden. Toivon, että artikkelisi avaa silmiä siellä, missä asioista päätetään. Itse tulen varmasti luetuttamaan kirjoituksesi psykoterapeuttiopiskelijoille ja toivon, että se saavuttaisi myös psykiatrikuntaa.
Toivottavasti psykoterapiasi ja muu tarvisemasi hoito järjestyy asianmukaisesti. Ponnisteluja se varmaan tulee vaatimaan. Jaksamista ja kaikkea hyvää sinulle sekä levollista joulun aikaa!
Eija Salmi,
psykiatrian erikoislääkäri,
psykoanalyytikko
Ilahduin hänen viestistään ja palautteestaan kovasti ja vastasin hänelle seuraavasti:
Hei,
kiitos ja kiitos paljon palautteestasi kirjoitustani koskien! Se lämmitti kovasti mieltäni. On hyvin rohkaisevaa kuulla alan ammattilaiselta, että jaat huoleni liittyen nykypsykiatrisiin hoitokäytäntöihin ja että tulet luetuttamaan kirjoitustani edelleen psykoterapeuttiopiskelijoille. Yksi pelkoni nimittäin oli, että kirjoitukseni ja keskustelunavaukseni näiden asioiden tiimoilta jää lopulta pölyttymään jonnekin arkistoihin ja historian hämärään, eikä tavoita niitä ihmisiä, joita sen pitäisi.
Jaan myös vahvasti mietteesi liittyen kirjoitukseni vastineeseen. Takala toteaa vastineessaan, ettei ota kantaa omaan tapaukseeni vaan tarkastelee esille nostamiani asioita yleisellä tasolla. Näin hän kuitenkin käytännössä tekee. (Esim. terapian keston pohdinnassa heitto: ”Kuitenkaan hyödyn ero, kahden tai kolmen, puhumattakaan kahdentoista, vuoden terapian välillä ei ole erityisen suuri”. Tämä viittaa suoraan minuun ja ensimmäiseen 12 vuotta kestäneeseen terapiaani.)
Takala myös väittää, että pitkää psykodynaamista psykoterapiaa aloitettaessa tulisi heti määrittää myös terapian loppu ja että ”mitään hoitoa ei voisi aloittaa mikäli pelätään hylkäyskokemuksia”. Kysyin tästä omalta terapeutiltani ja hänenkin mielestään tuo ilmaus oli aika sopimaton, eikä pitkille terapioille hänenkään mukaansa määritellä heti loppumisajankohtaa. Itsekään en ole tällaisiin käytäntöihin omissa terapioissani törmännyt, eivätkä muutkaan tuttavani, jotka ovat käyneet pitkissä terapioissa.
Takala käsittelee vastineessaan myös Miki Liukkosen tapausta mielestäni hyvin tylysti ja kylmästi. Hän toteaa vain, että on ikävää, että pitkä psykoterapia ei auta kaikkia ja että kroonista itsetuhoisuutta on käytännössä hyvin vaikea mitenkään hoitaa. Aivan kuin asia olisi niin yksioikoinen. Liukkonen halusi ja haki apua viimeiseen asti apua ennen kuolemaansa ja kirjoitti myös hyvin avoimesti avun saamisen vaikeudesta.
Pidin myös Takalan vastineen päättävää eutanasiakommenttia hyvin kylmäävänä etenkin kun nykyisin tiedetään, mitkä käytännön seuraukset eutanasian sallimisesta mielenterveysongelmien kohdalla on ollut Hollannissa ja Kanadassa. Eri selvityksistä ja tutkimuksista on nimittäin käynyt ilmi, että psykiatrisia potilaita voidaan jopa painostaa vähintäänkin epäsuorasti eutanasiaan. Juuri viime toukokuussa eräs eutanasian saanut alle kolmikymppinen rajatilapotilas totesi eräässä haastattelussa, että hänen psykiatrinsa oli todennut, ettei hänen kohdallaan ole enää hoidollisesti mitään tehtävissä. Viesti on mielestäni aika selvä maassa, jossa eutanasia on mielenterveysongelmien osalta laillista.
Mieleeni tuli kaiken kaikkiaan niin Takalan vastineen kuin paikoin myös kirjoitukseni editointiprosessin osalta aika surkuhupaisastikin, että viesti olisi aika selvä omalla kohdallanikin, mikäli eutanasia näiden asioiden tiimoilta olisi Suomessa laillista. Olen saanut myös vertaistukipiireissä palautetta, jonka mukaan tämä vastineen osa on aivan poikkeuksellisen tyly.
En pystynyt tuomaan kaikkia näitä asioita esille omassa lehdessä julkaistussa kommentissani, sillä vastaukseni pituus sai olla vain hyvin rajallinen. Lopetinkin alkuperäisen lehden toimitukseen lähettämäni kommentin Takalan vastineeseen seuraaviin sanoihin, jotka lopulta kuitenkin editoitiin pois lehden lopullisesta versiosta:
”Päätän kommenttini puutteellisen ja myös hyvin traumatisoivan psykiatrisen hoidon seurauksena HUSin sairaanhoitoalueella itsemurhaan ajautuneen potilastoverini Ursula Tanhuanpään viestiin, jonka hänen isänsä jakoi julkisesti sosiaalisessa mediassa noin puolitoista vuotta sitten: ”Ursulan voimat loppuivat ja hän tappoi tänään itsensä. Hänen viimeinen viestinsä: 1. Arvostaisin sitä, jos joku kommentoisi viimeisimpään Instagram-julkaisuuni, että olen kuollut. 2. Toivon, että tarinaani kerrotaan vielä senkin jälkeen, kun en enää itse voi sitä tehdä. Älkää vaietko siitä, miten terveydenhuolto petti minut. En ollut toivoton tapaus. Minut olisi voitu pelastaa. Ursula Tanhuanpää”
Kaiken kaikkiaan olen siis iloinen ja kiitollinenkin siitä, että kirjoitukseni julkaistiin Psykoterapia-lehdessä. Toisaalta kirjoitukseni pohjalta käyty keskustelu editointivaiheessa ja siihen kirjoitettu vastine osoittavat mielestäni hyvin sen, miten paljon parannettavaa ja korjattavaa nykypsykiatrisessa hoitokulttuurissa onkaan.
Mietinkin tähän liittyen, olisiko minun mahdollista jakaa tätä minulle lähettämääsi palautetta julkisesti esimerkiksi blogini tai sosiaalisen median tiimoilta, joko nimettömästi tai sitten ihan omalla nimelläsi? Tämä palautteesi alan ammattilaisena on nimittäin hyvin rohkaiseva ja sillä voisi olla paljon vertaistuellista merkitystä niille monille ihmisille, jotka tälläkin hetkellä potilaina kamppailevat hyvin toimimattomassa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä.
Kiitos siis vielä palautteestasi ja oikein hyvää joulun aikaa!
Katja Kosonen
Eija Salmi vastasi viestiini seuraavasti:
Hei,
kiitos viestistä!
Murheellista, ja ehkä oireellista on, että oman vastineesi koskettavaa loppuosaa ei julkaistu. Siinä kiteytyy nykyisen psykiatrisen hoitojärjestelmän karmeus: torjumalla potilas, hänet voidaan ajaa itsemurhaan. Sama koskee Miki Liukkosen ja monien muiden kohtaloa.
Kiinnitin Takalan vastineessa itsekin huomioita noihin viestissä esiin nostamiisi kohtiin. Vastinetta voi pitää kokemustesi vähättelynä. Vaikuttaa myös siltä, että Takala ei syvällisemmin ymmärrä, mistä kerrot. Hän tosiaan viittaa selvästi sinuun, mutta samalla tulee vähätelleeksi myös muiden psykoterapiassa kävijöiden yksilöllisiä tarpeita hoidon suhteen. Takalan näkemykset eivät ole sopusoinnussa psykoanalyyttisen psykoterapian menetelmän ja toimintaperiaatteiden kanssa. Asia on vakava ja huolestuttava etenkin, kun näkemykset julkaistaan Psykoterapia-lehdessä.
Tulen kertomaan tästä prosessista kollegoilleni. Laadin myös vastineen Psykoterapia -lehden toimitukselle/ Takalalle.
Eutanasiasta tulee mieleen, että ISPS (The International Society for Psychological and Social Approaches to Psychosis) on hiljattain julkaissut hyvän kannanoton aiheesta. Voin välittää sen sinulle. ISPS on organisaatio, johon kuuluu sekä ammattilaisia että potilasjärjestöjä.
Voit jakaa viestiäni nimelläni haluamallasi tavalla. Toivotaan, että keskustelu tuo toivoa ja vähitellen parannusta käytäntöihin.
Hyvää loppuvuotta ja uuden alkua!
Eija Salmi
Tiedostin jo Psykoterapia-lehdessä ilmestynyttä kirjoitusta tehdessäni, että psykiatrisessa hoitojärjestelmässä asioivan potilaan näkökulmasta kirjoittaminen altistaa minut kritiikille paljon syvemmällä tasolla kuin mitkään näitä aihealueita yleisellä tasolla tarkastelevat asiantuntijakirjoitukset. Ymmärsin myös kirjoitukseni työstämisen ja siihen liittyvien prosessien myötä, miten eri tavoin alan ammattilaiset ja hoitojärjestelmässä asioivat potilaat voivat hahmottaa ja kokea erilaiset psykiatriset ja psykoterapeuttiset hoitokäytännöt.
Tämän kaiken pohjalta yhteinen dialogi ja kommunikaatio näiden asioiden tiimoilta on mielestäni hyvinkin kaivattua ja myös tarpeellista. Toivon siis hartaasti, että keskustelu näiden hyvin tärkeiden ja olennaisten aihepiirien tiimoilta jatkuu tulevaisuudessa Psykoterapia-lehdessä ja muuallakin julkisuudessa niin, että sillä voisi olla lopulta jotain käytännön merkitystä ja myös vaikutusta nykypsykiatrisiin hoitokäytäntöihin.
Olinkin näihin asioihin liittyen myös viime keväänä vieraana ”Olet Riittävä”-podcastissa puhumassa kohtaamisen tärkeydestä terveydenhuollossa. Upotan kyseisen podcastjakson tähän:
Kirjoitin myös hiljattain Geneesin blogiin samasta aiheesta.(https://www.geneesi.fi/blogi/kohtaamisesta-ja-kohtaamattomuudesta) Kaiken kaikkiaan oman kokemukseni mukaan yhä nykyäänkin psykiatristen potilaiden oma ääni ja kokemus helposti hukkuu jonnekin psykiatrisen hoitojärjestelmän uumeniin, eikä tule todella kuulluksi tai ymmärretyksi.
Kaikkien näiden ulostulojeni perimmäinen tarkoitus on siten synnyttää yhteistä dialogia ja keskustelua alan ammattilaisten ja potilaiden välillä niin, että jokin voisi psykiatrisen hoidon osalta muuttua tulevaisuudessa nykyistä paljon inhimillisempään ja myös potilaslähtöisempään suuntaan. Tällä hetkellä potilas- ja vertaistukipiireissä vallitsee nimittäin hyvin suuri hätä koskien pahasti aliresursoitua ja myös monilta hoitokäytänteiltään epäinhimillistä psykiatrista hoitokulttuuria.
Toivonkin, että avoimuuteni näiden kipeiden ja vaikeiden asioiden tiimoilta voisi synnyttää jotain hyvää ja antaa myös osaltaan vertaistukea. Tunne ja kokemus siitä, ettei ole yksin omien vaikeuksiensa kanssa voi jo auttaa pitkälle. Yksinäisinä ja kauhuntäyteisinä hetkinä onkin hyvä muistaa, että on olemassa paljon muitakin ihmisiä, jotka kamppailevat suuresti nykypsykiatrisessa hoitojärjestelmässä. Emme ole oman kamppailumme kanssa siis yksin, vaikka siltä saattaa etenkin hyvin akuuteissa tilanteissa hyvin usein tuntua.
Päätän tämän kirjoitukseni runoon, jonka laadin Psykoterapia-lehdessä ilmestyneen kirjoitukseni ja siihen kirjoitetun vastineenkin innoittamana:
Ihmisyyden helminauha "Aikansa kutakin" ja "kaikki päättyy aikanaan", näin minulle usein sanotaan. Mutta entä jos avun tarve ei määräajassa katoakaan? Mitä jos vain se resurssi katoaa ja näin alan ammattilaisissakin aikaan saa kaikenlaista muuta tunnelmaa, paitsi kipeästi kaivattua empatiaa? Empatia voisi luoda puolestaan koko yhteiskunnastamme sellaisen satumaan jota jopa todella kannattaisi henkeen ja vereenkin puolustaa. Mitä siis jos epäinhimillisyyttä ja turhaa byrokratiaakin voisi valjastaa palvelemaan jotakin paljon suurempaa, kuin vain omaa etua, mainetta ja maamonaa? Jotain, joka voisi ihmisyyttämme aivan perustavasti kasvattaa? Entä jos löytäisimme itsestämme välittämisen voiman? Hyvän tahdon, rakkauden, sisäisen musiikin soivan? Mitä jos ainoa tapa löytää todellinen rauha on auttaa muita ja itseä, katkaista ahneudelta kaula? Näin olisi ehkä vähemmän ihmisiä, jotka satuttavat toisia: varsinkin niitä, jotka jo valmiiksi kokevat olevansa pelkkiä yhteiskunnan loisia. Arvottomia ja unohdettuja, nyhdettyjä irti synnyinsijoiltaan. Juurettomia, maahan tallottuja, tunnettuja lähinnä vioiltaan. Mitä jos meillä kaikilla olisi aivan sama ihmisarvo huolimatta siitä, mihin tässä elämässä riittää oma tahto ja tarmo? Mitä jos näkisimme toistemme silmistä rakkautta vihan ja pelon sijaan? Silloin ei kai voisi mennä niin moni asia maailmassa aivan täysin vikaan. Ehkä löytäisimme silloin toisista oman ihmisyytemme mitan. Näkisimme hyvän kaikissa ja antaisimme sairaillekin sijan, jossa he voisivat aivan oikeasti toipua ja kerätä voimia, ilman että täytyisi aivan välittömästi ja heti toimia. Ettei tarvitsisi suorittaa itseään hautaan, vaikka maailma voikin koneistossaan ihmisen pieniksi palasiksi jauhaa. Sylkeä heidät ulos, vaikka omat voimat eivät riitä todeten, ettei mitään ole tehtävissä ja se sitten kai siitä. Se siitä elämästä, joka kuitenkin on aina korvaamaton ja arvokas, vaikka sen omaava ihminen olisi ulkoisesti kaikkea muuta kuin menestyvä ja tarmokas. Jokainen meistä kuitenkin ansaitsee saada apua, vaikka mielen järkkymiseen liittyy yhä aivan liian monta tabua. Suorittamisen ja vaikenemisen eetos elää meissä kansana syvällä, sitä voidaan korjata vain myötätunnolla ja muulla hyvällä. Meidän on kansakuntana nähtävä kovuuden ja laiminlyönnin hinta ymmärtäen siitä muutakin, kuin vain kova näkyvä pinta. Voimme kyllä ihmisinä suojautua oman kovuutemme taakse: suhtautua toisiin ihmisiin vihollisina, jotka ovat vähintäänkin viemässä synnyinmaamme. Kuitenkin vain rakkaus ja empatia voivat meidät kansana pelastaa. Se, että kuuntelemme toinen toisiamme ja ymmärrämme karua historiaa: menneitä sotia, joiden jälkeen meillä oli suuri tarve kovettaa itsemme ja toinen toisemme ainoastaan selviytymisen palvelukseen valjastaa. Ja me selvisimmekin, mutta olemme vielä siipirikkoja ja käytämme pärjätäksemme yhä monia vahingollisia keinoja ja kikkoja. Ehkä olisi jo aika päästää niistä irti; monista peloista ja traumoista huolimatta yrittää eheytyä silti. Siinä on meidän toivomme: että yritämme kasvaa ja muuttua, vaikka se tarkoittaisi, että meidän täytyisi joskus aivan toden teolla suuttua. Nousta epäoikeudenmukaisuutta ja sortoakin vastaan, ettei yhteiskunta heittäisi pois pesuveden mukana lastaan. Puolustaa niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat apua, ettei meidän tarvitsisi myöhemmin niin kovin paljon itkeä ja katua. Että yhteiskunnassamme voisi vallita aivan todellinen lepo ja rauha ja meitä yhdistäisi eikä erottaisi ihmisyyden helminauha.
Lähteet:
Kosonen, Katja (2024). Minun masennukseni ja sen hoito ‒ Hätähuuto inhimillisemmän hoitokulttuurin puolesta. Kultainen Sulka ‑blogi.
Kosonen, Katja (2016). Sanojen ja merkitysten tuolla puolen – Gaetano Benedettin samastumiskäsitys ja psykoottisten sielunhoito. Pro gradu tutkielma. Helsingin yliopisto.
Kurki, Janne (2023). Rajatilaisten vanhempien lapset. Psykoterapia-lehti, 42(3), 222‒229.
Sudenlehti, Jussi (2023). Rajatilakaaoksen kohtaamisesta. Psykoterapia-lehti, 42(4), 323‒326.
Kosonen, Katja (2024). Hätähuuto inhimillisemmän psykiatrisen hoidon puolesta. Psykoterapia-lehti, 43(4), 331-341.
Takala, Ossi (2024). Kommentteja Katja Kososen kirjoituksen pohjalta. Psykoterapia-lehti, 43(4), 342-348.
Kosonen, Katja (2024). Vastaus Ossi Takalan kirjoittamaan vastineeseen. Psykoterapia-lehti, 43(4), 349.
”Olet Riittävä”-podcast (2024). Kohtaamisen merkitys terveydenhuollossa.
Kosonen, Katja (2025). Kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta. Geneesin blogi.
Kiitos, että jaksat kaikesta huolimatta ajaa meidän kaikkien pienten haavoittuneiden puolesta mielenterveys hoidon asiaa. ❤️
Kiitos paljon sinulle rohkaisevasta kommentistasi!💜